sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe


"Later on, still looking, she had tried to get involved with the Women's Community Center. She liked what they stood for but secretly wished they would wear just a little lipstick and shave their legs. She had been the only one in the room in full makeup, wearing pantyhose and earrings. She had wanted to belong, but when the woman suggested that next week they bring a mirror so they could all study their vaginas, she never went back.
Ed said that those women were nothing but a bunch of frustated old maids and too ugly to get a man anyway. So there she was, too bored for Tupperware parties and too scared to look at her own vagina."

Paistetut vihreät tomaatit on minulle - kuten varmasti monelle muullekin - tuttu elokuvana. Olen nähnyt elokuvan useaan kertaan, ja kirjoitin siitä opiskeluaikana jopa esseen naistutkimuksen kurssille: aiheena oli "Äitiys, rotu ja seksuaalisuus elokuvassa Paistetut vihreät tomaatit". Elokuvan parissa olen siis viihtynyt ja liikuttunut, sekä pohtinut sen merkityksiä puolelta jos toiseltakin. Kirjankin lukeminen on kiinnostanut jo pidempään, ja erityisesti olen halunnut tietää, käsitelläänkö kirjassa naisten välistä rakkautta eri tavalla kuin elokuvassa. Elokuvaahan on jonkin verran kritisoitu siitä, että kahden keskeisen henkilön, Ruthin ja Idgien rakkaussuhde on ilmaistu siinä määrin rivien välissä, että suhteen romanttinen puoli saattaa jäädä katsojalta kokonaan huomaamatta ja suhde on helppo tulkita "vain" ystävyydeksi.

Pääpiirteissään kirja ja elokuva ovat tarinaltaan hyvin samanlaiset. Keski-ikäinen, vaihdevuosista kärsivä ja masentunut Evelyn Couch tutustuu kahdeksankymppiseen mutta elämäniloiseen Ninny Threadgoodeen, joka alkaa kertoa tarinoita nuoruudestaan Whistle Stopissa, Alabamassa, sekä Threadgooden suvusta ja erityisesti hurjapäisestä poikatytöstä Idgie Threadgoodesta. Evelynin ja Ninnyn välille kehittyy lämmin ystävyyssuhde, ja samaan aikaan kun Evelyn kuulee yhä enemmän Whistle Stopista, hänen oma maailmasa alkaa vähitellen muuttua: estynyt ja alistunut nainen oppii uskomaan itseensä ja nauttimaan elämästään. Kirja on elokuvaa monipolvisempi: siinä missä elokuva keskittyy pitkälti neljän naisen tarinaan, kirjassa seurataan elämää Whistle Stopissa monien sivuhenkilöiden kautta .

Flagg kuvaa vanhan Etelän pikkukaupungin elämän äärimmäisen nostalgisessa valossa. Whistle Stopissa ihmiset pitävät yhtä eikä ketään jätetä yksin. Varsinkin Idgien ja Ruthin kahvilassa ruokitaan niin mustat kuin kulkuritkin, ja paikallinen Ku Klux Klankin on kovin harmiton pikku salaseura. Elämää värittävät  kepposet, ihastumiset ja pienet avioriidat. Minun on tunnustettava, että tämä ylenpalttinen herttaisuus teki kirjan lukemisesta välillä jopa hiukkasen pitkästyttävää. Lukeminen oli miellyttävää mutta vähän etäistä: vaikka kirjassa tapahtuu kaikenlaisia kauheita asioita raiskauksista murhiin ja kuolemiin, kaikki on kerrottu jotenkin niin pehmeän pumpulisesti, etteivät tapahtumat tuntuneet kovin kamalilta. Samoin monet henkilöhahmot jäävät kaikessa suloisuudessaan yksiulotteisiksi.

Ruthin ja Idgien suhteen kuvaus siis kiinnosti minua etukäteen aivan erityisesti. Kirjassa tehdään selväksi, että Ruth ja Idgie rakastuvat toisiinsa, ja heidät kuvataan pariskuntana, jolla on yhteinen lapsi. Toisaalta elokuva taas keskittyy naisten suhteeseen muuten paljon enemmän - kirjassa suhde jää taka-alalle sen jälkeen kun Ruth ja Idgie asettuvat yhteen asumaan, eivätkä naiset taida vaihtaa kirjassa edes yhtä suudelmaa. Ruth häivytetään taustahahmoksi, jonka kerrotaan lähinnä olevan suloinen ja kaikkien rakastama, ja huomio keskittyy Idgieen. Vaikka elokuvassa ei puhuta suoraan rakkaudesta, Ruthin ja Idgien suhde on kirjaan verrattuna paljon isompi osa tarinaa, ja naisten välillä tuntuu myös olevan paljon enemmän tunnetta ja jännitettä. Onkin vähän vaikea sanoa, kummassa versiossa suhde oikeastaan on intiimimpi.

Ikuisuuskysymys: onko kirja parempi kuin elokuva? Tässä tapauksessa täytyy sanoa, että kummallakin on puolensa. Elokuva on yhtenäisempi - kirjassa oli ehkä hiukan liikaa erilaisia sivujuonteita, eivätkä kaikkien henkilöiden elämäntarinat jaksaneet kiinnostaa minua. Elokuva on sentimentaalisempi, kun taas kirjan ote on kepeän nostalginen. Makuasia, kummasta pitää enemmän - minä taidan kallistua elokuvan tunteellisuuden puolelle. Kirjalle taas annan pisteet Evelynin hahmosta ja tämän masennuksen kuvaamisesta: ne olivat minusta kirjassa koskettavammin ja aidommin kerrottu kuin elokuvassa. Pidin myös kirjan lopusta enemmän kuin elokuvan lopetuksesta.

Kaiken kaikkiaan olen iloinen siitä, että luin tämän kirjan, vaikka se ei ehkä ollutkaan aivan niin ihana kuin odotin. Mutta se oli mielenkiintoinen ja viihdyttävä lukukokemus. Ja kieltämättä se sai minut myös kaipaamaan elokuvaversiota, joka ehkä nostalgiapisteiden ansiosta saattaa kuitenkin olla, jos ei parempi, niin minulle se rakkaampi versio tästä tarinasta.

Karoliina kuunteli äänikirjan ja kuvaa sitä lämminhenkiseksi ylistykseksi ystävyydelle ja naiseudelle. Zephyr piti kirjaa sanomaltaan feministisenä ja naisia voimaannuttavana. Katja on kirjoittanut kirjasta lyhyesti osana äänikirjakokeilujaan.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Southern Fiction.

Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe, 1987
Ballantine Books, 2000 

12 kommenttia:

  1. Hyvää pohdintaa, oli mielenkiintoista lukea. Minäkin olen "aina" pitänyt Paistetut vihreät tomaatit -elokuvastsa (aina tarkoittaa, että siitä saakka kun sen näin) ja odotin kauan kirjan lukemista. Kirjaa en ole vieläkään lukenut, vaan tosiaan kuuntelin sen äänikirjana. Äänikirjan kuunteleminen on minulle aina hyvin erilaista lukeminen, en koskaan pääse samalla tavalla sisälle tarinaan. Mutta äänikirjana Fried Green Tomatoes oli onnistunut, koska kuuntelemassani versiossa sen luki itse Fannie Flagg ja vielä hurmaavalla etelän aksentillaan.

    Sinun kirjoituksesi sai aikaan sen, että mieleni tekisi vielä lukea oikea, painettu kirjakin. Niin paljon pidän Idgiestä ja Ruthista sekä Evelynistä ja Ninnystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Flagg ja etelävaltioden aksentti ovat varmasti olleet mainio tunnelmanluoja. Olin itse asiassa odottanut, että kirjassa olisi tekstissäkin enemmän tuota murretta, mutta muutamia sanoja lukuunottamatta teksti oli hyvin peruskieltä, ja jäin vähän kaipaamaan sitä paikallisväriä ainakin dialogiin.

      Kirjassa minulle läheisimmäksi hahmoksi taisi tosiaan tulla Evelyn, mutta pidin myös Idgien ja Ruthin tarinasta, vaikka olisinkin halunnut lukea Ruthista enemmän. Ja vaikka vähän moitiskelin lukukokemuksen etäisyyttä, kiinnyin kyllä päähenkilöihin, ja lopussa liikutuinkin.

      Poista
  2. Minäkin tosiaan ihastuin äänikirjaversioon Fannie Flaggin upean aksentin ja eläytymisen vuoksi, mutta kuuntelemani versio oli reippaasti lyhennelty (tajusin tämän vasta ladattuani kirjan tuolloin vielä äänikirjanoviisina), enkä osaa siksi kommentoida kirjan mahdollista pitkästyttävyyttä. Tekisi mieli kyllä lukea koko kirja.

    Tuossa lyhyessäkin versiossa muuten minusta Evelyn oli jotenkin paljon kiinnostavampi hahmo kuin elokuvassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä koko kirjakin, Karoliina! Sinähän pidit äänikirjasta kovasti, ja ehkä onnistut lukiessasikin kuulemaan Flaggin äänen päässäsi :)

      Evelyn oli elokuvassa ehkä enemmän koominen hahmo, kun taas kirjassa paljon monipuolisempi. Evelyn olikin kirjan positiivisin yllätys.

      Poista
  3. Minä en ole nähnyt tästä elokuvaa enkä lukenut kirjaa, mutta kiinnostaisi kyllä. Joku vain sanoi juuri sitä, että kirja ei ole erityisen hyvä varsinkaan elokuvaan verratessa - kuten sinäkin sanoit - joten ehkä tyydyn katsomaan tästä vain sen elokuvaversion.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, jos jompikumpi pitäisi valita, suosittelisin varmaan elokuvaa. Mutta kuten sanoin, kirjassakin oli sellaisia puolia, jotka olivat minusta parempia kuin elokuvassa, eikä kirja missään nimessä huono ole. Lisäksi suhtaudun elokuvaan aika nostalgisesti, eli en ole sen suhteen ihan puolueeton :)

      Poista
  4. Olen nähnyt elokuvan ja lukenut kirjankin useampaan kertaan - vuosia sitten olin nimittäin vaihto-oppilaana
    Pohjois-Carolinassa...Tämän taustan vuoksi luen etelävaltioihin sijoittuvat elokuvat tai kirjat kiinnostavat.
    Pidän paljon Fannie Flaggin kirjoista, mutta eniten ehkä hänen esikoisromaanistaan Coming Attractions (ilmestynyt myös nimellä Daisy Fay and the Miracle Man http://www.amazon.com/Coming-Attractions-Fannie-Flagg/dp/0451115074).
    Flaggin kirjoitustapa viehättää, ja pidän erittäin paljon monista hänen henkilöistään. Itselläni on muuten tämä Fried Green Tomatoes -kirja sellaisena painoksena, jossa on reseptejä lopussa. Olen kokkaillut niitten mukaan, ihan vaan sen takia että Ruthin ja Idgien ruokapaikka vaikutti niin viehkeältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Etelävalloissa on kyllä jotakin hyvin kiehtovaa, vaikken itse ole siellä (tai yleensäkään missään Yhdysvalloissa)käynyt.

      Tuossa minun lainakirjassani oli myös reseptejä mukana, ja niitä oli hauska lueskella, vaikken mitään niistä innostunut kokeilemaan :)

      Poista
  5. Paistetut vihreät tomaatit on loistava elokuva :) Haluaisin lukea myös kirjan, mutta ei ole tullut vielä vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kirjan lukemista, jos se vastaan tulee. Elokuva ehkä tosiaan on minusta hiukan parempi, mutta kirjakin antoisa kokemus :)

      Poista
  6. Oletkin lukenut lähiaikoina muutamia kaikkien aikojen lempikirjoistani. Tämä Paistetut vihreät tomaatit on ihana niin kirjana kuin elokuvanakin. Pidän siitä, että teokset ovat hieman erilaiset, joten saman toistolta periaatteessa vältytään. Englanniksi lukemisessa on siinäkin minulla aina oma viehätyksensä:)

    Fagerholmin Amerikkalainen tyttö tarjosi puolestaan ihanaa mystistä tunnelmaa ja hämäriä olosuhteita. Vielä en ole lukenut jatko-osaa Säihkenäyttämöä - en uskalla! Entä jos se ei olekaan yhtä hyvä kuin Amerikkalainen tyttö?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin on aina kiva, että elokuva ei ihan täsin toista kirjaa - tärkeämpää on säilytää kirjan henki, ja tässä tapauksessa siinä on onnistuttu minusta varsin hyvin.

      Aion lukea Säihkenäyttämönkin, mutta ensin taidan kuitenkin tutustua Fagerholmin uutuuteen, Lolaan :)

      Poista