Elämäni elokuvien Top10

Ison-Britannian elokuvainstituutti julkaisee Sight & Sound -lehdessään kerran kymmenessä vuodessa maailman parhaan elokuvan äänestyksen tulokset. Tämän vuoden äänestyksessä Hitchcockin Vertigo onnistui pudottamaan ykköspallilta kestovoittaja Citizen Kanen. Sekä Vertigo että Citizen Kane ovat minustakin upeita elokuvia, ja ne ovat epäilemättä menestyksensä ansainneet. Sight & Soundin äänestystuloksissa ei muuten ole mitään erityisen yllättävää, mikä on tietysti ymmärrettävää: taiteen kaanoneita ei noin vain muuteta.
 
Keskivertoelokuvissakävijän tai innokkaankin filmihullun parhaiden elokuvien lista näyttää luultavasti erilaiselta kuin yli 800 asiantuntijan kollektiivinen mielipide. Henkilökohtaiset listat ovat todennäköisesti myös persoonallisempia. Äänestystulosten innoittamana oman suosikkielokuvien listansa on kirjabloggaajista tehnyt ainakin jaana, joka toivoi näkevänsä myös bloggaajakollegoiden listoja. Elokuvien ystävänä tartuin tietysti innolla haasteeseen.

Filmihulluuteni oli voimakkaimmillaan joskus parikymppisenä. Silloin kävin parhaimmillani (pahimmillani?) elokuvissa jopa 180 kertaa vuodessa. Elokuva-arkiston upottavan pehmeillä penkeillä tuli istuttua joskus kahdessakin näytöksessä saman päivän aikana, ja uutuuselokuvankin saatoin käydä katsomassa kolme tai neljä kertaa. Ja vaikka en nykyään katso elokuvia läheskään tuolla tahdilla, rakkauteni elokuvaa kohtaan ei ole kadonnut minnekään. Rakkaita, tärkeitä ja parhaita elokuvia on suunnattoman paljon, ja kymmenen parhaan elokuvan valinta on lähes mahdoton tehtävä. Mutta tällä kertaa listalle päätyivät nämä filmit:

Robert Wise: The Sound of Music. Lapsuuteni suurin elokuvasuosikki. Tämä käytiin ystävän kanssa katsomassa aina, kun joku Helsingin elokuvateatteri sitä esitti. Elokuvan puolivälissä oli väliaika, jonka aikana huokailtiin elokuvan ihanuutta ja laulettiin lauluja. Ystäväkirjoihin kirjoitettiin lempinäyttelijän kohdalle Julie Adrews ja lempikukan kohdalle edelweiss.

Howard Hawks: Herrat pitävät vaaleaveriköistä. Olen käyttänyt aika monta tuntia elämästäni Marilyn Monroen elokuvien katsomiseen. Ei ole mitään värisyttävämmin ihanampaa kuin Marilyn laulamassa Diamonds Are a Girl's Best Friend.

Francois Truffaut: 400 kepposta. Tätä elokuvaa voi syyttää filmihulludestani. Olin toki aikaisemminkin rakastanut tiettyjä elokuvia, mutta Truffaut avasi silmäni sille, että elokuvat ovat paljon muutakin kuin kauniita kuvia ja hienoja tarinoita: ne ovat taidetta ja elämää suurempia elämyksiä. Näin elokuvan televisiosta ehkä 16-vuotiaana, eikä maailma ollut sen jälkeen entisellään.

Leos Carax: Pont-Neufin rakastavaiset. Pariisi, hullua rakkautta ja Juliette Binoche.

Jane Campion: Piano. Muistan, kun kävin katsomassa tätä neljättä kertaa, ja itkin melkein koko elokuvan ajan, koska se on vain niin pakahduttavan kaunis ja koskettava.

Matti Kassila: Komisario Palmun erehdys. Tai Kaasua, komisario Palmu! Molemmat ovat täynnä mahtavia roolisuorituksia, kuolemattomia repliikkejä (Tämähän maistuu aivan...mantelilta!) ja ihastuttavaa ajankuvaa. En koskaan kyllästy näihin.

Michael Powell ja Emeric Pressburger: Punaiset kengät. Ihana ja julma Technicolor-satu. Ylidramaattinen, unenomainen, tyylitelty, kohtalonomainen, traaginen, ihana. 

Richard Linklater: Rakkautta ennen aamua. Romantiikan huippu. Julie Delpy ja Ethan Hawke tapaavat, puhuvat ja rakastuvat. Koko elokuva on oikeastaan pelkkää dialogia, ja se riittää. Olen nähnyt tämän lukemattomia kertoja, ja silti odotan aina jokaista repliikkiä, katsetta ja hymyä yhtä innokkaasti.

Ang Lee: Brokeback Mountain. Mikään elokuva ei ollut aikoihin ravisuttanut niin paljon kuin tämä elokuva onnistui tekemään. Kuinka voisi vastustaa tämän elokuvan onnetonta rakkaustarinaa, surullisia ihmiskohtaloita tai alakuloisena vellovaa musiikkia. Tai Sitä Suudelmaa.

Sean Penn: Erämaan armoille. Ihastuin tämän elokuvan erämaaromantiikkaan ja päähenkilön epärealistiseen idealismiin. Vaikka unelmalla on traaginen loppu, sen tavoittelussa on suurta kauneutta.