tiistai 7. elokuuta 2012

Anja Snellman, Ivana B. ja intertekstuaalisuuden rajat

Anja Snellmanin uusi pienoisromaani Ivana B. käsittelee mm. kirjailijan ammattia, julkisuutta ja julkkiskulttuuria ja taiteen ja viihteen rajoja. Kirjassa käyvät kädenvääntöä kaksi äärilaitoja edustavaa kirjailijaa: keski-ikäinen, esiintymiskammoinen, julkisuutta kaihtava minäkertoja, jonka laatukirjat eivät herätä suuria intohimoja sen kummemmin lukijoissa kuin kriitikoissakaan, sekä Ivana B., joka on raflaavien lausuntojensa, näyttävän ulkomuotonsa ja sosiaalisen median hyödyntämisen ansiosta julkkiskirjailija jo ennen esikoiskirjansa ilmestymistä. Kirja nostaa esiin monia mielenkiintoisia ajatuksia liittyen kirjallisuuteen ja kirjailijan identiteettiin, ja niitä ovat eri kanteilta käsitelleet omissa blogijutuissaan esimerkiksi  Mari A., Jori, Tuulia, Erja, Minna, Arja, Salla ja Booksy.

Aion kuitenkin omassa jutussani tarttua asiaan, joka häiritsi lukukokemustani sen verran, etten oikein pystynyt keskittymään kirjan varsinaiseen teemaan. Snellman on nimittäin taas kerran lainannut toisen kirjailijan tekstiä varsin huolettomasti. Googlettelin hiukan nähdäkseni, onko kukaan muu kiinnittänyt asiaan huomiota, ja löysin Kirsin blogista tämän anonyymin vierailijan jättämän kommentin:

"Snellmannin muutamista teoksista (esimerkiksi Pelon maantiede ja Arabian LauriI on syntynyt keskustelus siitä, miten intertekstuaalisuutta voi ja saa toeuttaa ilman, että sortuu plagiointiin. Tämä tuli mieleeni, kun Ivana B:ssä on ainakin kolme hyvin samanlaista kohtaa kuin Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teoksessa. Tämä teos kyllä mainitaan teksissä myöhemmin, mutta samanlaiset kohdat olivat mielestäni silti liikaa Tarttia - upea kirjailija olisi saanut muokattua ne omaksikin tekstikseen."

Ivana B. tosiaan sisältää muutaman hyvin samankaltaisen kohdan kuin Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Snellmanin päähenkilö on paitsi kirjailija myös muinaiskreikan tutkija, ja Tarttin kirjan päähenkilöt ovat muinaiskreikan opiskelijoita. Ivana B:ssä kirjoitetaan muinaiskreikasta näin:
"Tai nostaa katseensa vuosituhansia sitten sammuneesta kielestä, kohottaa katseensa vuosisatoja kadonneena olleesta maisemasta ja ajatuskuvioista. Muinaiskreikka, hyvä terapeutti Parantainen, on kirkas ja kauhistuttavan selkeä kieli jota on aivan mahdollista opiskella puhumatta sitä sanaakaan."

Ja näin Tartt:
"Hekin tunsivat tämän kauniin ja karmivan, vuosisatoja kuolleena olleen maiseman; he olivat kokeneet saman, nostaneet katseensa kirjastaan 400-luvun silmin ja kokeneet maailman piinallisen vieraaksi ja hitaaksi, aivan kuin se ei olisikaan heidän kotinsa. [...]Muinaiskreikka on vaikea kieli, todella vaikea kieli, ja on aivan mahdollista opiskella sitä koko ikänsä pystymättä puhumaan sitä sanaakaan; [...]

Ivana B:ssä mietitään kreikan kielen sanaa pur:
"Ilionin torneissa ja Patrokloon roviossa riehuva pur; ankara korventava roihu, joille käännös "tuli" on aivan liian laimea, asuu hänen sisällään."

Tarttin päähenkilö puolestaan pohtii:
"Voin vain sanoa että incendium on luonteeltaan aivan erilainen kuin se feu jolla ranskalainen sytyttää savukkeensa, ja molemmat ovat aivan erilaisia kuin kreikkalaisten tuntema ankara, epäinhimillinen pur, joka riehui Ilionin torneissa tai räiskyi ja leimusi autiolla tuulisella rannalla Patrokloon hautaroviossa."

Molemmissa kirjoissa saadaan auktoriteetilta eräänlaiseksi motoksi mietelmä"Kauneus on kauhua". Ja molemmat siteeraavat samaa kohtaa Aiskhyloksen Oresteiasta (tosin Snellman lainaa pidemmäm pätkän kuin Tartt):

"Koristen makasi hän, hengen heitti.
Syöksähti verivirta hänen suustaan,
pisarin tummin otsani se pirskoi - 
ah, koskaan suloisemmin taivaan sade
ei vihmo siljaa tähkään ehtivää,
kuin ihoani tämä kalman kaste."

Ivana B:ssä tosiaan mainitaan myös Tartt ja Jumalat juhlivat öisin, joten ehkä Snellman oikeuttaa mielestään tekstimuunnelmat ja -lainaukset sillä. Muinaiskreikka ei kuitenkaan ole kauhean oleellinen asia Ivana B:ssä - sen tarkoitus on ilmeisesti vain kertoa päähenkilön klassisesta koulutuksesta - joten en ymmärrä, miksi edes omistaa sille niin paljon tilaa pienessä kirjassa. Lainaukset Tarttilta eivät minusta tuo kirjaan mitään lisäarvoa, ellei tarkoitus olekin vihjata, että kirjan päähenkilö lainaa ajatuksensa toiselta kirjailijalta. En kuitenkaan pidä Tarttin kirjaa niin vankkana klassikkona, että lukijan voisi olettaa tuntevan viittauksia ilman erillistä mainintaa. (Kaikki eivät ole lukeneet nuoruudessaan Jumalia riittävän montaa kertaa osatakseen sen lähes ulkoa...)

Nämä lainaukset eivät häiritsisi minua niin paljon, jos tämä olisi ensimmäinen kerta, kun Snellman tukeutuu muiden teksteihin. Mutta Pelon maantiedehän tosiaan aiheutti aikoinaan varsin suuren kohun, koska Snellmanin väitettiin lainanneen paitsi teoksen nimen, myös joitakin tekstinpalasia tutkija Hille Koskelalta, joka työryhmineen on tutkinut feminististä maantiedettä. Pelon maantiede herätti keskustelua siitä, kuinka paljon tekstiä kirjailija voi muilta lainata, ja tulisiko kaunokirjallisissakin teoksissa tietyissä tapauksissa ilmoittaa lainaukset lähdeviittein. Pelon maantieteen jälkeen Snellman käsittääkseni ainakin joskus on näin tehnytkin, eli kirjoissa mainitaan, mihin asiantuntijalähteisiin faktat perustuvat.

Kaksi vuotta Pelon maantieteen jälkeen ilmestyi Arabian Lauri, joka on teemoiltaan ja henkilöhahmoiltaan monin osin muunnelma Evelyn Waugh'n Menneestä maailmasta. Snellman ei kuitenkaan ole lainannut Waugh'lta ainoastaan perustarinaa vaan myös useita ilmauksia ja sanamuotoja. Esimerkkejä löytyy Hannele Puhtimäen gradusta, joka käsittelee Arabian Laurin intertekstuaalisuutta. En ole itse lukenut Arabian Laurista kuin hiukan alkua, mutta samankaltaisten tekstinpätkien määrä tuntuu hämmentävän suurelta. 

Intertekstuaalisuus voi olla mielenkiintoista, samoin klassikon uudelleentulkinta, jossa tarina sovitetaan toiseen aikaan ja paikkaan, mutta kuinka paljon teoksesta voi hyvän maun rajoissa lainata? Snellman näyttäisi usein lainaavan kokonaisia lauseita, vaihtaen vain jonkun sanan toiseen samankaltaiseen. Snellman ei myöskään käsittäkseni maininnut Mennyttä maailmaa lähtökohtanaan ennen kuin se oli krittikeissä noussut esiin - toisin kuin esimerkiksi Zadie Smith tekee Kauneudesta-kirjansa esipuheessa, jossa tunnustaa velkansa Forsterin Talo jalavan varjossa -romaanille.

Miten siis suhtautua tämänkaltaiseen lainailuun. Onko se nokkelaa ja hauskaa - onko lukijasta mukavaa bongailla viittauksia muihin teoksiin? Tuoko se syvyyttä tekstiin; lisääkö viittaus toiseen henkilöhahmoon uusia kerroksia kirjan päähenkilöön? Onko kaikki jo kirjoitettu - onko kaikki kirjoitus intertekstuaalista? Joissakin tapauksissa voisin vastata edelläoleviin kysymyksiin myöntävästi. Ivana B. kuitenkin jättää minut hämmentyneeksi, koska en ymmärrä, miksi Snellman Tarttilta lainaa: se ei tuo kirjaan mitään lisäarvoa, vaan kummastuttaa ja hiukan suututtaakin tätä Tartt-fania.

Anja Snellman: Ivana B.
Siltala, 2012

24 kommenttia:

  1. Auts! Kiitos kun otit asian puheeksi. Minusta hyvä kysymys, vaikka en osaa vastata. Ehkä kaikki teksti on intertekstuaalista, väkisinkin - mutta elleivät sekä Tart että Snellman ole opiskelleet muinaiskreikkaa (jolloin voisi ajatella, että nämä ovat muinaiskreikan opiskelijoille erityisen klassisia viittauksia? :D), on vaikea nähdä sattuman tuottamaksi yhteydeksi. Jos siis oletetaan, että yhteys Tartiin on tahallinen (ja siihen viittaa tuo suora viittauskin kirjaan), olisiko lukiessa kuulunut tuo bongata? Oikeasti?

    Vaikka olen Jumalat lukenut (ja se teki vaikutuksen!), en huomannut noita lainkaan. Ehkä siksi että luin sen vain kerran ja aika kauan aikaa sitten... pitäisikö kaikkia kirjoja lukea kuin Ulusseysta? Alaviittein?

    (Iiks.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä tapaus hämmensi minua aika lailla. Viittaus on tosiaan ilmeisesti tahallinen, mutta en millään ymmärrä, mitä sillä on haettu. Tai siis, miten Snellman nuo lainaukset oikeuttaa. Mutta kun hän siis harrastaa tätä muutenkin, niin hänen mielestään se on kai ongelmatonta...

      Intertekstuaalisuus voi olla hauskaa, mutta Snellmanin käsitys siitä on minusta kyllä liian suoraviivaista. Se, että otetaan tekstinpätkiä ja muutetaan pari sanaa, ei ole tekstien välistä keskustelua. Ja lukijan pitäisi kyllä pystyä huomaamaan, milloin kyseessä on viittaus toiseen tesktiin. Tai sitten pitäisi olla niitä alaviitteitä.

      Poista
  2. Hmm, mielenkiintoista! En ole Ivana B:tä vielä lukenut, Tarttin romaanin kyllä, mutt sitaattiesi perusteella olen samoilla linjoilla kanssasi: miksi, ja miksi tuolla tavalla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin ihmettelen, että miksi? En tiedä, miten Snellman on esimerkiksi tuota Arabian Lauri -tapausta kommentoinut, nimenomaan noiden tekstilainausten kannalta, mutta olisi mielenkiintoista kuulla häneltä perusteluja.

      Poista
  3. Hyvä aihe. Olen lukenut Ivana B:n, mutten huomannut mitään, sillä en ole lukenut Tarttia.

    Olen omassa esikoisessani ja tulevassa kolmannessa romaanissani käyttänyt intertekstuaalisuuden keinoja hyväkseni. Esikoisen kohdalla arvostelijat huomasivat tämän selkeästi. Pitänee vielä viilata kolmatta niin, että sieltä huomaa viittaukset runoilijoihin selkeämmin.

    Koska ihailen edeltäjiäni, tuon mielelläni heitä teksteissäni esiin. Pitää vain aina muistaa selkeyden säännöt. Ja se, ettei sorru plagiointiin.

    Toisaalta jos hyvin selkeästi tekstistä on löydettävissä kytköksiä muihin teksteihin, onko se silloin tässä Snellmanninkaan tapauksessa plagiointia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noiden lainausten yksi ongelma on minusta juuri se, ettei niitä oikein voi tajuta lainauksiksi, jos ei ole lukenut Tarttia, eikä välttämättä vaikka olisikin lukenut.

      Viittaukset, kunnianosoitukset ja tekstien välinen keskustelu voivat olla hyvinkin antoisia, mutta niiden pitäisi nimenomaan olla selkeitä ja jotenkin tarkoituksenmukaisia, ja tässä Ivana B:n tapauksessa ne eivät minusta sellaisia ole.

      Poista
  4. Kiitos Liisa hienosta tekstistä. Omat ajatukseni asiasta tempoilevat moneen suuntaan; jotain ärsyttävää noin toistuvassa intertekstuaalisuudessa minusta on. Tuli mieleeni, että tämän päivän Hesarissa oli Anu Uimosen arvio Rauha Mäkilän taidenäyttelystä. Hän aloittaa tekstinsä näin:

    "Yö erottaa pojasta miehen", Sielun veljet lauloi aikoinaan. "Yö erottaa tytöstä naisen", vastaa Rauha Mäkilä uusilla maalauksillaan.

    Milloin siis tekstien "keskustelu" muuttuu plagioinniksi?
    Onko tällainen otsikkotason viittaus sitten häiritsevää? Ei välttämättä, kun itse tuotoskin on jo eri taiteenlaji.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kummallista on ja ärsyttävääkin.

      Raja lainauksen ja plagiaatin välillä voi olla häilyvä. Kukaanhan ei kirjoita tyhjiössä (ja tahallisten lainauksien lisäksi tapahtuu varmasti tahatontakin kopiointia), ja esimerkiksi ilmausten lainailu voi olla hyvinkin herkullista ja avata uusia tulkintoja vastaanottajalle. Mutta en tiedä, mitä keskustelua nämä Snellmanin lainaukset voisivat tekstien välillä herättää, koska ne tosiaan eivät ole mitenkään yleisesti tunnistettavia eivätkä erityisemmin rikasta muuta tekstiä.

      Poista
  5. Mielenkiintoinen juttu Liisa ja hyvä, että toit sen esiin. En ole lukenut Ivana B.tä enkä Tarttia, mutta tuo mitä kerrot vaatisi minusta ainakin jonkinlaisen selkeämmän viittauksen Tarttiin, esimerkiksi kansilehdellä tai epilogin, jossa Snellman toisi esiin nämä yhtymäkohdat Tarttiin.
    Intertekstuaalisuus sinällään on mielenkiintoista ja hauskaakin mutta "kunnia" on aina osoitettava sinne minne se kuuluu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tosiaan tiedä, onko Snellman ajatellut, että Tarttin kirjan mainitseminen tekstissä riittäisi viittaukseksi. Ei se minusta riitä, koska edes kaikki Tarttin kirjan lukeneet ihmiset eivät ole lainauksia huomanneet.

      Minustakin tällaisissä tekstilainauksissa alkuperäinen lähde pitäisi jotenkin tuoda esiin, joko itse tekstissä tai sitten jonkinlaisena viitteenä.

      Poista
  6. En ole lukenut Tarttia, joten en osaa sanoa muuta kuin että kiinnostava ilmiö Snellmanin kirjoissa.

    Onko Ivana B. -teoksella siis jotain muutakin yhteyttä Tartin teokseen kuin nuo lainaukset? Yleensähän niitä viittauksia ei käytetä ihan vain huvin vuoksi, vaan siksi, että halutaan keskustella edeltävän teoksen kanssa, nostaa esiin samoja teemoja, kyseenalaistaa. Tai sitten pelkästään matkia.

    Ymmräsin tekstisi perusteella, että yhteistä on vain nämä lainaukset?

    Pitänee lukea Tartt joskus, ehkä Ivana B. näyttäytyy sitten eri tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ainakaan löydä mitään sellaisia teemallisia yhteneväisyyksiä, jotka riittäisivät perustelemaan nuo tekstilainaukset. Ja jos tarkoitus olisi, että lainaaja on kirjan kertojaminä (eikä Snellman), se pitäisi minusta jotenkin tuoda esiin. Tai ehkä Snellman on ajatellut, että Tarttin kirja on jo niin suuri klassikko, että kaikki tajuavat viittaukset.

      Tai sitten tämä on Snellmanin itseironiaa ja viittaus hänen omiin plagiointisyytteisiinsä?

      Poista
  7. Viittauksen ja siteeraamisenhan tosiaan erottaa varastamisesta lähinnä niin, että mainitsee alkuperäisen tekijän. Lisäksi ideaa ei voi varastaa, vain muodon (tässä tapauksessa tekstuaalisen), mutta kyllähän tässä kertomasi mukaan läheltä liipataan. Muodon suojaan kun liittyy se, että viittaus on viittaus vaikka alkuperäisen lauseen kaikki sanat olisi muutettu synonyymeiksi.

    Vaikuttaakohan Snellmanin lehtimiestausta tässä? Että "kaiken voi raportoida" ja lähdesuoja on toimittajan valinta?

    Ja vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: kyllä minua ainakin häiritsee, etenkin jos lainauksella/viittauksella ei tunnu olevan mitään olennaista pointtia tekstin sisällön/juonen/puhuvan henkilön kannalta, vaan sen tarkoitus on osoittaa kirjailijan sivistystä tmv. Kyllä aito intertekstuaalisuus vaatisi mielestäni sen vuoropuhelun tai ainakin pyrkimyksen vuorovaikutukseen viitatun teoksen tai teoksen osan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmeisesti Snellman ei ainakaan koe tällaista lainailua ongelmaksi, koska hän aikaisemmista tapauksista huolimatta jatkaa sitä.

      Ärsyttävää tässä tapauksessa on juuri se, että nuo lainaukset ovat niin irrallisia, eivätkä teokset mitenkään keskustele keskenään. Arabian Lauri on vähän erilainen tapaus, koska tekstinpätkien lisäksi koko kirja on Menneen maailman muunnelma, Toisaalta minusta on outoa sekin, että kun koko kirja on viittausta Waugh'n teokseen, on sen lisäksi lainattu tekstiäkin niin runsaasti. Tulee vähän tårta på tårta -olo.

      Poista
  8. Kiitos tästä selvityksestä. Minä en tuota huomannut - tosin olen lukenut Jumalat juhlivat öisin vain pari kertaa. ;)

    Lukijana olen kyllä pettynyt tällaiseen. Jos kirjailija tarvitsee knoppitietoa muinaiskreikasta, olisihan noita asiantuntijoita joilta kysellä neuvoa. Tällainen on aika plääh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika nihkeää tosiaan, ja harmittaa koska kirjassa olisi ollut ihan mielenkiintoista asiaa, joka nyt jäi minulla lainailun jalkoihin.

      Poista
    2. Minä bongasin tämän sinun hienon tekstisi vasta nyt, harmi! En aikanani osannut vastata tuohon anonyymin kommenttiin oikein mitään, mutta sinäpä osasit. Minäkin nimittäin olen lukenut Jumalat vain kahdesti, enkä siksi(kään) huomannut lainauksia, oikeastaan varkauksia. Mihin Snellman tällä oikein pyrkii? Taitava kirjailija, jonka tuotanto on varsin kunnioitettava. Koetteleeko hän lukijoita tahallaan?

      Poista
    3. En minäkään kaiken pohtimisen jälkeen osaa sanoa, miksi Snellman näitä kopioimisia harrastaa. Ehkä hän tosiaan testailee lukijoiden kirjatuntemusta. Tai on vain käsittänyt intertekstuaalisuuden vähän turhan laveasti.

      Poista
  9. Kiitos Liisa tästä tekstistä! Kummilta nuo katkelmat kyllä vaikuttivat ja harmillista jos tällainen kopiointi on nyt sitten kyseessä. Mutta hyvää tässä on nyt se, että sain kipinän lukea Jumalat (koska, voi minua, en ole sitä kertaakaan lukenut).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jumalat juhlivat öisin on yksi rakkaimmista kirjoistani, joten olen iloinen, jos aiot sen lukea :)

      Siinä muuten myös yksi syy, miksi lainausten lähteet kannattaisi mainita: että ihmiset voisivat halutessaan helpommin hakeutua alkuperäisten tekstien pariin.

      Poista
  10. Pidin Ivana B:stä paljon, mielestäni se on nokkela heitto mediakirjailijakeskusteluun (vaikka muinaiskreikkaa tosiaan korostettiin kumman paljon), mutta enpä olisi tuota huomannut, Tartin lukeneenakaan. Huh. Olisi mielenkiintoista kuulla perusteluja kirjailijalta. Ironiaa? Toimittajataustan tekosia, kuten joku täällä arveli? Puhtaaksi plagioinniksi sitä ei millään haluaisi uskoa, harmittaa. Ilman muuta lähteet pitää mainita aina, mieluummin liian tunnollisesti kuin liian suurpiirteisesti, jos on pienikin riski väärinymmärryksestä. Ja tässä se näköjään oli jo aika iso.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin kiinnostaisi Snellmanin kanta asiaan. Eilen yritin etsiä jotakin lausuntoa noihin aikaisempiin tapauksiin liittyen, mutta en oikein löytänyt mitään. Paitsi Pelon maantieteestä Snellman sanoi jossakin myöhemmässä haastattelussa, että valitettavasti media halusi aikoinaan keskustella epäolennaisuuksista (plagioinnista) eikä kirjan aiheesta.

      Poista
  11. Mielenkiintoinen bloggaus. Itse olen tutkinut Snellmanin tuotantoa autofiktion näkökulmasta ja siksi Ivana B:kin kiinnosti. Aikaisemmin olen antanut merkityksiä hänen intertekstuaalisille käytänteilleen (Kirjallisuudentutkijainseuran vuosikirjassa 2003 - Laji, tekijä, instituutio olevassa artikkelissani). Mutta en kyllä huomannut tuota Tartt-viittausta Ivana B:ssä, enkä heti näe merkitystä, kun Tarttin kirja on niin erityyppinen kuin Ivana B. Mutta pitäisi lukea Jumalat juhlivat uudelleen, jotta voisi miettiä temaattista yhteyttä; olettaisin että sellainen löytyisi, ainakin aikaisemmin minun käsittelemissäni Snellmanin intertekstuaalisissa kytköksissä sellainen on ollut. Esim. tuo Arabian Lauri -kirjan yhteydet Menneeseen maailmaan voisivat ylipäänsä julistaa julki "kaksi kaverusta, toinen erityinen, toinen se todistajakertoja" -asetelman vakiintuneisuutta länsimaisessa kirjallisuudessa. Koska se ei ole vain Waughin keksintö vaan hyvin monessa erityisesti miehen kirjoittamassa teoksessa kerronnallisena lähtökohtana.

    Mutta tosi mielenkiintoista. Itse yhdistin tuon muinaiskreikan vain Saarikoskeen, johon Snellman on ennenkin viittaillut, osin omaelämäkerrallisena viitteenä kun on ollut Saskan kanssa naimisissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mielenkiintoisesta kommentista :) Olisi kiinnostavaa kuulla, jos keksit yhteyden, koska en tosiaan itse sellaista löydä. Mietin myös, eikö pelkkä Jumalien mainitseminen olisi riittänyt viittaukseksi, jos tarkoitus on ollut vain luoda linkki teosten välille.

      Poista