Kathryn Stockett: Piiat

"Ensimmäisenä päivänä valkoisen rouvan talossa söin kinkkuvoileipäni keittiössä ja panin lautaseni omalle paikalleni kaapissa. Kun sen penska nappasi käsilaukkuni ja piilotti sen uuniin, en läimäyttänyt sitä pyllylle.
Mutta kun valkoinen rouva sanoi: "Nyt minä tahdon että peset ensin käsin kaikki vaatteet, ja sitten panet ne pesukoneeseen", minä sanoin: "Miksi mun täytyy pestä käsin, kun pesukone hoitaa homman? Sehän on ihan kamalaa ajanhukkaa!"
Valkoinen rouva hymyili minulle, ja viiden minuutin päästä olin jo kadulla."

60-luvun alku, Jackson, Mississippi. Kolme naista. Aibileen, joka rakastaa hoitamiaan valkoisia lapsia, mutta on menettänyt oman poikansa onnettomuudessa. Pahasuinen Minny, jolla on vaikeuksia pitää kiinni työpaikoistaan. Parikymppinen valkoinen Skeeter, joka haaveilee kirjailijan urasta ja havahtuu vähitellen huomaamaan rotuerottelun todellisuuden. Etsiessään omaperäistä aihetta, joka potkaisisi kirjailijanuran vauhtiin, Skeeter saa omasta mielestään loistoidean: hän kirjoittaisi mustien kokemuksista valkoisten palvelijoina. Ei kuitenkaan ole helppoa saada palvelijoita jakamaan tarinoitaan. Yhteisössä, jossa mustat palvelijat käyttävät eri vessoja kuin valkoinen isäntäväki, on liian paljon kieltoja, lakeja, näkymättömiä rajoja ja pelkoja, jotka estävät mustia puhumasta.

Piiat on viihdettä hyvässä mielessä. Tarina on koukuttava: henkilöiden tarinoista ja kirjaprojektin kohtalosta kiinnostuu niin että haluaa lukea aina vielä yhden luvun. Stockett onnistuu minusta myös hyvin kuljettamaan tarinansa loppuun saakka, sortumatta liialliseen tunteellisuuteen tai liian vauhdikkaisiin juonenkäänteisiin, jotka usein vaivaavat kevyempää kirjallisuutta. Huumori on monin paikoin herkullista: erityisesti pidin Minnyn suhteesta emäntäänsä Celiaan, joka on entinen white trash -pimu, nykyinen vetyperoksidi-rouva, jota muut kaupungin naiset syvästi halveksivat.

Joitakin viihteen huonojakin puolia Piioissa on. Henkilöhahmot eivät ole kauhean moniulotteisia: erityisesti Skeeterin valkoiset naisystävät ovat tylyydessään kovin karikatyyrisiä hahmoja. Myös Skeeterin rakkauselämän kuvaus lipsahtaa vähän liikaa chick lit -osastolla ja on minusta kirjan turhinta antia.

Noista pienistä puutteista huolimatta pidin Piioista varsin paljon. Se oli mukaansatempaava, ja huomasin ajattelevani kirjaa monta päivää lukemisen jälkeen: varma merkki siitä että kirjassa on ollut sitä jotakin. Epäilemättä Piikoja olisi helppo kritisoida: valkoinen kirjailija kirjoittamassa mustien äänellä ja rotukysymyksen käsitteleminen kepeällä otteella ovat varmasti herättäneet paljonkin keskustelua ainakin Yhdysvalloissa. Itse en näe mitään pahaa siinä, että viihteessa käsitellään vakavia ja isoja asioita. Ainakin itse luen mieluummin kevyemmässäkin kirjallisuudessa tarinoita, jotka edes yrittävät sanoa jotakin maailmasta, eivätkä ole pelkkää höttöä.

Kathryn Stockett: Piiat (The Help, 2009) 

Suom. Laura Beck

WSOY, 2010