Astrid Lindgren: Saariston lapset

Jos pitäisi nimetä maailman paras kesäkirja, olisi Saariston lapset aika vahva ehdokas. Kirja on tulvillaan kesää: merta, aurinkoa, kesäsateita, lämpimiä rantakallioita, ulkona syötyjä aterioita - ja ampiaisia. Lukiessa voi tuntea, miltä suolainen merivesi tuoksuu, kuinka kukkien tuoksu täyttää ilman kuumana kesäpäivänä ja miltä tuntuu nukahtaa kylmänä kesäyönä sateen ropistessa kattoon.

Löysin Saarison lapset varsinaisesti vasta aikuisena, toisin kuin muut Lindgren-suosikkini. Olin kyllä lukenut kirjan lapsenakin kerran tai pari, mutta siitä ei koskaan tullut samanlaista suosikkia kuin vaikkapa Marikista tai Ronjasta. Joskus parikymppisenä ostin Saariston lapset jostakin alennusmyynnistä, ja silloin kirjan kesämaailma lumosi minut täysin. Tässä kirjassa minulle rakkainta eivät olekaan henkilöt tai tarina vaan ennen kaikkea miljöö, Saltkråkanin saari ja Nikkarilan kesämökki. "Jos minulla olisi aamuruskon siivet, rakentaisin majani kauaksi meren äärelle", haaveillaan kirjassa, ja tuohon haaveeseen minun on äärettömän helppo samaistua.

                         Melkersonin perhe näkee Nikkarilan ensimmäistä kertaa Kuva täältä.

  
Henkilöistä koskettavin on herkkä, eläinrakas Pelle. Kohtaus, jossa koko ikänsä lemmikistä haaveillut Pelle saa kaniiniin käy joka kerta suoraan sydämeen.

"Pelle piteli kaniinia. Hän sulki silmänsä ja tunsi miten sileä se oli, niin ihanan pehmeä ja sileä! Ja sitten teki äkkiä melkein kipeää, kun hän tajusi miten suunnattoman onnellinen hän oli. Tämä oli autuainta mitä ihmiselle voi tapahtua, ja nyt se oli tapahtunut hänelle.
- Juupa juu, siitä tulee kyllä hyvä paisti, kun se kasvaa suureksi, sanoi Rulle tyytyväisenä.
Pellen nenä tuli valkoiseksi.
- Siitä ei tule koskaan paistia, ei koskaan, hän sanoi kiivaasti.
- Mitä varten sinä sitten pidät sitä? kysyi Rulle.
Pelle painoi kaniinin rintaansa vasten.
- Omanani! Pidän sitä vain omanani!"

Lindgren on mestari kuvaamaan lapsen elämää ja sisäistä maailmaa. Sitä kuinka suuria tunteet ovat - kuinka pienet asiat voivat valaista koko maailman, ja kuinka murskaavilta pettymykset tuntuvat. Lindgrenin lapset ovat aitoja ihmisiä vikoineen ja puutteineen: hän ei sorru lapsuuden ihannointiin tai yksinkertaistamiseen. Siksi myös aikuislukija löytää kirjoista uusia kerroksia, ja siksi niiden lumovoima ei katoa.

Lindgrenin kirjoista puhuttaessa on pakko mainita myös Ilon Wiklandin kuvitukset. Useimmat Lindgrenin kirjathan on sovitettu elokuviksi tai TV-sarjoiksi, mutta ainakin itselläni se miltä hankilöhahmot näyttävät on muotoutunut Wiklandin kuvitusten, ei näyttelijöiden mukaan. Wiklandin piirrokset ovat samaan aikaan realistisia ja sadunomaisia, ja vaikka hänen tyylinsä on aina tunnistettavaa, hän luo kuitenkin jokaiseen kirjaan omanlaisensa maailman. Saariston lapsissa piirrosjälki on suurpiirteistä ja luonnosmaista: siinä on samaa huolettomuutta ja vapautta kuin kesässä itsessään.

Astrid Lindgren: Saariston lapset (Vi på Saltkråkan, 1965)
Suom. Laila Järvinen
Kuvitus Ilon Wikland
WSOY, 2000