torstai 21. elokuuta 2014

Helen Walsh: Englantilainen tragedia




"Joillakin ihmisillä on niinku sellainen mieletön tarve tehdä jotain, eikö? Jättää jälkensä ennen ku noutaja tulee. Mutta niillei oo lahjoja siihen. Niillei oo vittu mitään. Mutta sulla on, Robbie. Sulla on hela hoito – etkä sä välitä paskaakaan."

Englanti, Warrington, vuonna 1975. Robbie Fitzgerald on matkalla kotiin raskaana olevan vaimonsa ja pienen poikansa luokse. Lumisade on muuttanut Orfordin ankean lähiön hetkeksi kauniiksi, ja Robbie on täynnä riemukasta intoa. Hänen suuri unelmansa, unelma musiikista on juuri toteutumaisillaan.

Warrington, vuonna 1981. Robbie pitää huolta perheestään ja tuntee uhranneensa omat unelmansa perheen paremman tulevaisuuden eteen. Vaimo Susheela on pyrkinyt häivyttämään malesialaiset juurensa mahdollisimman tarkkaan: entisestä Susheelasta on tullut paikkallisten murretta säälittävästi jäljittelevä Sheila. Perheen poikaa Vincentiä kiusataan koulussa armottomasti, mutta onneksi pikkusisko Ellie kuuluu selviytyjiin.

Warrington, vuonna 1989. Jokaisella Fitzgeraldin perheen jäsenellä on omat salaisuutensa ja piilopaikkansa. Vincent ja Ellie elävät nuoruuttaan, johon kuuluvat öiset menot, Manchesterin klubit ja homobaarit.Vanhemmille ei todellakaan kerrota kaikkea mitä tapahtuu, ja miksi kerrottaisikaan. Onhan Robbiella ja Sheilallakin ollut omat salaisuutensa, joista lapset ovat päässeet perille vain vahingossa.

Helen Walshin romaani vyöryttää lukijan eteen yhden perheen tarinan. Suomenkielisen nimensä mukaisesti Englantilainen tragedia on todellakin tragedia, tarina ihmisistä joiden mahdollisuuden onneen olosuhteet ja omat väärät valinnat tuntuvat jatkuvasti tuhoavan. Kirja on paitsi tarina perheestä, myös kertomus muukalaisuudesta, juurettomuudesta, unelmista, rasismista, päihteistä ja rakkaudesta. Teemoja on siis paljon, ehkä hiukan liikaakin yhteen kirjaan. Walsh selviytyy toisista aiheista paremmin kuin toisista, ja välillä hän sortuu turhaan selittelyyn ja mustavalkoisuuteen. Kirjassa on kuitenkin sellaista nuoruuden paloa ja vimmaa, joka osaltaan selittää ja oikeuttaakin rönsyilyn ja kliseet. 

Walshin tarina onkin selkeästi tarina nuoruudesta. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että ajan kuluessa ja henkilöhahmojen vanhentuessa huomio siirtyy Sheilasta ja Robbiesta näiden lapsiin. Kirjan henkilöitä ajavat eteenpäin levottomuus, oman identiteetin etsiminen ja suurten elämysten  kaipuu. Kiihkeä halu kokea jotakin suurempaa ja kauniimpaa on ominaista kolmekymppiselle Robbielle ja aikuisuuden ja nuoruuden rajalla häilyville Ellielle ja Vincentille: kauneutta etsitään musiikista, kirjoittamisesta, huumeista ja seksistä. Henkilöt ovat lätkässä, he pitävät ihan vitun hauskaa, he ovat taivaassa – kunnes koittaa jälleen yksi harmaa maanantaiaamu, jälleen yksi harmaa viikko.

Kaikkein uskottavimmillaan Walsh taitaa olla juuri nuoruutta kuvatessaan. Kirjan henkilöistä säteilee nuoruuden uhmaa ja uskoa omaan kuolemattomuuteen. Henkilöt esittävät itseään, hiovat maneereitaan ja nokkeluuksiaan ja uskovat maailman kauneuden avatuvan juuri heille aivan erityisellä tavalla. Kaiken tämän kiteytymä on Vincent Fitzgerald, joka palvoo kauneutta suurimpana jumalana, ja jonka sankareita ovat Morrissey, The Cure ja Leonard Cohen. Aivan yhtä onnistuneesti Walsh ei tavoita esimerksi vanhemmuuden tai vanhenemisen tuntoja, vaan niissä on kokemuksellisuuden sijaan ulkokohtaisuuden ja ulkoa opettelun tuntua.

Luulen, että olisin myös itse eläytynyt ja ihastunut tähän kirjaan enemmän nuorempana. Kirja oli nytkin ihan hyvä ja paikoitellen hyvin mielenkiintoinen, mutta se ei tuntunut aiheiltaan tai tyyliltään kovin omaperäiseltä. Vierastin myös hiukan sitä, kuinka Walsh tuntui ajoittain romantisoivan kurjuutta ja estetisoivan traagiset tapahtumansa. Ehkä siksikään kirja ei jättänyt kovin voimakasta tunnejälkeä. Jos henkilöiden elämään onnistuu sulkeltamaan syvemmälle kuin itse nyt pystyin, kirja varmasti myös koskettaa viiltävämmin.

Englantilaisen tragedian ovat lukeneet myös Zephyr, Katri ja noora.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia (Once Upon a Time in England, 2008)
Suom. Jonna Joskitt
Kansi: Tommi Tukiainen
Like, 2009 

8 kommenttia:

  1. Luin tämän pari vuotta sitten, mutten sitten kirjoittanut lopulta blogiin mitään, vaikka sanottavaa olisi ollutkin. Pidin tästä kirjasta aika paljon, vaikka se totta vieköön on aika traaginen monella tapaa. Nyt kuitenkin tekstiäsi lukiessa etenkin Vincentin surullisen hahmon ritari nousi mieleen takaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, tämä kirja kieltämättä herättää ajatuksia. Vaikka en ihastunut kirjaan, se ei missään nimessä ollut mitäänsanomaton, ja sehän on aina hyvä.

      Poista
  2. Minä luin tämän englanniksi (Once Upon a Time in England) kuusi vuotta sitten (siis 33 vuoden herkässä iässä) ja kosketuin syvästi. Kyyneleet virtasivat, kun luin kirjan loppuun erään raskaan päivään iltana. Ostin suomennoksen myöhemmin kirppikseltä, mutten tiedä tulenko lukemaan sitä ikinä (näköjään tuolla Zephyrin jutussa kommentoin, että aion lukea senkin vielä joskus, heh). Tämän jälkeen Walshia ei olekaan suomennettu enempää, vaikka romaaneja on ilmestynyt tasaiseen tahtiin (Go to Sleep 2011 ja The Lemon Grove 2014). Eivät nuo uudemmat enää niin liikuttaneetkaan, tämä oli kokemuksena omaa luokkaansa. Walshin esikoinen Brass (Lutka) oli kyllä minusta myös erinomainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pekka, voin kyllä hyvin kuvitella, että oikealla hetkellä Englatilainen tragedia on oikealle lukijalle hyvin koskettava. Minä luin tätä aika ulkopuolisen tarkkailijan asenteella ja anlysoin paljon kirjan henkilöitä ja tyyliä - ehkä siksi kirja ei sitten päässyt ihon alle.

      Kiinnostuin Walshista kyllä sen verran, että piti tutkia mitä hän tämän jälkeen on kirjoittanut, ja huomasin ettei kahta seuraavaa kirjaa ole suomennettu. Olisi ihan mielenkiintoista kuitenkin lukea Walshilta joskus joku toinenkin kirja.

      Poista
  3. Tämä on kiinnittänyt huomioni useamman kerran verkkokaupan kirja-alessa, mutta en ole kuitenkaan tullut hankkineeksi. Vaikuttaa kyllä ihan mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis, kirja oli kyllä mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen. Voin suositella, vaikkei tämä ihan täysosuma minulle ollut.

      Poista
  4. Minä muistan pitäneeni tästä aika paljonkin. Mutta kirjan tarina on jo näköjään karannut mielestä, sillä en olisi muistanut mitään tuollaista :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, noinhan siinä usein käy: kirjasta muistaa tunnelman ja yleisvaikutelman, ei tarinaa. Varsinkin, jos kirjassa (kuten tässä) ei mitään suurta juonikuviota ole.

      Poista