Risto Rasa: Hiljaa, nyt se laulaa

Yö oli himmeä, nyt linnut
alkavat laulunsa, crescendo,
on posteljoonin aika.

Risto Rasan runoissa ihminen elää rauhallista rinnakkaiseloa luonnon kanssa. Sää, vuodenajat ja eläinten puuhat rytmittävät ihmisen elämää ja arkea yhtä lailla kuin rakastuminen, vanheneminen tai vaikkapa siivoaminen. Luonnonilmiöt rinnastuvat usein ihmisen ajatuksiin tai tuntemuksiin: rauha, surumielisyys tai ikävä jota ihminen tuntee heijastuvat samankaltaisuuksina maisemissa joita hän katselee.

Luonto onkin Rasan runoissa vahvasti ihmisen havaitsema ja tulkitsema. Eläimissä voidaan nähdä inhimillisiä piirteitä – kasvit näyttäytyvät erilaisina kun niitä verrataan ihmisiin. Kuuset kannattelevat hameitaan ja hyönteiset käyvät katulampun valossa röntgenissä. Sade kohahtaa kuin katsomo. Vastaavasti ihminen voi löytää ilmaisun omille tunteilleen vain vertaamalla niitä johonkin luonnossa kohtaamaansa.

Katselen kurkia.
Tämä on surua, tämä on surua,
siivet tuhkaa.

Luontoaiheiden ohella tässä kokoelmassa nousee esille myös parisuhteen ja rakkauden tematiikka. Kirjan sivuilta voi löytää parisuhteen koko kirjon ihastumisesta kaipaukseen, läheisyydestä pettymykseen. Kaikki ilmaistuna rasamaisen vähäeleisesti ja pelkistetysti. Ja luonnollisesti myös rakastetun hahmon voi löytää maisemasta.

Kuljen polkua alas,
          viljapalmikot, rannassa veneet,
sinun hiustesi terva.

Rasan lukeminen on rauhoittavaa ja tyynnyttävää. Runot ovat helppoja, mutta eivät suinkaan tyhjänpäiväisiä. Niiden pariin voi palata kerta toisensa jälkeen eivätkä ne menetä mitään viehätyksestään. Pelkistetyinkin runo, vain yksittäinen rivi sivulla, voi olla kuin ikkuna maalmaan. 

Rasasta on kirjoittanut myös Jenni.

Osallistun tällä kokoelmalla Saran runohaasteeseen.

Risto Rasa: Hiljaa, nyt se laulaa
Otava, 1974