Helen Walsh: Englantilainen tragedia

"Joillakin ihmisillä on niinku sellainen mieletön tarve tehdä jotain, eikö? Jättää jälkensä ennen ku noutaja tulee. Mutta niillei oo lahjoja siihen. Niillei oo vittu mitään. Mutta sulla on, Robbie. Sulla on hela hoito – etkä sä välitä paskaakaan."

Englanti, Warrington, vuonna 1975. Robbie Fitzgerald on matkalla kotiin raskaana olevan vaimonsa ja pienen poikansa luokse. Lumisade on muuttanut Orfordin ankean lähiön hetkeksi kauniiksi, ja Robbie on täynnä riemukasta intoa. Hänen suuri unelmansa, unelma musiikista on juuri toteutumaisillaan.

Warrington, vuonna 1981. Robbie pitää huolta perheestään ja tuntee uhranneensa omat unelmansa perheen paremman tulevaisuuden eteen. Vaimo Susheela on pyrkinyt häivyttämään malesialaiset juurensa mahdollisimman tarkkaan: entisestä Susheelasta on tullut paikkallisten murretta säälittävästi jäljittelevä Sheila. Perheen poikaa Vincentiä kiusataan koulussa armottomasti, mutta onneksi pikkusisko Ellie kuuluu selviytyjiin.

Warrington, vuonna 1989. Jokaisella Fitzgeraldin perheen jäsenellä on omat salaisuutensa ja piilopaikkansa. Vincent ja Ellie elävät nuoruuttaan, johon kuuluvat öiset menot, Manchesterin klubit ja homobaarit.Vanhemmille ei todellakaan kerrota kaikkea mitä tapahtuu, ja miksi kerrottaisikaan. Onhan Robbiella ja Sheilallakin ollut omat salaisuutensa, joista lapset ovat päässeet perille vain vahingossa.

Helen Walshin romaani vyöryttää lukijan eteen yhden perheen tarinan. Suomenkielisen nimensä mukaisesti Englantilainen tragedia on todellakin tragedia, tarina ihmisistä joiden mahdollisuuden onneen olosuhteet ja omat väärät valinnat tuntuvat jatkuvasti tuhoavan. Kirja on paitsi tarina perheestä, myös kertomus muukalaisuudesta, juurettomuudesta, unelmista, rasismista, päihteistä ja rakkaudesta. Teemoja on siis paljon, ehkä hiukan liikaakin yhteen kirjaan. Walsh selviytyy toisista aiheista paremmin kuin toisista, ja välillä hän sortuu turhaan selittelyyn ja mustavalkoisuuteen. Kirjassa on kuitenkin sellaista nuoruuden paloa ja vimmaa, joka osaltaan selittää ja oikeuttaakin rönsyilyn ja kliseet. 

Walshin tarina onkin selkeästi tarina nuoruudesta. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että ajan kuluessa ja henkilöhahmojen vanhentuessa huomio siirtyy Sheilasta ja Robbiesta näiden lapsiin. Kirjan henkilöitä ajavat eteenpäin levottomuus, oman identiteetin etsiminen ja suurten elämysten  kaipuu. Kiihkeä halu kokea jotakin suurempaa ja kauniimpaa on ominaista kolmekymppiselle Robbielle ja aikuisuuden ja nuoruuden rajalla häilyville Ellielle ja Vincentille: kauneutta etsitään musiikista, kirjoittamisesta, huumeista ja seksistä. Henkilöt ovat lätkässä, he pitävät ihan vitun hauskaa, he ovat taivaassa – kunnes koittaa jälleen yksi harmaa maanantaiaamu, jälleen yksi harmaa viikko.

Kaikkein uskottavimmillaan Walsh taitaa olla juuri nuoruutta kuvatessaan. Kirjan henkilöistä säteilee nuoruuden uhmaa ja uskoa omaan kuolemattomuuteen. Henkilöt esittävät itseään, hiovat maneereitaan ja nokkeluuksiaan ja uskovat maailman kauneuden avatuvan juuri heille aivan erityisellä tavalla. Kaiken tämän kiteytymä on Vincent Fitzgerald, joka palvoo kauneutta suurimpana jumalana, ja jonka sankareita ovat Morrissey, The Cure ja Leonard Cohen. Aivan yhtä onnistuneesti Walsh ei tavoita esimerksi vanhemmuuden tai vanhenemisen tuntoja, vaan niissä on kokemuksellisuuden sijaan ulkokohtaisuuden ja ulkoa opettelun tuntua.

Luulen, että olisin myös itse eläytynyt ja ihastunut tähän kirjaan enemmän nuorempana. Kirja oli nytkin ihan hyvä ja paikoitellen hyvin mielenkiintoinen, mutta se ei tuntunut aiheiltaan tai tyyliltään kovin omaperäiseltä. Vierastin myös hiukan sitä, kuinka Walsh tuntui ajoittain romantisoivan kurjuutta ja estetisoivan traagiset tapahtumansa. Ehkä siksikään kirja ei jättänyt kovin voimakasta tunnejälkeä. Jos henkilöiden elämään onnistuu sulkeltamaan syvemmälle kuin itse nyt pystyin, kirja varmasti myös koskettaa viiltävämmin.

Englantilaisen tragedian ovat lukeneet myös Zephyr, Katri ja noora.

Helen Walsh: Englantilainen tragedia (Once Upon a Time in England, 2008)
Suom. Jonna Joskitt
Kansi: Tommi Tukiainen
Like, 2009