""Ihmisistä on kivaa keksiä hirviöitä ja kamaluuksia", sanoi Geralt ja katsoi poispäin. "Ne tekevät heistä itsestään vähemmän hirviömäisiä. Kun he juovat itsensä penkin alle, huijaavat, varastavat, pieksevät vaimonsa ohjaksilla, näännyttävät vanhuksia nälkään, hakkaavat kirveellään ansaan jäänyttä kettua tai puhkovat nuolillaan maailman viimeisen yksisarvisen, he mielellään ajattelevat, että kyllä sentään sarastuksessa tupaan hiipivä riähkä on pahempi kuin he. Se jotenkin keventää heidän sydäntään. On helpompi elää.""
Noiturit ovat kovan koulimisen myötä eräänlaisiksi mutanteiksi kehittyneitä ihmisiä, joiden työnä on tehdä hirviöistä ja muista epäihmisistä vaarattomia: usein tämä tarkoittaa hirviön tappamista, mutta työ voi olla myös kirousten tai muiden loitsujen purkamista tai neuvottelua ja sopimusten tekemistä. Noituri ei siis turvaudu ainoastaan voimaan vaan myös älyynsä ja vaistoonsa. Kaikki hirviöiltä näyttävät oliot eivät myöskään ole vaarallisia, ja joskus hyvän ja pahan raja on hyvin häilyvä. Myös Geraltin tunteet ja henkilökohtainen moraalikoodisto vaikuttavat siihen, minkä työtehtävän hän suostuu ottamaan vastaan, ja miten hän lopulta kohtaamiensa pahulaisten, haltioiden, vampyyrien ja stryksien kanssa toimii.
Viimeinen toivomus etenee yksittäisinä tarinoina, jotka kerrotaan takautumina Geraltin toipuessa temppelissä pahasta vammasta. Kertomukset eivät juurikaan liity toisiinsa, mutta kehyskertomus sitoo kuitenkin tarinat yhteen, ja samalla rakentuu kuva noiturista ja maailmasta jossa hän liikkuu. Geralt on varsin tyypillinen yksinäinen ratsastaja: kyyninen, sisäänpäinkääntynyt, viileä ja kovakuorinen mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen romantikko. Ja vaikka Sapkowskin henkilökuvausta on kehuttu, ei hän minusta mitään syväluotaavia psykologisia hahmotelmia piirrä: hahmot ovat enemmänkin tiettyjen piirteiden edustajia kuin monimutkaisia kokonaisuuksia. On rakastettavia veijareita, laskelmoivia vallanpitäjiä ja vastustamattomia pahoja tyttöjä. Tarinatkin tuntuvat etenevän hiukan kaavamaisesti, niin että perusasetelmaa kiepautetaan aina parin yllätyksen kautta ympäri niin, että kaikki ei olekaan ihan sitä miltä aluksi näytti.
Ja kuitenkin, kaavamaisuuksista huolimatta, Sapkowskin luomassa maailmassa on jotain hyvin kiehtovaa. Tarinat etenevät sujuvasti ja viihdyttävästi, dialogi toimii, ja mukana on sopivassa suhteessa huumoria, melankoliaa - ja maailmanparannusta. Viimeinen toivomus on näet hyvin humaani kirja. Noituri pyrkii aina toimimaan oikein (vaikkei aina siihen pystykään), ja kirja puhuu paljon erilaisuuden hyväksymisestä, eri rotujen rauhallisesta rinnakkainelosta ja kunniasta. Myös luonnon hyväksikäyttö ja tuhoutuminen nousevat esiin: noiturin maailmassa maa ei enää kaikkialla kanna hedelmää, aurinko paistaa eri tavalla kuin ennen,ilma ja vesi ovat muuttuneet.
Kirjasta on siis helppo vetää yhdistäviä lankoja omaan maailmaamme. Reaalitodellisuuden lisäksi Sapkowski viittaa oivaltavasti myös vanhoihin satuihin. Tarinoista löytyy mm. Kaunotarta ja hirviötä, Lampunhenkeä ja Lumikkia: välillä pieninä viittauksina, välillä muunnelmina kokonaisista tarinoista. Muutenkin koko kirjassa on mukavaa perinteisen sadun henkeä, maustettuna reippaalla annoksella ronskia kielenkäyttöä ja ropauksella erotiikkaa.
Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta kovasti, ja aion ehdottomasti lukea muutkin osat. Ei tämä minulle mitään suuria oivalluksia elämästä ja maailmankaikkeudesta tarjonnut, mutta erinomaisen viihdyttävän ja nautinnollisen lukuhetken kyllä.
Kirjasta ovat kirjoittaneet Morre, Maukka, Johnny, Emilie, Jenni, Booksy, Kata, Katinka, marjis ja Raija.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (Ostatnie zyczenie, 1993)
Suom. Tapani Kärkkäinen
Kansi: Kai Toivonen
WSOY, 2010
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti