Ville Virtanen: Menkää mielenhäiriöön

"Menkää mielenhäiriöön! kehottaa Kassinen. Kehotus lähtee niin syvältä ja tulee sellaisella voimalla, että jos jonkun oma sisäinen ääni pyytää tarkempia perusteita, kuulostaa se uupuneen uimalelun pihinältä. Kassinen laittaa joka lauseen taakse koko historiansa. Haastaa koko voimallaan. Vilille ei tule edes mieleen epäillä. Hän tappelee jo kynsin hampain huomion murusista."

Ville Virtasen omaelämäkerrallinen esikoisromaani kertoo tarinan onnellisesta lapsuudesta perheessä jonka isä esiintyy televisiossa ja nukkuu joskus rapun edessä, koska pää kuumenee liikaa. Se kertoo nuoruudesta, johon kuuluu päihteitä, tyttöjä ja hevosia. Ja se kertoo teatterikorkeakoulusta, jonka karismaattinen rehtori opettaa näyttelemisen olevan tunnetilojen kokemista ja rajalla käymistä.

Vili Perholla on voimakas kilpailuvietti. Hän on halunnut olla paras ratsastaja, ja hän haluaa olla myös paras näyttelijä. Ja jos hyvä näytteleminen tarkoittaa mielenhäiriöön menemistä, Vili aikoo mennä mielenhäiriöön syvemmälle kuin kukaan muu. On päästävä syvemmälle, lähemmäs tajunnan rajaa. On unohdettava itsensä – on nuijittava oma minä pirstaleiksi.

Menkää mielenhäiriöön etenee lyhyinä, episodimaisina lukuina. Kerronta on rytmiltään nopeaa ja terävää, mutta siinä on myös kepeyttä ja ilmavuutta. Välähdyksenomaisista kohtauksista rakentuu kipeä ja koskettava kasvutarina, jota pehmentävät lämpö ja huumori. Vilin tarinassa on rankkoja ja rumiakin hetkiä, mutta kirja ei jätä jälkeensä nuhjuista oloa, koska kaiken pohjalla säilyy koko ajan tietynlainen valoisuus ja ilo.

Erityisen kiinnostavaa ja kiehtovaa kirjassa oli kieltämättä teatterikorkeakoulun ja sen vaikutusten kuvaus. Jouko Turkan kaltainen Jorma Kassinen johtaa opetuslapsiaan karismalla, hiellä, testosteronilla, pelolla ja tiukalla arvottamisella. Kassinen muodostaa oppilaineen yhteisön, jossa on lähes kulttimaisia piirteitä. On suuri johtaja, jonka oppeja nuoret eivät halua tai uskalla kyseenalaista; on arvohierarkia jossa osa oppilaista on valittuja ja osa hylkiöitä; on tiukkoja sääntöjä, jotka ulkopuolisen silmiin vaikuttavat järjettömiltä. Minua tällaiset yhteisökuvaukset kiinnostavat kovasti, oli sitten kyseessä uskonnollinen, poliittinen tai muuten aatteellinen yhteisö, ja niinpä myös Virtasen kirja oli minusta tavattoman kiehtova.

En tiedä, kuinka tämä kirja toimisi lukijalle, joka ei tiedä mitään ajasta ja ihmisistä, joita se kuvaa. Varmasti kirjasta saa irti enemmän, jos Turkan teatterikorkeakoulu ja 1980-luvun teatterimaailma ovat edes jonkin verran tuttuja. (Ja lukiessa on kieltämättä hauska yrittää tunnistaa todellisia vastineita kirjan henkilöhahmoille.) Minulle kirja joka tapauksessa toimi loistavasti. Pidin Virtasen napakasta kielenkäytöstä ja vinosta huumorista. Ja äärimmäisyyksiin menevä tunnetilan tavoittelu on kuvattu niin hurjasti ja tarttuvasti, että jäin viipyilemään kirjan maailmaan useaksi päiväksi.

Ville Virtanen: Menkää mielenhäiriöön
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2001