Riikka Pulkkinen: Vieras

"Ko-kong ko kong ko kong ko kong ko-kong"

Näin kirjoittaa Riikka Pulkkinen uudessa romaanissaan Vieras. New Yorkin metro kolisee.

Ruumiillisuus ja sen rajat on selvästi aihe joka kiehtoo Pulkkista. Kaikki hänen kolme kirjaansa käsittelevät ruumiillisuutta tavalla tai toisella, mutta Vieras on näistä kirjoista ensimmäinen, jossa tunsin ruumiillisuuden myös konkretisoituvan tekstissä. Kirja on täynnä makuja, ääniä, nautintoa, kärsimystä ja liikettä. Siinä missä Pulkkisen edellinen kirja Totta oli kauneudessaan niin eteerinen ettei se jättänyt minuun kovin suurta jälkeä kirjan kansien sulkeuduttua, Vieras tuli huomattavasti enemmän iholle ja ihon alle. On varmasti makuasia, millainen Pulkkisen kirja kehenkin eniten vetoaa: minulle Vieras oli selkeästi hänen paras ja koskettavin kirjansa. Se on rosoisempi kuin Totta, mutta hallitumpi ja aikuisempi kuin esikoinen Raja.

"Kuuntelin gregoriaanista kirkkomusiikkia, jotta varmasti tuntisin taivaallisen läsnäolon, kun se minua koskettaisi.
Tunnustelin armolahjaani, kutsuin sitä. Kutsuin Jeesusta ja Jumalaa ja enkeleitä.
Sanoin Jeesus Kristus. Kiitos Jeesus Kristus. Minun Herrani Jeesus Kristus, kiitos olkoon sinun valosi, kiitos että näytit minulle tämän tien.
Ei mitään."

Kirjan minäkertoja Maria on uskonkriisiin joutunut pappi, joka ottaa irtioton työstään ja arjestaan Helsingissä ja lähtee New Yorkiin kertomatta asiasta edes rakkaimmalleen (eli sietämättömimmälleen). New Yorkissa Maria tanssii, syö ja ajattelee. Uskoaan, juuriaan ja ruumistaan. Takautumien kautta kerrotaan Marian menneisyydestä: nuoruuden uskonnollisesta herätyksestä ja syömishäiriöstä sekä pienestä Yasmine-tytöstä, jota pastori-Maria yrittää suojella. Kolme tarinankaarta vuorottelevat luontevasti toisiaan täydentäen, mutta Vieraassa on kuitenkin kyse pikemminkin teemoista kuin kertomuksesta. Se käsittelee itsensä etsimistä, joka voi johtaa minuuden kadottamiseen. Se kertoo vierauden tunteesta, joka kenties on yksi ihmisyyteen erottomattomasti kuuluva ominaisuus. Ja se kertoo uskosta, uhraamisesta ja kärsimyksestä.

" - Minä pidän sinusta enemmän kun tanssit, hän tokaisee. - Silloin sinulla ei ole noita käsitteitäsi."

Minulle tuli Vierasta lukiessani sellainen olo, että Pulkkinen on uskaltanut heittäytyä ja leikitellä kirjailijana. Olla rohkeasti oma itsensä. Hän kujeilee kielellä, kirjoittaa välillä runomuodossa, hokee ja toistaa sanoja ja jopa vitsailee. Vieraassa on mukana hymyä ja ironian pilkahduksia, jotka tuntuivat äärettömän virkistäviltä Totan vakavuuden jälkeen.Vieras on myös hiukan outo kirja - kaikki ei tunnu aina aivan todelliselta Vieraan mystiikkaan ja symboliikkaan kallellaan olevassa maailmassa. Heittäytyminen näkyy minusta siinäkin, ettei Pulkkinen piilottele viehtymystään käsitteisiin ja filosofisiin pohdintoihin vaan ne ovat paljon näkyvämmin esillä kuin edellisissä kirjoissa.

Vieras ei varmasti ole kirja kaikkien makuun. Minä ihastuin siihen aika varauksettomasti. Pulkkisen kieli on edelleen kaunista ja hiottua, mutta minusta se tuntui nyt elävämmältä ja vivahteikkaammalta kuin aikaisemmin. Toisaalta voin hyvin kuvitella, että jostakusta se saattaa tuntua vain tekotaiteelliselta ja teennäiseltä. Minä tunsin keinuvani ja syöksyväni tekstin mukana: sitä teki mieli lukea ääneen. Pidin  myös äärimmäisyyksistä, nuoresta Mariasta joka haluaisi välittää valoa ympärilleen, uskonnollisesta tematiikasta ja tanssista.

Toisaalla: Jenni kiinnitti huomiota Pulkkisen uudistuneeseen kieleen ja kuvasi lukukokemusta mielenkiintoiseksi vaikka ei ehkä ihanaksi. Minna taas jäi kaipaamaan edellisten kirjojen ihanuutta, mutta löysi kirjasta myös paljon sellaista mistä piti. Hemulin mielestä kielelliset kokeilut palvelevat tarinaa.

Riikka Pulkkinen: Vieras
Otava, 2012