torstai 18. lokakuuta 2012

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni


Rakastuin alkuvuodesta Haruki Murakamin Norwegian Woodiin, ja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta vakuutti minut siitä, että Murakamilla on ainutlaatuinen ja ihastuttava kirjallinen ääni. Nyt kolmannen Murakamin kirjan luettuani uskallan jo kutsua häntä yhdeksi kaikkien aikojen suosikkikirjailijoistani.

Murakamihan on erityisen tunnettu todellisuuden rajoja venyttävistä, maagisen realismin piirteitä sisältävistä kirjoistaan, mutta minun kahdeksi ensimmäiseksi Murakamikseni valikoitui puolisattumalta varsin realistinen romaani ja omaelämänkerrallinen faktakirja. Tämä Sputnik-rakastettuni vie jo hiukan sinne outouden piiriinkin, vaikka kirja alkaakin suurinpiirtein normaaleissa merkeissä. Sputnikin alkupuoli muistutti minua itse asiassa vahvasti Norwegian Woodista, sillä tässäkin kirjassa on ristiinmenevää nuorta rakkautta, kirjoihin uppoutuva nuorukainen kertojana ja hiukan unenomainen tunnelma. Mutta siinä missä Norwegian Wood oli loppuun asti vain hiukan utuinen ja salaperäinen, Sputnik-rakastettuni lähtee loppupuoliskollaan paljon pidemmälle kummallisuuden poluille ja sekoittaa mukaan ripauksen painajaismaista kauhuakin.

"Kaiken tämän lopputuloksena oli, että ryhdyin jo nuorena vetämään näkymättömän rajan itseni ja muiden välille. Oli kysymys mistä tahansa, pysyttelin tietyn välimatkan päässä ja tarkkailin toisen ihmisen asennetta niin ettei tämä pääsisi lähemmäksi. En niellyt noin vain sitä mitä toiset minulle kertoivat. Ainoana intohimonani olivat kirjat ja musiikki. Kuten voitte arvata, vietin yksinäistä elämää."

Sputnikin kertoja on nuori opettaja K, joka on rakastunut opiskeluaikaiseen ystäväänsä Sumireen. Sumire pitää K:sta, mutta suhtautuu intohimoisesti vain päämääräänsä tulla kirjailijaksi - kunnes tapaa kauniin ja persoonallisen Miun. Miu palkkaa Sumiren jonkinlaiseksi henkilökohtaiseksi avustajakseen, ja naiset lähtevät yhdistetylle työ- ja huvimatkalle Eurooppaan. Sitten K saa puhelun Kreikasta: Sumire on kadonnut, ja Miu pyytää K:ta luokseen selvittämään asiaa.

Suunnilleen tuon verran tiesin Sputnikista ennen lukemista, enkä itsekään halua avata juonta yhtään enempää, sillä nautin lukiessani äärettömästi siitä kuinka tarina alkoi kääntyä aivan odottamattomille ja oudoille radoille. Ei niin, että tarina ja juoni olisivat Murakamin kirjan keskeisin piirre, sillä ainakin minulle olennaisinta on tunnelma ja se, kuinka Murakami tarinansa kertoo. Olen aikaisemminkin ylistänyt Murakamin tiivistä ja hiottua ilmaisua - kaunista kieltä jota lakoninen huumori ja elämän julmuudet elävöittävät. Murakamin tekstin lukeminen tuntuu niin hyvältä, ettei kirjan tahtoisi ollenkaan päättyvän. Mutta kyllä tarinakin kutkuttaa ja kiinnostaa, kaikessa arvaamattomuudessaan ja kummallisuudessaan, ja houkuttaa lukemaan eteenpäin.

Booksy kirjoitti omassa Sputnik-jutussaan seuraavasti:  "Murakamin symbolismi (jos se on sitä) pysyy aina hitusen sumeana. Sen voi aavistaa, mutta sitä ei todella tavoita. Mutta jotenkin se ei haittaa. Edes Sputnikin lopun monitulkintaisuus ei tunnu missään. Ihanaa. Tulee sellainen olo, että kaikkea ei edes tarvitse ymmärtää, joskus voi vain heittäytyä nauttimaan." Voin allekirjoittaa joka sanan. Sputnikia lukiessa tuntui siltä, että melkein ymmärtää tapahtumien merkityksen, mutta sitten se merkitys taas pakenee. Ja samalla tuntuu, että jos sen merkityksen tavoittaisi, olisi jonkun suuren oivalluksen äärellä. Vähän niin kuin lukisi monimutkaista ja vaikeasti tulkittavaa runoa, jota ei aivan ymmärrä, mutta jonka kielestä ja tunnelmasta nauttii suunnattomasti.

Kaikesta oudosta hämäryydestään huolimatta Murakami tuntuisi olevan minulle sellainen kirjailija, jota luettuani näen maailman jotenkin kirkkaampana ja kauniimpana. (Esimerkiksi Carol Shields ja Jhumpa Lahiri kuuluvat samaan kategoriaan.) Vaikka kirjoissa on synkkyyttä - kuolema ja ihmisen pohjimmainen yksinäisyys tuntuvat olevan alati läsnä - niissä on myös kauneutta ja aistinautintoja: Sptunikissakin syödään, kosketetellaan, kylvetään auringossa ja kuunnellaan musiikkia. Kirja on samaan aikaan tyynen uneksiva ja hermostuneen levoton: se houkuttelee  rauhalliseen mietiskelyyn mutta myllertää mielen niin ettei hiljentyminen oikein onnistu.

"Unelmissa asioiden välillä ei tarvitse tehdä eroa, ei ollenkaan. Niinpä unelmissa on tuskin koskaan yhteentörmäyksiä. Ja jos onkin, ne eivät satuta. Todellisuus on toista. Todellisuus kirpaisee.
Todellisuus, todellisuus." 

Kirjan ovat lukeneet myös Jenni joka lumoutui siinä määrin että ärtyi hetkeksi jopa lukemista häirinneille kissoilleen ja Margit jota kirjan outo arvoitus viehätti niin että loppupuoli oli pakko lukea yhdeltä istumalta.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (Supuutoniku no koibito, 1999)
Englanninkielestä suomentanut Ilkka Malinen
Kansi: Jenni Tuominen, Jukka Pylväs
Tammi, 2003

10 kommenttia:

  1. Minäkin tykkäsin tästä, vaikka se aika outo olikin. Harmittaa vähän etten silloin vielä pitänyt blogia, olisi ollut kiva tarkistaa miten kirjan koin silloin taannoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Outo, mutta hyvällä tavalla outo :)Ja tuo on tosiaan yksi bloggauksen monista hyvistä puolista, että se on myös muistiinpanojen tekemistä itselle: ei tarvitse luottaa vain mielikuviin ja muistoihin.

      Poista
  2. Minua tämä kiinnostaa kovasti. En ole ehtinyt vielä hankkia käsiin. Enkä vähään aikaan kyllä ehdikään, mutta kiitos siitä, ettet paljasta liikaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän yleensäkin olla kovin paljon avaamatta juonta, mutta tämän kirjan kohdalla koin sen erityisen tärkeäksi, koska se löytämisen ilo oli itselleni lukiessa niin suuri :)

      Poista
  3. Hauskaa, että nostit esiin hyvää kirjaa ja hauskaa sekin, että sanoit Murakamia suosikiksesi vain parin kirjan perusteella. Olen viime aikoina hahmotellut osin juurikin Murakamin takia bloggausta siitä, voiko kirjan tai parin perusteella julistaa jonkun suosikkikirjailijakseen. Kyllä voi. Ja kummallista on sekin, miten suosikkikirjailijan teksteistä voi mennä osa ohi ja silti lukija vain lukee ja hymyilee onnellisena (ja kiukuttelee kissoille).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minähän en yleensä kauheasti pidä sellaisista mysteereistä, jotka selvitetään lopussa viimeistä piirtoa myöten. Mutta mysteerit, jotka jäävät hämäriksi ja oudot tunnelmat viehättävät: sen olen todennut taas tässä Fagerholmia ja Murakamia vuorotellen lukiessani :)

      Ja hyvä blogijuttu suunnitteilla. Tulen varmasti kertomaan aiheesta tuntemuksiani, jos siitä kirjoitat.

      Poista
  4. <3!!! Sielunsisko! Murakami on tehnyt jo kahdella kirjalla niin suuren vaikutuksen, että seuraavat sekä himottavat että pelottavat...

    Jännää kyllä, lukupiirimme hyvin erilaisista ja ikäisistä naisista suuri enemmistö piti tästä kirjasta - mutta tulkinnat vaihtelivat paljon. Harva koki ymmärtäneensä, mutta oli hervottoman hieno keskustelu siitä mitä mikäkin elementti kirjassa voisi tarkoittaa. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Minua jännitti tämä Sputnik, koska olisihan voinut käydä niin ettei oudompi Murakami uppoakaan, mutta pidin tästä ihan yhtä paljon kuin kahdesta edellisestäkin. Kaikkien Murakamien jälkeen on ollut sellainen olo, etten mitään muuta haluaisi lukeakaan, mutta aion kuitenkin hillitä itseni, enkä heti tartu hyllyssä odottavaan Kafkaan.

      Oi että, olisinpa ollut mukana tuossa lukupiirikeskustelussa :)

      Poista
  5. Ihanaa! Minäkin kuulun Murakamiin hurahtaneisiin. Olen lukenut kolme hänen kirjaansa (Kafka, Wood ja Lammasseikkailu) ja rakastunut jokaiseen. Sputnikin aion hankkia jostain omakseni, säästellä sitä kuin aarretta ja lukea sitten sopivana ajankohtana.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Murakami selvästi on niitä kirjailijoita, joihin ei ihastuta maltillisesti vaan hurahdetaan täysillä :)

      Minä metsästin Sputnikia aika kauan itselleni, sillä halusin sen nimenomaan tuona kovakantisena versiona, jonka kansikuva on minusta aivan mahtava. Hyllyssäni on nyt jo neljä Murakamia ja vaalin niitä suurina aarteina :)

      Poista