Jonathan Carrollia on verrattu Neil Gaimaniin, ja kieltämättä Valkoisissa omenoissa oli paljon piirteitä jotka muistuttivat Gaimanista. Minulle tuli kirjasta mieleen myös Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo ja jossain määrin myös Jostein Gaarderin Sofian maailma. Harmi kyllä nuo kolme kirjailijaa eivät kuulu omiin suosikkeihini - enkä myöskään juurikaan pitänyt Valkoisista omenoista. Mutta jos Gaiman, Niffenegger tai Gaarder kolahtavat, saattaa lukija hyvinkin pitää tästäkin kirjasta. Minä yritän seuraavaksi selvittää, mitkä asiat Valkoisissa omenoissa minua silittivät vastakarvaan.
Minua kiinnostavat varsin paljonkin pohdinnat uskonnosta, kuolemasta ja elämän tarkoituksesta, mutta Carollin kirjassa käsiteltiin näitä aiheita minun makuuni jotenkin kovin kepeästi ja sadunomaisesti. Monia Carrollin luoma visio kuolemanjälkeisestä elämästä ja maailmanjärjestyksestä varmasti ihastuttaa ja kiehtoo, mutta itse en löytänyt niihin juuri mitään tarttumapintaa. Ja koska suuri osa kirjasta käytetään universumin järjestyksen ja kuoleman lainalaisuuksien selittämiseen, olin suuren osan lukuajastani hiukan pitkästynyt. Kuolemaa ja hengellisiä kysymyksiä ei suinkaan minusta tarvitse käsitellä vain realistisen kirjallisuuden keinoin (pidän valtavasti esimerkiksi Le Guin tavasta tuoda nämä aiheet mukaan vaikkapa Maameri-sarjaansa), mutta Carrollin kuoleman ja elämän kysymykset olivat minusta itsessään liiaksi fantasiaa, vailla kosketusta todellisuuteen.
Yllätyksellisyys. En kuulu niihin lukijoihin, jotka kaipaavat kirjoihinsa yllättäviä juonenkäänteitä, ja jos yllättäviä käänteitä on joka luvussa, tunnen todennäköisemmin ärtymystä kuin ihastusta. Valkoisissa omenoissakin näitä keikautuksia ja käännöksiä oli minun makuuni aivan liikaa. Ärsyynnyin myös siitä, että henkilöt toistivat repliikkejään, kun haluttiin korostaa jonkin asian tärkeyttä. Eli henkilö A sanoo jotakin, henkilö B ei kuule mitä A sanoi, ja A joutuu sanomaan saman uudelleen.
Kirjan rakkaustarina oli makuuni aivan liian imelä. Rakkaus voittaa kuolemankin ja rakastavaisten seksi on tietysti suorastaan ylimaallista. Lisäksi Vincentillä ja hänen rakastetullaan Isabellella on kaikenlaisia keskinäisiä tapoja ja perinteitä, joita kuvaillaan laajasti, mutta joita en kokenut erityisen kiinnostaviksi. Eikä asiaa auttanut se, että pääpari ei minusta ollut erityisen kiinnostava. Morre - jolta Valkoiset omenat jäi hiljattain kesken - valitti siitä että Isabellella oli kaikenlaisia erikoisia ominaisuuksia, ja sama asia häiritsi minuakin Isabellessa, Vincentissä ja heidän koko suhteessaan. Ei henkilöhahmosta tule mielenkiintoista vaikka hänet kuorruttaisikin erikoisilla piirteillä ja mieltymyksillä, jos hän ei tunnu elävältä ihmiseltä jonka tekemiset kiinnostavat. Minulle oli kirjan lopussa oikeastaan aika samantekevää, miten Vincentille, Isabellelle ja universumille käy - mikä tuskin on ollut kirjailijan tarkoitus.
Valkoiset omenat ei siis todellakaan ollut minun kirjani. Tosin kirjan alkupuoli oli minusta ihan mukiinmenevä suunnilleen siihen asti kun Isabelle ilmestyi kuvioihin ja rakastavaisten sirkutus alkoi. Lisäksi Carroll onnistui lopettamaan kirjansa yllättävän siististi, venyttämättä ja vanuttamatta juonenkäänteitä loputtomasti. Alun ja lopun välillä oli kuitenkin niin paljon epäkiinnostavaa tavaraa, etten taida ihan heti kokeilla Carrollin muiden kirjojen lukemista.
Muualla kirjasta: penjami piti kovasti, Satun mielestä kirja oli kiinnostava mutta ei napakymppi, Minna piti enemmän Carrollin Naurujen maasta, kun taas Linnea rakastaa Carrollin kirjoja niin paljon ettei pysty arvioimaan niitä objektiivisesti.
Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Modern Men Writers.
Jonathan Carroll: Valkoiset omenat (White Apples, 2002)
Suom. Laura Lahdensuu
Loki-kirjat, 2006
Noilla perusteilla, joita esitit, en suinkaan himoitse päästä lukemaan Valkoisia omenia. En ylipäänsä tunne vetoa kirjoihin, joissa pohditaan "tuonpuoleisia" asioita, sillä ne ovat pakosti pelkkää mielikuvitusta. Pidän kirjoista, jotka kertovat todellisuudesta, eli asioista, joita tietää olevan olemassa, vaikka ne fiktiona kuvattaisiin. Enkelit harppuineen taivaassa ovat aikansa eläneitä, myös kuolleet maanpinnalle takaisin lähetettyinä (muuten kuin unessa) ylittävät kestokykyni.
VastaaPoistaMutta sitten on kyllä kirjailijoita, jotka antavat todellisuudelle tavanomaisesta poikkeavat kasvot: Samuel Beckett, Franz Kafka, Camilo José Cela yms. jotka tekevät sen niin taitavasti, että saavat lukijan haltioitumaan ja vakuuttuneeksi aitoudesta, joka henkii kirjasta.
Minuakin kiinnostaa enemmän lukea fiktiossa siitä, että ihmiset ihan täällä maan päällä pohtivat uskontoa tai hengellisyyttä. Mutta kyllä toisinaan minulle toimii sekin että luodaan muita maailmoja tai yliluonnollisia asioita, jos ne pystyy kuitenkin suhteuttamaan todellisuuteen.
PoistaTämä Carroll oli minusta vähän sellaista kevythengellisyyttä, joka ei oikein herättele pohtimaan asioita vaan jää vain kertomukseksi.
Tämä oli mulle ylitsepääsemätön. Muistan miten yritin lukea eteenpäin, mutta en päässyt kuin sivun tai kaksi ja sitten ajatukset taas harhaili jossain ihan muualla. Jätin lopulta kesken, hyllyssä on edelleen. Pitäsikin laittaa kiertoon, jos jotakuta kiinnostaisi.
VastaaPoistaSinä sentää luit ja sait kunnon arvionkin aikaan, vaikkei kirja sinun kirjasi ollutkaan.
Vaikka en tästä kirjasta pitänytkään, se ei sentään aiheuttanut minulle tuollaista lukemisjumitusta (tunnistan kyllä ilmiön). Tavallaan kirja osui ihan hyvään rakoon siinä mielessä, että olen lukenut lähiaikoina muutaman todella hyvän kirjan, joten oli tavallaan ihan piristävää lukea jotakin mikä ei ollenkaan uponnut.
PoistaPointsit tosiaan tämän lukemisesta :D
VastaaPoistaNoita erikoisia piirteitä en minäkään sulattanut. Se etäännytti oikeastaan henkilöhahmoja entisestään ja koko Isabella alkoi nyppiä jo alkuunsa.
Isabelle oli kyllä varsin rasittava henkilöhahmo.
PoistaEi tämänkään kirjan lukeminen ihan turhaa ollut, koska ainakin se sai miettimään, mikä kirjassa niin kovasti minua ärsytti :)
Oli kiinnostava lukea arviosi Liisa! On harvinaisen avartavaa lukea näistä Carrollin kirjoista tekstejä tyypeiltä, jotka eivät lue näitä vaaleanpunaiset lasit silmillään. :) Omenoissa on tosiaan ongelmana tuo liika selittelevyys ja toistaminen mikä on vähän tylsää, mietin että pitäisi lukea tämä vielä englanniksi ja verrata että onko siinä kaikki noin "kökköä" (tässä on minun mielestäni vähän kehno käännös). Minuun sen sijaan mosaiikkiteorian ajatus vetoaa ja minulla on joku heikkous ärsyttäviin päähenkilömiehiin. :D Kiva että luit ja kirjoitit!
VastaaPoistaHyvä että otat noin postiivisella asenteella suosikkisi saamat moitteet :) En itse aina pysty samaan.
PoistaMinulla kieltämättä hyppäsi lukiessa silmille muutama aika kömpelö ilmaus, ja muutenkin kielestä tuli sellainen olo, ettei suomennos ihan kauhean sulavaa ollut. Lisäksi kirjassa oli aika paljon kirjoitusvirheitäkin, mikä ei sekään ainakaan parantanut lukukokemusta.
Vincent oli minusta väärällä tavalla ärsyttävä. Loppujen lopuksi taisin pitää eniten Bruno Mannista - jos ei muusta syystä niin siksi ettei hänkään pitänyt Vincentistä ja Isabellesta ;)
Minäkin yritin Naurujen maata joskus lukea, mutta kesken jäi. Sen sijaan muistele pitäneeni Carrollin toisesta suomennetusta kirjasta Laulujen maa.
VastaaPoistaNaurujen maasta kai monet ovat pitäneet tätä enemmän, mutta itselläni ei nyt ole kovin suurta kiinnostusta tarttua siihen. Katsotaan, josko joskus olisi.
Poista