Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Puolisen vuotta sitten aloin nähdä netissä siellä täällä kommentteja Jeffrey Eugenidesin kolmannesta romaanista, The Marriage Plotista. Toiset kehuivat, toiset käyttivät sellaisia ilmaisuja kuin "pettymys", "lukukelvoton" tai "ihan paska". Alkoi huolestuttaa, koska pidän suuresti sekä Virgin Suicidesta että Middlesexistä. Varsinkin Middlesex on minusta aivan mahtava kirja. Mitä jos Eugenides on kolmannella kirjallaan osunutkin harhaan.

Sitten kirjablogeihin ilmestyivät ensimmäiset jutut The Marriage Plotin suomennoksesta. Ne olivat niin kehuvia, että aloin odottaa kirjaa hiukan luottavaisemmin mielin. Ainoastaan kirjan käännösnimi, Naimapuuhia, sai osan bloggajista nikottelemaan.

Nyt kun olen itse lukenut Naimapuuhat, voin huokaista helpotuksesta. Naimapuuhia on minusta aivan ihana kirja, sellainen jota haluaa nautiskella hitaasti vaikka toisaalta tekisi mieli ahmia tekstiä kaksin käsin. Tuntui kuin kirja olisi täsmäkirjoitettu minua varten, koska siinä oli niin monia elementtejä joihin olen kirjoissa heikkona. Rakastan opiskelijaelämän kuvauksia, kirjallisia viittauksia, moraalikysymysten pohdintaa ja henkilöhahmoja jotka ovat hiukan eksyksissä mutta kaikkine virheineenkin samaistuttavia. Lisäksi Eugenides kirjoittaakin tavalla, jota en voi vastustaa: rönsyilevästi ja runsaalla kädellä, mutta kuitenkin selkeästi ja sujuvasti.

"Madeleinesta tuntui, että useimmat semiotiikan teoreetikot olivat olleet lapsina epäsuosittuja, usein kiusattuja tai syrjittyjä, ja että he olivat siksi suunnanneet raivonsa kirjallisuuteen. He halusivat kirjailijan alas. He halusivat , että kirja, suurella vaivalla saavutettu ylimaallinen juttu, olisi teksti, satunnainen, määrittelemätön ja avoin tulkinnalle. He halusivat lukijan pääasiaksi. Koska he olivat lukijoita.
Madeline puolestaan oli vallan tyytyväinen nerouden ideaan. Hän halusi kirjan vievän hänet paikkoihin, joihin hän ei itse päässyt. Hänen mielestään kirjailijan tulisi puurtaa kovemmin kirjaa kirjoittaessaan kuin hänen sitä lukiessaan."

Madeline on kaunis ja suosittu kirjallisuudenopiskelija joka rakastaa viktoriaanisen ajan naiskirjailijoita, mutta joutuu opiskellessaan uppotumaan myös semiotiikkaan - pohtimaan diskurssia ja dekonstruktiota, kun haluaisi oikeastaan vain lukea kertomuksia. Semiotiikka avatutuu Madelinelle vasta kun hän samanaikaisesti rakastuu Leonard Bankheadiin ja lukee Roland Barthesin Rakastuneen kielellä.  Leonard on maanis-depressiivinen biologinen opiskelija, jota ihmiset rakastavat maanisten kausien alkuvaiheilla mutta karttavat masennuskausien aikana. Kolmiodraaman täydentää uskontotiedettä opisekeleva Mitchell, joka haluaisi kulkea Äiti Teresan jalanjäljillä mutta myös mennä naimisiin Madelinen kanssa.

Kolmiodraamasta huolimatta Naimapuuhat on kuitenkin paljon muutakin kuin rakkaustarina. (Ei niin että Eugenidesin rakkauskertomuksessa olisi mitään vikaa - päinvastoin - ja kolmiodraamankin hän hallitsee loppuun asti tavattoman tyylikkäästi ja tyydyttävästi.) Mutta kirjassa käsitellään myös vanhempien ja lasten suhdetta, aikuiseksi kasvamista ja oman identiteetin etsimistä, uskontoa ja elämän tarkoitusta sekä mielisairautta. Ja tietysti kirjallisuutta ja lukemista. On vaikea olla rakastamatta kirjaa, jossa rakastetaan niin täydellä sydämellä kirjoja - Austenia ja Salingeria, Jamesia ja Eliotia ja Brontën sisaruksia.

Kirjallisia viittauksiakin enemmän kuitenkin rakastin sitä, kuinka Eugenides sukeltaa kolmen päähenkilönsä nahkoihin, ja kuinka eläviksi hän heidät tekee. Vaikka Eugenidesin kolme kirjaa ovat keskenään varsin erilaisia, kaikille on yhteistä se että niissä kuvataan hienosti nuoruutta tai nuoria aikuisia. Ihailen myös sitä, että kirjojen naiset ovat aivan yhtä uskottavia kuin miehet. Naimapuuhienkin Madeline on aivan selkeästi tyttö, mutta hän ei ole mikään yksiulotteinen ihanne- tai haavekuva, ja sen tajuavat Madelinen kilpakosijatkin. Rakastin myös Mitchelliä, joka usein haluasi olla parempi ihminen kuin käytännössä pystyy olemaan, ja Leonardia joka haluaisi edes olla oma itsensä.

Viimeistään tällä kirjalla Eugenides lunasti paikkansa lempikirjailijoitteni joukossa. Ja jos häneltä tulee jatkossakin yhtä täydellisiä kirjoja, saa hän minun puolestani edelleen käyttää jokaisen kirjoittamiseen vuosikymmenen.

Kirjablogeissa Naimapuuhiin on suhtauduttu aika lailla yksimielisen ihastuneesti. Kirjan ovat lukeneet ainakin Katja. Susa, Erja, Minna, Sanna, Sara ja Jenni.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (The Marriage Plot, 2011)
Suom. Arto Schroderus
Otava, 2012