Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Muistan Kuvanveistäjän tyttären lapsuudestani. Äitini luki minulle ääneen joitakin valikoituja kohtia, ja ainakin Juhlimisista on jäänyt mieleeni elävänä. En ole kuitenkaan aikaisemmin lukenut kirjaa itse, vaikka olen Tove Janssonin kirjoihin ja kuvataiteeseen muuten uppoutunut aika perusteellisesti. Toisaalta oli ihanaa löytää pitkän linjan fanituksen jälkeenkin tällainen helmi  - Kuvanveistäjän tytär on nimittäin aivan ihastuttava kirja.

"Räjähdys on kaunis sana ja hyvin iso. Myöhemmin opin muita, sellaisia joita voi kuiskata vain yksin ollessaan. Vääjäämätön. Ornamentiikka. Profiili. Katastrofaalinen. Sähköinen. Siirtomaatavarainkauppa.
Ne tulevat vielä isommiksi jos ne sanoo monta kertaa. Pitää vain kuiskata ja kuiskata ja antaa sanan kasvaa, kunnes mitään muuta ei enää ole kuin se sana."

Kuvanveistäjän tytär koostuu pienistä omaelämäkerrallisista novelleista. Niissä pieni tyttö tarkkailee ympäristöään, kuvanveistäjä-isäänsä ja kuvittaja-äitiään, perheen ateljee-kotia ja kesämökkiä saaristossa. Tytön pikkuvanhassa äänessä kuuluvat vanhempien ajatusten kaiut: pieni Tove tietää että vain John Bauer osaa piirtää metsän oikein, ja että merestä löydettyjä viinakanistereita koskevat aivan tietyt säännöt.

"En tiennyt mitä ajatella. Kipsitaulut olivat tosiaan kauneinta mitä olin koskaan nähnyt mutta taidetta ne eivät olleet. Niitä ei voinut, niitä ei saanut pitää arvossa. Oikeastaan niitä olisi kuulunut halveksia. Oli kauheaa tehdä kiiltokuvatauluja isän ateljeessa ja kaiken lisäksi kipsivalun aikaan."

Pienen Toven maailmaa kansoittavat myös mielikuvituksen luomat olennot ja ilmiöt. Sata mustaa eläintä saattaa vallata isän ateljeen, ja pimeys ottaa ison harmaan olennon hahmon. Sadut, laulut ja vanhemmilta kuullut tarinat sekoittuvat lapsen mielessä osaksi arkielämää: mielikuvitusystävät ja taianomaiselta vaikuttavat luonnonilmiöt tekevät maailmasta rikkaan ja kiehtovan. Jansson kuvaa osuvasti ja valloittavasti sitä, miltä asiat lapsen silmin näyttävät, kun kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa ei vielä ymmärrä ja maailmaa tulkitsee lapsen ymmärryksen mukaan. Aikuinen lukija voi lukea rivien välistä, mitä lapsen huomioden taakse kätkeytyy, ja samalla saa muistumia siitä, millaista olikaan olla ja ajatella kuin lapsi.

Aivan erityisesti pidin niistä novelleista, joissa liikuttiin merellisissä saaristomaisemissa. Tove osaa kuvata merta  mestarillisesti. Meri on arvaamaton: se saattaa myrskytessään viedä mukanaan laiturin veneineen tai tuoda rantaan kokonaisen lankkulasti pelastettavaksi. Saaristossa tuuli puhaltaa hiuksiin, iltaisin levät hohtavat ja kaislat kohisevat, suhisevat, kuiskivat, havisevat hiljaa, pehmeästi, pehmeästi.

Tätä kirjaa tulen vaalimaan hyllyssäni aarteena, jonka pariin voi palata aina kun kaipaa elämäänsä hiukan merta, boheemielämää tai lapsen elämän riemua ja kauhua. 

Kirjan ovat lukeneet myös jaana, Ideanus, kirjakko ja Jenni.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (Bildhuggarens dotter, 1968)
Suom. Kristiina Kivivuori
WSOY, 1980