Pidin kovasti Riikka Pulkkisen esikoiskirjasta Raja. Vaikka Raja ei suinkaan ollut virheetön, se tempaisi minut mukaansa, kosketti ja minua viehätti kirjan rosoinen kauneus. Tiesin siis varmasti lukevani Pulkkista jatkossakin, mutta Totta sai kuitenkin odotella lukuvuoroaan hyllyssä melkein puolitoista vuotta. Odotukset kirjaa kohtaan olivat jossain vaiheessa kasvaneet varsin korkeiksi, koska olin ihastunut Rajaan, ja koska Totta tuntui varsinkin alkuun keräävän erittäin positiivisia arvioita - sitä tunnuttiin yleisesti pitävän selvästi Rajaa vahvempana kirjana. Jossain vaiheessa soraääniäkin alkoi kuulua, kynnys tarttua Tottaan alkoi hiukan madaltua, ja nyt olen vihdoin saanut kirjan luettua.
Tunnelmat kirjan lukemisen jälkeen ovat suurimmaksi osaksi positiiviset. Kuten Raja, muös Totta oli nopealukuinen ja viihdyttävä ja kielellisesti erittäin kaunis. Tuttua oli myös verkkaisen melankolinen tunnelma, hiukan eksyksissä olevat henkilöhahmot ja tematiikka: molemmissa kirjoissa käsitellään rakkautta ja kuolemaa, ihmisten välisiä rajoja ja kohtaamisia, ja yksilön valintojen ja tekojen vaikutuksia muihin ihmisiin. Molemmissa kirjoissa nuorella naisella on suhde naimisissa olevan miehen kanssa, ja molemmissa kirjoissa sairastetaan vakavasti. Voisi siis sanoa, että kirja on "taattua Riikka Pulkkista", mikä on tietysti aina jossain määrin kaksiteräinen kohteliaisuus - varsinkin kun on kyse kirjailijan toisesta teoksesta.
En ole sitä mieltä, että taiteilijan tulisi jatkuvasti luoda nahkansa ja uudistua. Monet taiteilijat varioivat teoksesta toiseen samankaltaisia teemoja, ja onnistuvat silti tarjoamaan aina jotain uutta ja tuoretta. Ei minua Rajan ja Totankaan samankaltaisuus juurikaan häirinnyt, mutta sen verran se vaikutti etten ihastunut Tottaan niin paljon kuin ehkä olisin ihastunut, jos se olisi ollut ensimmäinen Pulkkiseni. Nyt Pulkkinen ei varsinaisesti tarjonnut mitään uutta, eikä onnistunut yllättämään, ja lisäksi tietyt piirteet jotka jo Rajassa hiukan hiersivät, häiritsivät nyt Tottaa lukiessa enemmän.
Eniten minua molemmissa kirjoissa kiusasi kielikuvien toisteisuus. Rajassa piirrettiin vähän väliä ihmisten ääriviivoja, Totassa toistuivat erilaisten totta-aihioiden lisäksi tietyt kielikuvat, esimerkiksi valumiset, kantamiset ja kohoamiset. Kielikuvien keskellä tunsi muutenkin välillä suorastaan hengästyvänsä: vaikka Pulkkisen kieli on usein nautinnolisen kaunista ja kekseliästä, sen loputon kauneus voi kääntyä itseään vastaan ja tuntua lopulta jopa hiukan koomiselta. Raja kauniin ja liian kauniin välillä on usein hiuksenhieno, ja kauneuskin tuntuu yleensä kauniimmalta, jos mukana on ripaus rumuutta.
Muistikuvieni mukaan Raja oli Tottaa rosoisempi, ja myös aiheiltaan jotenkin kipeämpi. Läheisen sairastaminen ja kuolema oli siinä kuvattu satuttavammin, kun taas Totassa perheen isoäidin syöpäsairastaminen oli haikeudessaan välillä suorastaan suloista. Tästä päästään myös siihen, miten ennakko-oletukset vaikuttavat lukukokemukseen. Olin saanut sen kuvan, että Elsan sairaus ja kuolema olisivat olleet kirjan keskiössä, mutta vaikka ne toimivatkin Totassa liikkeellepanevana voimana ja vaikuttavat kaiken taustalla, ne eivät nouse kirjassa mitenkään keskeisiksi aiheiksi. Kun olin valmistautunut lukemaan kuvausta raskaasta kuolinkamppailusta, tuntuivat kirjan kolmiodraamat ja rakkausseikkailut hiukan kepeiltä. Tämä tuskin olisi haitannnut, jos en olisi alunperin odottanut jotain muuta.
Koska Totta oli niin kaunis ja kepeä, sen lukeminen oli erittäin miellyttävää. Heti kirjan sulkemisen jälkeen olo oli kuitenkin oudon välinpitämätön. Oliko mikään sisälläni liikahtanut - jättikö Totta mitään jälkiä? Hiukan kirjaa sulateltuani aloin lukea blogikirjoituksia Totasta, ja kirja alkoi saada painoa ja merkityksellisyyttä. Vaikka kaikki blogijutut eivät suinkaan olleet positiivisia, Totta on herättänyt keskustelua ja erilaisia ajatuksia, mikä on aina positiivista.
Minusta oli kiinnostavaa lukea kuinka Totta tuli henkilökohtaisella tasolla läheiseksi Katjalle, miettiä Saran ajatuksia siitä kuinka romaanin henkilöhahmoja ei tuomittu vaan nähtiin kokonaisina ihmisinä, ja pohtia Reeta Karoliinan ajatuksia kirjan äiti-tytär-suhteista. Sallan blogista löytyy pitkä kommenttikeskustelu, jossa käsitellään kuuluisan nakkipaperi-ilmiön lisäksi mm. Pulkkisen kielenkäyttöä ja lukukokemuksen henkilökohtaisuutta. Olivia-lehden lukupiirissä on myös mielenkiintoista keskustelua kirjan teemoista ja mukana on kommentti Pulkkiselta itseltäänkin. Lisäksi kirjasta ovat kirjoittaneet eri kanteilta mm. Jenni, Mari A, Linnea ja Maria. Jälleen kerran olin iloinen kirjablogeista ja siitä, kuinka niiden tarjoama yhteisöllisyys rikastaa lukukokemusta. Myös Totta olisi jäänyt minulle paljon yksiulotteisemmaksi kirjaksi, jos olisin pähkäillyt sitä vain oman pääni sisällä.
Osallistun kirjalla Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.
Riikka Pulkkinen: Totta
Otava, 2010
Luin Totan juuri, ja tavoitit tässä erinomaisesti omat tunnelmani kirjasta. Pulkkisen teksti on huikean, hiotun kaunista, mutta juuri tuossa hiotussa kauneudessaan etäännyttävää. Saapa nähdä miten kirja minun mielessäni kypsyy sulattelun myötä!
VastaaPoistaMinulle Totta jäi sulattelun jälkeen loppujen lopuksi aika etäiseksi. Sen arvo on tainnut jopa laskea mielessäni ajan kuluessa.
PoistaSen sijaan uuteen Vieraaseen ihastuin. Kirjoitin siitä juuri, ja minulle se on Pulkkisen paras kirja.