tiistai 4. lokakuuta 2011

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, "Combray"


Kadonnutta aikaa etsimässä on vaivannut minua jo monta vuotta. Olen aloittanut ensimmäistä osaa kaksi kertaa, ja molemmat yritykset ovat hyytyneet alkumetreillä. Jätän kyllä useinkin kirjoja kesken, jos ne eivät viehätä, ilman sen kummempia tunnontuskia. Jotkut keskenjääneet kirjat kuitenkin jäävät kaihertamaan mieltä, kuten tämä Proustin teos. Minusta on tuntunut, että voisin oikeasti pitää kirjasta, ja olen aina ajatellut että joskus luen ainakin ensimmäisen osan loppuun.

Olin siis heti innokkaasti mukana, kun Sara ilmoitti Proust-haasteesta. Tartuin ensimmäiseen kirjaan päättäväisesti: nyt tämä kirja luetaan vaikka väkisin loppuun!

Hämmästyksekseni lukeminen sujui tällä kertaa aivan vaivattomasti - toisinaan jopa nautinnollisesti. Joko aika oli nyt sopiva Proustille tai sitten olen itse nyt "vanhempana ja viisaampana" sopivampi lukija - edellisesti yrityksestä on sentään jo reilusti yli kymmenen vuotta. Oli syy mikä tahansa, Proustin lukeminen ei mennyt suorittamisen puolelle, vaan tarjosi viehättävän rauhallisia, melkein meditatiivisia hetkiä.

"Kaikki toisiinsa liittyvät muistot olivat koostuneet yhdeksi ainoaksi massaksi, mutta muistot - vanhimmat ja uudemmat, tuoksusta syntyneet, ja sitten ne jotka olivat vain toisen henkilön muistoja, minun häneltä kuulemiani - saattoi kuitenkin erottaa toisistaan: välillä ei ehkä ollut rakoja, todellisia halkeamia, mutta kuitenkin juovia, erilaisia värejä, jotka joissakin kallioissa, joissakin marmorilajeissa paljastavat erot alkuperän, iän ja "muodostuksen" välillä."

Combray on muistojen ja mielenliikkeiden kaleidoskooppi, joka alkaa yöllisestä heräämisestä ja myös päättyy siihen. Yön unettomat hetket palauttavat kirjan kertojan mieleen lapsuudenmuistoja nukkumaanmenosta Combrayssa, pikkukaupungissa jossa hän perheineen vietti kesänsä. Muistot keriytyvät auki satunnaisesti: sukulaiset, palvelijat, maisemat, ateriat, rakennukset ja pienet tapahtumat rakentavat kuvaa verkkaisesta elämästä, jota rytmittävät naapurien vierailut ja vakiintuneet kävelyretket. Muistot saattavat olla hauraita, melkein unohtuneitakin, mutta toisaalta rakennamme niiden varaan todellisuutemme. Muisto lapsuuden kesäisestä maisemasta voi tuntua voimakkaammalta ja tärkeämmältä kuin maisema, joka tällä hetkellä on edessämme.

Pidin kovasti niistä kohdista, joissa pohdittiin sitä, kuinka todellisuus rakentuu mielessämme. Kuinka jokainen kokee tapahtumat omalla tavallaan, tai kuinka ihminen itse rakentuu toisten ihmisten ajatuksissa. Lisäksi nautin kirjan yleisestä tunnelmasta, kielen soljuvuudesta ja jopa siitä ettei kirjassa oikeastaan tapahtunut yhtään mitään. Jokaiseen mielentilaan tällainen ajelehtiva teksti ei sopisi, mutta nyt se ilmeisesti osui kohdilleen, koska lukeminen oli rentouttavaa ja kiinnostavaa.

Proustin tajunnanvirta vaatii keskittymistä, mutta muuten teksti ei mitenkään hirvittävän vaikeaa ollut. Ainakaan verrattuna tajunnanvirran kuningasteokseen, Joycen Odysseukseen. Pitkien virkkeiden, sivulauseiden ja puolipisteiden viidakossa ajatus saattaa joskus katketa, mutta kun mieli saa kiinni tekstistä, on lukeminen helppoa ja ajatuksiin nousee kauniita kuvia.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Swannin tie, Combray (A la recherce du temps perdu, Du côté de chez Swann, Combray, 1919)
Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen
Otava, 1984

6 kommenttia:

  1. Voi kuinka sinä kirjoitit tästä kauniisti, Liisa. Minua vähän harmittaa, etten päässyt niin syvälle Proustin maailmaan mutta ehkä tämä ei nyt sitten ollut minun. Oli kuitenkin todella mukavaa kuulla tästä sinun näkökannaltasi. Ja ihana kuvakin!

    VastaaPoista
  2. Oi kiitos linnea :) Minullakin otti tosiaan tuon kolme lukuyritystä että kirja avautui, eli ei ihan mutkattomin ihastuminen.

    Nyt hiukan jännittää, miten seuraavien osien kanssa käy.

    VastaaPoista
  3. Hei Liisa!
    Sinulla oli vaikeaa aloittaa lukeminen. Niin minullakin mutta syynä kummallinen suomalainen kustannuspolitiikka. Ensimmäisen osan olen ostanut 1975. Viimeinen osa julkaistiin vasta 2007, jonka jälkeen teos on ollut luettavissa. Minusta teos oli miellyttävä lukuelämys. Vaikeaa luettavaa se ei ollut, päivastoin niinkuin itse toteat. Tosin sivujen kokonaismäärä on huomattava, kymmenen osaa. Teoksen kokoa ei ole syytä pelästyä vaikka se on moninkertainen Joycen Odysseukseen verrattuna. Tunnelmaltaa teos on omalaatuinen, ei tule mieleen mitään teosta,johon sitä voisi verrata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :)

      Tutkiskelin kirjan luettuani netistä Proustin ja kirjan taustoja, ja kiinntinkin silloin huomiota suomalaiseen julkaisutahtiin. Aika hitaasti on osia tosiaan tipahdellut suomeksi.

      Olenkin tässä viime aikoina ajatellut, että tekisi mieli taas lukea Proustia eli ottaa seuraava osa lukuun. Pienet tauot sopivat tämän sarjan lukemiseen minusta hyvin, mutta monen vuoden taukoa en ehkä vapaaehtoisesti pitäisi :)

      Poista
  4. Harvoin suomeksi noin hienoon tekstiin törmää kuin sinun, ainakaan näin vahingossa. Aloitin muutama vuosi sitten ja luinkin liki puoliväliin, kunnes tuli jotain muuta tielle. Arvelen että ikä auttaa minuakin saamaan vieläkin enemmän irti.

    On ollut mielessä että tarttuisin kirjaan jälleen, ja muistona on juuri tuo sama nautinto jonka niin hyvin kuvailet. Kun luin kuvauksesi, se tunne palasi.

    George Eliotin lukemisessa on minulle jotain samaa, vaikka siinä nautinto on älyllistä vielä enemmän. Se hieno tunne, kun tunnistaa ilmiöitä ja tunteita jotka toinen onnistuu tuomaan jotenkin ensi kertaa eteen. Ja se liikutus, kun tajuaa että älykkäitä naisia on ollut aiemminkin, vaikka tukat olivat hassusti ja krinoliinit paukkuivat. Ja se järkytys, kun äkkiä kadottaa sen ylimielisen illuusion, että oikeasti asiat olisivat nykyisin niin toisin, ettei ikään kuin oltaisi enää samaa lajiakaan esivanhempien kanssa.

    Minulle hyvän kirjallisuuden ytimessä on nimenomaan kyky siirtää elämyksiä ajasta ja paikasta ja päästä toiseen. Tai taiteen ylipäätään. Lapsena katseli Lascaux'n luolamaalauksista kuvia ja mietti, että vähän outoja. Nyt katsoo, että olipas tuolla silmää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista - paljon mielenkiintoisia pointteja.

      Taiteen yksi hienoimpia piirteitä on tosiaan se, kuinka se yhdistää ihmisiä, maantieteellisesti ja ajallisesti. Usein vanhempaa kirjallisuutta lukiessaan löytää ajatuksia, joiden on kuvitellut olevan tyypillisiä nimenomaan nykyajalle, mutta ne ovatkin eläneet jo vuosisatoja aikaisemmin.

      Poista