Kirjahyllyjen kevätsiivous

Mitenpä muuten kirjabloggari huvittelisi talvilomallaan kuin järjestämällä kirjahyllynsä uuteen uskoon. Minua oli jo pidemmän aikaa häirinnyt se, että kirjahyllyissäni vallitsi melkoinen kaaos. Kirjoille ei ollut tarpeeksi tilaa, ja alkuperäinen temaattinen järjestys oli kadonnut jo aikoja sitten, kun uusia kirjoja tuli kasattua vanhojen päälle lappeelleen minne sattuu. Lisäksi toisessa hyllyssä säilytettiin mm. DVD-levyjä ja valokuvakansioita, jotka söivät tilaa pääasialta eli kirjoilta.

Unelmien kirjahyllyä minulla ei edelleenkään ole (unelmien hyllyssä on paitsi tilaa kaikille kirjoille, myös kasvunvaraa), mutta hyrisen onnesta, koska kirjani ovat nyt siististi järjestäytyneet kahteen hyllyyn. DVD:t ja valokuvat raivattiin muualle, ja yhden vuorokauden pituisen tomuttamisen, imuroinnin ja uutteran organisoinnin jälkeen uusi hyllyjärjestys oli valmis.

Kaunokirjallisuus löytyy olohuoneen hyllystä. Ylimmällä hyllyllä on kotimaisia mieskirjailijoita ja sarjakuvia. Toisella hyllyllä kotimaisia naisia, runoja ja muutama faktakirja.

Kolmannelta hyllyltä alkavat ulkomaiset naiskirjailjat...

...jatkuen neljännelle hyllylle, josta alkavat ulkomaiset miehet.

Makuuhuoneen hyllyssä ovat sulassa sovussa dekkarit ja tyttökirjat.

Kahdelta alimmalta hyllyltä löytyy taidekirjoja (musiikkia, elokuvaa ja kuvataiteita) sekä lastenkirjoja.

 

Makuuhuoneen hylly on aika lailla ääriään myöten täynnä, mutta olohuoneen hyllyssä on sentään jonkin verran mahdollisuutta kasvattaa tilaa, esimerkiksi uudelleensijoittamalla sarjakuvat tai ylähyllyn seurapelit muualle. Jonkin aikaa tulen siis pärjäämään tällä hyllyratkaisulla.

Yhdeksästoista viikko musiikkia ja kirjoja

Sunnuntai-illan ratoksi jatkan verkkaisesti etenevän kirja ja musiikki -haasteen parissa. 19. kysymys koskee parasta kirjaelokuvaa. Tämä voisi tietysti tarkoittaa kirjoista kertovaa elokuvaakin, mutta useimmat ovat kai tulkinneet kysymyksen koskevan kirjaan perustuvaa elokuvaa.

Olen suuri elokuvien ystävä, enkä ihan allekirjoita väitettä "kirja on aina parempi kuin elokuva". On aivan mahdollista tehdä hyviä elokuvallisia tulkintoja kirjoista, kunhan elokuva ei ole vain kirjan kuvittamista vaan tuo mukaan jotain omaa tulkintaa ja elokuvallista ilmaisua. Samoin hieman keskinkertaisemmat kirjat voivat toimia lähtökohtana hienoille elokuville. Otankin tähän esimerkiksi juuri tuollaisen tapauksen, jossa elokuva on minusta huomattavasti kirjaa parempi.

Henri-Pierre Rochén Jules ja Jim ei kirjana tehnyt minuun mitään erityisen suurta vaikutusta, mutta François Truffaut'n elokuva on ihmeellinen, lumoava ja yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani. Truffaut'n tulkinta on nimenomaan elokuvallinen:  hän käyttää leikkauksia, rytmiä, valoa, musiikkia ja ääntä tarinan kertomisessa ja tunnelman luomisessa. Hän hioo Rochén hiukan sekavasta tarinasta täydellisen kokonaisuuden jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Ja sitten ovat upeat näyttelijät, Jeanne Moreau, Oskar Werner ja Henri Serre, jotka antavat henkilöhahmoille kasvot ja hengen.

***

Musiikkikysymyksessä haetaan oikeasti kappaletta suosikkialbumilta, mutta taidan varastaa Mari A:n idean ja valita kappaleen suosikkielokuvasta, koska se sopii niin hyvin kirjahaasteen teemaan. Tässä siis Jeanne Moreau laulaa unohtumattomasti Le Tourbillon De La Vie -kappaleen elokuvassa Jules ja Jim.

Kate Chopin: Herääminen

Bongasin Heräämisen lukulistalleni Sinisen linnan kirjaston Marian jutusta: Maria kehui kirjan kauneutta, vähäeleisyyttä ja ajattomuutta ja kertoi myös Heräämisen aiheuttaneen rohkeudellaan pienoisen skandaalin ilmestyessään Yhdysvalloissa vuonna 1899. Kirja ei ollut minulle ennalta tuttu, mutta tuo kauneuden ja tietynlaisen radikaaliuden yhdistelmä kuulosti kiehtovalta, ja päätin että Heräämisen haluan lukea.

Kirja osoittautuikin todelliseksi helmeksi. Heräämisellä on pituutta alle 200 sivua, sen tarina on hyvin yksinkertainen ja yksinkertaisesti kerrottu, mutta sen tunnelmassa on jotakin todella lumoavaa. Se käsittelee tyvenen pintansa alla suuria aiheita, erityisesti oman identiteetin löytämistä: Kuka minä olen? Mitä haluan elämältä? Elänkö itseäni vai muita varten? On myös helppo nähdä, miksi Heräämistä pidetään varhaisena feministisenä klassikkona, sillä se nostaa esiin myös naisen oikeuden omaan tilaan, omaan elämään ja omaan seksuaalisuuteen.

"Onko hän", tiedusteli tohtori hymyillen, "onko hän seurustellut viime aikoina näennäisälyllisten naisten, ylihenkevien yli-ihmisten kanssa? Minun vaimoni on kertonut minulle heistä?"
"Siinäpä se", sanoi herra Pontellier, "hän ei ole seurustellut kenenkään kanssa. Hän on lopettanut tiistaivastaanottonsa, luopunut kaikista tuttavista ja juoksentelee yksin ympäriinsä, murjottaa raitiovaunuissa, saapuu kotiin vasta pimeän tultua. Minähän sanoin, että hän on omituinen. Minä en pidä siitä. Se huolestuttaa minua."

Näin keskustelevat Edna Pontellierista tämän aviomies ja perhelääkäri Ednan omituisen käyttäytymisen huolestuttamina. Edna on ollut hyvä ja kuuliainen vaimo miehelleen, johon hän on kiintynyt ilman intohimoa tai ylenmääräistä tai kuvitteellista lämpöä. Eräänä kesänä kuitenkin tapahtuu jotakin, mikä herättää Ednan horroksesta ja saa tämän pohtimaan itseään ja ohitse lipuvaa elämäänsä. Onko syynä muutokseen nuori ja viehättävä Robert Lebrun vai ruman Mademoiselle Reiszin taiturimainen pianonsoitto vai meren aistillinen kosketus uimataidon vihdoin oppineen Ednan iholla? Joka tapauksessa Ednassa syttyy aivan uudenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia, ja hän päättää alkaa elää oman mielensä mukaan.

"Tämä on niin syrjässä, raitiovaunuiltakin hyvän matkaa. Minä en kuitenkaan pane pahakseni kävelyä. Minä säälin naisia, jotka eivät välitä kävellä, he menettävät paljon, niin paljon pieniä pilkahduksia elämästä. Me naiset opimme niin vähän elämästä muutenkin."

Ednan kapinointi saattaa nykylukijasta tuntua osittain liikuttavan kesyltä: hän sanoo aviomiehelleen suoraan mitä ajattelee, tekee kävelyretkiä, luopuu muodollisista seurapiirivierailuista. Mutta esimerkiksi seksuaalisuus ja äitiys nousevat Chopinin käsittelyssä esiin hämmästyttävän ajattomina ja yleispätevinä aiheina. Herääminen tarjoaa erinomaisia lähtökohtia pohdiskeluille naisen roolista ja siitä, missä määrin naisellisuus ja naisen seksuaalisuus edelleen ovat sidoksissa äitiyteen.

Kaiken muun lisäksi Herääminen kertoo kiehtovasti 1800-luvun viimeisistä vuosista USA:n etelävaltiossa. Maailmasta, jossa perinteiset sukupuoliroolit kukoistavat, sovinnaistavat hallitsevat seurapiirejä ja mustat palvelijat mahdollistavat yläluokan joutilaan elämän. Vaikka Heräämisen yleissävy on hiukan surumielinen, Chopin väläyttelee myös ironiaa ja huumoria kuvatessaan yhteisönsä tapoja, esimerkiksi sitä kuinka pieni palvelustyttö istuu lattialla painelemassa ompelukoneen poljinta, jotta emäntä voisi ommella vaarantamatta terveyttään.

Marian lisäksi Heräämisen on lukenut ainakin Sara. Kannattaa lukea myös Saran jutun kommentit, joissa on mielenkiintoista keskustelua kirjan teemoista.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategorioissa American Realism ja Southern Fiction. Osavaltiosta valloitan Louisianan.

Kate Chopin: Herääminen (The Awakening, 1899)
Suom. Raija Larvala
Faros, 2009

Carol Shields: Jane Austen

Carol Shieldsin Jane Austen -elämäkerta on monella tapaa kiehtova tapaus. Ensinnäkin se on tietysti kiinnostava kirja Austenista, ainakin jos ei ole lukenut kirjailijasta mitään muita elämäkertoja. Mutta oman lisänsä siihen tuo Shields, joka on paitsi Austenin ihailija, myös romaanikirjailija itsekin. Shields ottaakin tässä pienessä Austen-kirjassaan selvästi sekä ihailijan että kollegan roolin: hän kirjoittaa fanina joka on kiinnostunut sekä Austenin kirjoista että tämän yksityiselämästä; ja hän kirjoittaa kirjailijana joka osaa aprikoida niitä tunteita ja tunnelmia, joita Austen on työssään kenties kohdannut. Shields ei kirjoita itsestään, mutta hän ei myöskään pyri sellaiseen persoonattomaan objektiivisuuteen, joka joskus tekee elämäkerroista kuivia ja hengettömiä.

Shields pyrkii tarkastelemaan Austenin elämää historiallisessa kontekstissa. Tämä ei niinkään ilmene Austenin ja hänen kirjojensa sitomisena suuriin historiallisiin tapahtumiin, vaan enemmänkin Shields pyrkii valottamaan sellaisia aikakaudelle tyypillisiä tapoja ja käytäntöjä, joiden voi nähdä vaikuttaneen Austenin elämään ja kirjoihin. Shields valottaa 1700- ja 1800-lukujen vaihteen seuraelämän tapoja, kirjeiden kirjoittamista, perhesuhteita ja luonnollisesti myös avioliittokulttuuria, joka vaikutti erityisesti naisen elämään ratkaisevasti.

Jane Austen ei itse koskaan mennyt naimisiin, vaikka hänellä muutaman romanssinpoikanen olikin. Austenin kirjeiden ja joidenkin aikalaislausuntojen perusteella Austen oli kyllä hyvin kiinnostunut miehistä ja flirttailusta ja joutui luultavasti ainakin kerran kokemaan pettymyksen rakkauselämässäään. Toisaalta hän ei ilmeisesti kaivannut avioliittoa ja sen tuomaa yhteiskunnallista asemaa niin paljon, että olisi suostunut naimisiin kenen tahansa kanssa, koska hänen elämästään löytyy myös muutama torjuttu kosija. Jane ilmaisikin sekä kirjoissaan että omassa elämässään mielipiteenään, ettei ole mitään pahempaa kuin naida mies, josta ei pidä.

Jane Austen oli ilmeisesti omana aikanaan hiukan eksentrinen tapaus - naiskirjailija aikana jolloin koko romaanikirjallisuus oli vasta vakiinnuttamassa muotoaan ja asemaansa. Sukulaisilta on tallentunut muisteluja Janesta, joka ei ollut tavoiltaan kovin hienostunut, ja joka saattoi kesken muiden puuhien purskahtaa nauruun ja rientää kirjoittamaan jonkin ajatuksen ylös. Austen oli myös ilmeisen teräväkielinen nainen: romaanien lempeä satiiri saattoi yksityiskirjeissä usein lipsahtaa silkan ilkeilyn puolelle. Shields ei esitä arveluja siitä, piirtääkö kirjeiden ilkeily Austenista todempaa kuvaa kuin kirjojen ymmärtäväisempi ivailu: molemmat piirteet kuuluivat Austenin persoonaan. Shields ei muutenkaan halua vetää liian selkeitä yhtäläisyysmerkkejä Austenin yksityiselämän ja fiktion tapahtumien välille. Romaanikirjailijana hän tietää, etteivät kirjojen tapahtumat läheskään aina tai läheskään kaikilla kirjailijoilla pohjaa tosielämän sattumuksiin.

Tätä kirjaa voi suositella sekä Austenin että Shieldsin ystäville. Alle 200-sivuisen kirjan lukee nopeasti, ja Shields tuo kirjaan oman näkökulmansa, joka tuntuu virkistävältä, vaikka perustiedot Austenin elämästä olisivatkin hallussa.

Carol Shields: Jane Austen, 2001
Suom. Maria Lyytinen
Ajatus Kirjat, Gummerus, 2007

Rakas silkkiturkki

"Silkkiturkki, ruususuu,
pieni kissa Krumeluu,
pienen pieni kissa
istuu aatoksissa.

Miettii kissa Krumeluu:
Missä on se suuri puu,
jossa niin kuin omenoita
kasvaa hiiren penikoita.
Puuta vain kun ravistaa
sata hiirtä putoaa.

Niitä sitten popsimalla
söisi pienen sienen alla
kissa Krumeluu,
pieni ruususuu."

Kirsi Kunnas

Meidän rakas silkkirturkkimme, tupsukorva, ruusukuono, kissa-kehrääväinen, Merla kuoli tällä viikolla. Surussa lohduttaa se että Merla sai elää pitkän ja toivottavasti hyvän elämän ja loppu sujui ilman suurta kärsimystä.

Merlan mielestä ikkunaverhon piti ehdottomasti olla kopassa. Kun siirsin verhon lattialla, Merla kävi kovalla tohinalla siirtämässä verhon takaisin koppaan.

Merla oli huomionkipeä ja omahyväinen kissa, joka teki mitä mieli teki. Se oli sylikissa joka rakasti silityksiä ja rapsutuksia. Sillä oli paljon asiaa ja se tunki pienen kuononsa aina joka paikkaan. Koti tuntuu tyhjemmältä ilman sen tassuttelua ja naukumista. 

Märta Tikkanen: Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

"Alusta lähtien kirjallisuus oli yhtä tärkeä kuin elämä. Välillä ei ollut varma kumpi sai etusijan."

Märta ja Henrik Tikkasella oli suhteensa alusta lähtien yhteinen unelma taiteilijaliitosta, kahden kirjailijan yhteiselämästä. Kirjoittaminen oli heidän suhteensa perusta ja heitä eniten yhdistävä asia.

Kun Märtan esikoisteos on hyväksytty julkaistavaksi, jotkut pariskunnan yhteiset ystävät varoittelevat Märtaa: Henrik ei tule hyväksymään Märtan kirjoittamista - Henrik tulee kokemaan Märtan kilpailijaksi. Märta pelästyy mutta myös ällistyy: Miksi Henrik kokisi hänen kirjoittamisensa uhkana, kun kirjoittaminen on heidän suhteelleen kaikki kaikessa.

Valitettavasti ystävät olivat oikeassa: kahden kirjailijan unelmaliitosta tuli Märtan kirjailijanuran myötä taistelutanner. Vaikka Henrik oli ylpeä Märtasta ja kannusti häntä kirjoittamaan, hän oli myös äärettömän mustasukkainen tämän saamasta huomiosta: kotirauhan vuoksi Tikkasilla ei juuri puhuttu Märtan saamista positiivisista kritiikeista tai huomionosoituksista. Märta ja Henrik kävivät kirjojensa kautta dialogia, mutta keskustelu tuntuu usein jäävän paperille kansien väliin. Kaksi-kirjassa Märta poimii molempien teksteistä esimerkkejä, jotka osoittavat että kirjoissaan heillä oli kyky ja halu yhteisymmärrykseen, mutta jostain syystä he eivät onnistuneet toteuttamaan niitä käytännössä.

Vuosisadan rakkaustarina kertoo Tikkasten liitosta runomitassa, vihaisesti ja hyökkäävästi. Kaksi vuosikymmentä Henrikin kuoleman jälkeen kirjoitettu Kaksi tuo myös esiin avioliiton ongelmakohdat, mutta se on paljon lempeämpi  ja kertoo myös paljon siitä rakkaudesta ja kiintymyksestä, mitä liitossa ilmiselvästi oli. Kirjojen muoto ja funktio ovat toki myös aivan erilaisia: ensimmäinen on kaunokirjallinen runokirja joka käyttää oikeaa suhdetta materiaalina, toinen omaelämäkerrallinen muistelmateos. Kirjojen välissä on myös melkein kolmekymmentä vuotta elettyä elämää, mikä luonnollisesti tuo niihin aivan erilaiset sävyt.

Märta Tikkasen kirjoitustyylissä on jotain mikä tempaisee minut mukaansa. Märtan käsittelyssä Henrik, Tikkasten perhe, 1970-luku ja suomenruotsalaiset kulttuuripiirit piirtyivät eteeni elävinä ja kiehtovina. Kirjaa lukiessa harmittelin välillä sitä että olen päästänyt ruotsin kieleni ruostumaan, koska Märtan teksti olisi varmasti ruotsiksi vielä nautinnollisempaa - suomennosta mitenkään väheksymättä. Märta kirjoittaakin Kahdessa useasti suomenruotsalaisuuden ja ruotsin kielen merkityksestä itselleen: ne ovat hänen hengitysilmaansa ja maaperäänsä.

Minua kiehtoi kirjassa myös 70-luvun naisasialiikkeen kuvaus. Välillä sitä unohtaa, kuinka erilaisessa maailmassa tuolloin elettiin: ei ollut kunnallista päivähoitojärjestelmää, naiset vastasivat kotitöistä, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei oltu määritelty rikokseksi ihmisoikeuksia vastaan. Ja Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinto oli aina myönnetty miehelle - tässä ei toki ollut kyse syrjinnästä vaan valinta perustuu aina pelkästään laatuun, vakuuttaa PN-raadin jäsen hämmästyneenä Märtalle. Feminismistä ja naisasiasta tuleekin yksi Tikkasten liiton ikuinen kiistakapula: kuten niin moni mies tänäkin päivänä, Henrik kokee feminismin suorana hyökkäyksenä itseään vastaan.

Märta on kirjoittajana hauska ja pureva. Kaksi rakentuu episodeista ja anekdooteista, jotka ovat milloin tunnelmallisia, milloin ivailevia, milloin surumielisiä. Taittelin kirjan sivuja koirankorville mehukkaiden ja koskettavien kohtien merkiksi - useamman kerran jouduin pyyhkäisemään kyyneleen silmäkulmasta, erityisesti lapsia käsittelevissä kohdissa. Lapset oirehtivat alholistiperheen pahaa oloa monin tavoin, ja sen lukeminen on rankkaa, mutta liikutuin myös niissä kohdissa, joissa lapsien ja vanhempien välistä rakkautta kuvataan kauniisti. Ei ole epäilystäkään siitä, että lapsia rakastettiin tässä perheessä, myös Henrik jonka rakkaus tosin ei ilmennyt ruuanlaittona tai iltasatujen lukemisena.

Märta kertoo että oli jo nuorena toivonut mielenkiintoista elämää, ei onnellista. Mielenkiintoinen hänen elämänsä epäilemättä onkin ollut. Ja oli siinä rakkauttakin:

"Tiesimme kumpikin millaista meillä voisi olla, millaista meillä yhä oli kun unohdimme itsemme ja lakkasimme ajattelemasta, tyydyimme vain olemaan.
Vuosisadan rakkaustarina, täysin vailla ironiaa."

Kahdesta ovat kirjoittaneet myös Karoliina ja jaana.

Korkkaan tällä kirjalla Underbara finladssvenskar vid papper -haasteen.

Märta Tikkanen: Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-aviolittosta (Två - Scener ur ett konstnäräktenskap, 2004)
Piirrokset ja aforismit Henrik Tikkanen
Suom. Liisa Ryömä
Tammi, 2004

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Varasin kirjastosta Pekka Hiltusen esikoiskirjan Vilpittömästi sinun luettuani Booksyn ja Jennin innostuneet arviot. Ilmeisesti muutama muukin oli kiinnostunut kirjasta, koska kesti näin kauan ennen kuin sain kirjan käsiini. Ja niinpä satuin lukemaan kirjan samaan aikaan kun sille myönnettiin Vuoden johtolanka  vuoden kotimaisesta dekkariteosta. Luen aika harvoin kotimaisia dekkareita, joten en pysty ottamaan kantaa siihen, menikö palkinto oikeaan osoitteeseen. Minuun henkilökohtaisesti Vilpittömästi sinun ei tehnyt kirjana erityisen suurta vaikutusta, vaikka se ihan muodollisesti pätevä jännäri olikin.

Lia ja Mari ovat kaksi lontoolaistunutta suomalaisnaista. Lia on graafikko, jonka on ajanut Lontooseen osittain työ, osittain menneisyyden traumaattinen tapahtuma Suomessa. Salaperäisellä Marilla taas on poikkeuksellinen kyky tulkita ihmisiä: eleiden, ilmeiden ja sivulauseiden perusteella Mari näkee pintaa syvemmälle ja pystyy melkeinpä lukemaan ihmisten ajatuksia. Kykyään Mari käyttää menestyksekkäästi hyväkseen omassa yrityksessään Studiossa, jossa pyritään oikaisemaan yhteiskunnan pieniä ja suuria epäkohtia. Tutustuttuaan Mariin myös Lia huomaa selvittelevänsä raakaa murhaa, ihmiskauppaa ja oikeistopopulistisen puoluejohtajan hämäriä taustoja.

Jännäriksi Vilpittömästi sinun oli minusta kummallisen vähän jännittävä. Hiltunen kuljettaa tarinaa varsin verkkaisesti, missä ei sinänsä ole mitään vikaa - hitaallakin tahdilla voidaan parhaimmillaan luoda kihelmöivää jännitystä. Hiltusen kerronta kuitenkin jää liian usein vain hitaaksi, eikä jännite pysy yllä, kun kirjassa kuvaillaan Lian työkuvioita tai Studion tutkimusten yksityiskohtia. Hiltunen pohjustaa tarinaansa hyvin huolellisesti, mutta hän keskittyy mieluummin kuvailemaan asuntojen sisustuksia  ja varjostamisen yksityiskohtia kuin henkilöhahmojensa sielunelämää.

Yksi syy jännitteen vähäisyyteen saattaa olla nimenomaan päähenkilöiden värittömyys. Lia ja Mari ovat lähestulkoon naisia vailla ominaisuuksia: he tekevät asioita, mutta on vaikea sanoa millaisia ihmisiä he ovat. Tapahtumat nähdään suurimmaksi osaksi Lian näkökulmasta, mutta hän jää silti hahmona kovin etäiseksi, koska hänessä ei juuri ole tarttumapintaa. Marilla toki on erityisominaisuutena ihmistuntemuksensa, mutta se ei tee hänestä kovin samaistuttavaa hahmoa. Sen sijaan Hiltunen käyttää Maria ja Marin kykyä liikuttamaan juonta silloin, kun tarina saattaisi muuten ajatutua umpikujaan.

Mielenkiintoisinta antia kirjassa taisi olla Studion toiminnan liikkuminen moraalin harmalla alueilla. Mitkä keinot ovat oikeutettuja taistelussa oikeuden puolesta? Ja kuka määrittää oikean ja väärän? Nämä kysymykset olisivat tosin olleet vielä painavampia, jos kirjan pääpahikset eivät olisi olleet niin ilmiselvästi pahiksia - varsinkin populistipoliitikon hahmo lipsahti välillä suorastaan koomisen puolelle mädännäisyydessään.

Vilpittömästi sinun ei ole mitenkään huono kirja, mutta minä en ehkä ollut sille parasta kohdeyleisöä. Olen dekkareiden suhteen aika nirso lukija, ja yleensä kaipaan niiltä nimenomaan niitä hyviä henkilöhahmoja, jotta jaksaisin kiinnostua juonesta. Tai sitten haluan ainakin kunnon jännitystä, sellaista joka saa ahmimaan kirjaa ja kääntämään aina seuraavan sivun - Vilpittömästi sinun ei tarjonnut minulle oikein sitäkään kokemusta. Moni on kuitenkin kehunut kirjaa harvinaisen onnistuneeksi nimenomaan kotimaiseksi jännäriksi. Jos kotimainen dekkari siis on sydäntä lähellä, lukija varmaan saa kirjasta enemmän irti.

Kirjan ovat lukeneet myös Kirsi, Salla ja Miia.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
Gummerus, 2011

Kahdeksastoista viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteen kahdeksastoista aihe on kirja johon petyin.

Kirjoihin tulee kieltämättä petyttyä milloin mistäkin syystä. Joskus odotukset ovat vääriä tai liian suuria, joskus kirja ei kohtaa omaa makua muiden hehkutuksista huolimatta. Myös huonot kirjat hyviltä kirjailijoilta harmittavat. Monet kirjapettymykset unohtuvat nopeasti, mutta otetaan tähän nyt esimerkiksi pettymyskirja, joka on jäänyt vaivaamaan mieltä.

Oikeastaan voisi puhua jopa pettymyskirjailijasta, sillä en ole oikein kunnolla innostunut yhdestäkään Juha Itkosen kirjasta, vaikka olenkin hänen kaikki romaaninsa lukenut. Itkonen on minulle sellainen ihan kiva kirjailija, jonka kirjat jättävät jälkeensä hiukan tyhjän olon. Erityisen pettynyt olin monen hehkuttamaan Anna minun rakastaa enemmän -kirjaan. Olin todella ärsyyntynyt sekä kirjaa lukiessani että kirjan luettuani. Kirja oli sinänsä ihan viihdyttävä, mutta sen perusidea oli minusta aivan pielessä. En voi kirjaa spoilaamatta oikein selittää, mikä minua kirjassa häiritsi, mutta jos jotakuta kiinnostaa, voin kertoa syyni kommenttipuolella.

***

Musiikkihaasteessa kysytään, minkä kappaleen haluaisin kuulla radiosta. Luonnollisesti haluaisin kuulla jonkun erinomaisen kappaleen, vaikkapa tämän Patrick Wolfin Libertinen.

Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä?

Olin viime viikolla flunssassa ja nuhruiset aivoni kaipasivat jotakin mieltä hellivää lohtulukemista. Valitsin hyllystä Dorothy L. Sayersin ensimmäisen Peter Wimsey -kirjan Kuka ja místä?, ja minulla oli sen parissa niin hauskaa, että ajattelin lueskella kaikki Wimsey-kirjat läpi tässä kevättalven aikana. Nämä kirjat ovat minulle tuttuakin tutumpia ja erittäin rakkaita, ja edellisestä lukukierroksesta on sen verran aikaa että uusi kierros tuntui olevan paikallaan.

Kuka ja mistä? on ensimmäinen yhteensä yhdestätoista Wimsey-dekkarista, ja Sayers esittelee lukijalle jo melko valmiiksi hiotun päähenkilönsä, aristokraattisen harrastelijasalapoliisin, lordi Peter Wimseyn. Wimseyn hahmo kehittyy kirjasarjan myötä: Wimsey esimerkiksi vakavoituu ja aikuistuu viimeisiä kirjoja kohti, mikä on luonnollista kolmikymppisestä nelikymppiseksi vanhenevalle miehelle, mutta Sayers myös hioo kirja kirjalta päähenkilöään vähemmän karikatyyriseksi ja enemmän kolmiulotteiseksi ihmiseksi. (Wimsey tuntuu myös komistuvan vanhetessaan. Ensimmäisten kirjojen hassunkurinen hahmo, jonka pitkä naama näyttää putkahtaneen silinteristä yhtä luontevasti kuin valkoiset madot sikiävät gorgonzolasta vaihtuu viimeisissä kirjoissa varsin hienostuneeseen herrasmieheen.) Molempia kehityskaaria on mielenkiintoista seurata, ja pidänkin Sayersin kirjoissa ajankuvan ohella nimenomaan henkilöhahmoista - murhamysteerit ovat minulle varsin toissijaisia niiden rinnalla.

Lordi Peter, Denverin herttuan nuorempi poika, harrastaa siis rikostutkintaa. Peter on vilkas, puhelias, hiukan neuroottinen nuori mies, jota on joskus verrattu Wodehousen Bertie Woosteriin. Molemmat tosiaan ovat eräänlaisia brittiläisen joutilaan aristokraatin karikatyyrejä, mutta siinä missä Bertien hoksottimet kulkevat usein varsin kankeasti, on lordi Peter terävä kuin partaveitsi. Wimseyn miespalvelija Bunter taas on selkeästi lainannut piirteitä Bertien legendaariselta palvelijalta Jeevesiltä - seikka johon Sayers aivan suoraan jossain kirjassa viittaakin. Ensimmäisissä kirjoissa Wimseyn woosterilainen, puhua pulputtava ja sanoilla leikittelevä puoli korostuu, mutta vakavampikin puoli on mukana heti ensimmäisestä kirjasta lähtien. Wimsey mm. keskustelee poliisiystävänsä Parkerin kanssa salapoliisityön moraalisista säännöistä ja oikeutuksista, ja vanha sotaneuroosi aiheuttaa hermostollisia ongelmia. Wimsey nauttii murhatutkimuksen älyllisestä puolesta, mutta tutkimuksen seuraukset ja "ihmisten hirteen toimittaminen" ahdistavat miestä joka pyrkii pakoilemaan vakavuutta ja vastuuta ja keskittymään elämän kepeisiin puoliin.

"Istuhan alas hyvä mies, äläkä marssi ympäri huonetta kuin mikäkin aasi. Sattuu sodassa pahempaakin. Tämä nyt vain on semmoinen viidenpennin kauhuromaani. Mutta sen minä sanon Parker, että meillä on vastassa todellinen rikollinen - rikollinen sanan varsinaisessa merkityksessä - todellinen rikostaiteilija ja mielikuvituksellinen veijari - tämä on taiteellista ja loppuun harkittua työtä. Parker, minä nautin tästä."

Kunniallisen mutta hermostuneen arkkitehdin kylpyhuoneesta löytyy alastoman miehen ruumis. Samaan aikaan arvostettu rahamies sir Reuben Levy katoaa jäljettömiin. Näiden kahden mysteerin ympärille Sayers kietoo verkon johon sisältyy ennakkoluuloja, vanhoja kaunoja, finanssimaailman juonitteluja ja eksentrisiä yläluokan edustajia. Sayersin kirjoissa harvemmin rakennetaan Agatha Christien tyylisiä palapeliarvoituksia, joissa lukijaa hämätään epäilemään jokaista henkilöhahmoa vuoron perään. Sayersille tyypillisemmässä kuviossa pääepäilty paljastuu usein jo varsin varhaisessa vaiheessa, ja jännitys syntyy siitä kuinka murhaajan syyllisyys todistetaan. Jos siis kaipaa dekkareiltaan ennen kaikkea arvoitusta jonka ratkaisemiseen saa itse osallistua, eivät Sayersin kirjat välttämättä tuota tyydytystä. Mutta Sayers tarjoaa omanlaistaan jännitettä: kuinka rikollisen syyllisyys todistetaan, mitkä ovat rikoksen motiivit, kuinka rikos vaikuttaa siihen kytkeytyviin ihmisiin.

Eivät Sayersin kirjat toki mitään nykyaikaisia, psykologisia ja realismiin pyrkiviä trillereitä ole. Niissä on paljon tyylittelyä, kepeyttä ja huumoria. Ajankuva on viehättävän vanhanaikainen: puhutaan maailmasta jossa joutilaat herrasmiehet lounastavat kerhoissaan, säätyerot ovat tiukkoja ja ihmisen voi helposti luokitella sen mukaan, kuinka hän pukeutuu tai mitä hän valitsee päivälliseksi. Aamiseksi nautitaan pekonia ja paahtoleipää, hernerokkasumu peittää Lontoon, ja rikoksen ratkettua miespalvelija tarjoilee Napoleon-konjakkia. Hurmaavan vanhanaikaista ja brittiläistä viihdettä, siis.

Dorothy L. Sayers: Kuka ja mistä? (Whose Body?, 1923)
Suom. Kristiina Rikman
Wsoy, 1997

Blogistanian Globalia 2011 -ehdokkaani

Blogistanian Finlandian jälkeen päätettiin äänestää myös Blogistanian Globalia, eli parhaat vuonna 2011 kotimaiselle kielelle käännetyt kaunokirjat.

Omat ehokkaani ovat:

1. Colm Tóibínin Brooklyn. Pienieleistä suurta kirjallisuutta. Ei kikkailua vaan yksinkertaista sanojen ja tarinan voimaa.

2. Sarah Waters: Vieras kartanossa. Paljon enemmän kuin vain kummitustarina. Kirja joka pitää otteessaan pitkään lukemisen jälkeen.

3. Lionel Shriver: Jonnekin pois. Vaikuttava kirja (amerikkalaisista) unelmista, sairaudesta ja kuolemasta.