Löytöjä lapsuusajan muistikirjasta

Satupäivän kunniaksi ajattelin Jennin tavoin kaivella hiukan arkistojen aarteita, eli kertoa jotain omista lapsuudenaikaisista kirjoitelmistani. Kirjoitin lapsena varsin paljon, sekä päiväkirjaa että tarinoita, mutta läheskään kaikkea ei ole säilynyt jälkipolvien iloksi. Löysin kuitenkin yhden muistikirjan, jossa oli useampikin tarina - tosin suurin osa niistä oli jäänyt kesken. Usein tarinani ovat alkaneet henkilöiden ja heidän ulkomuotonsa seikkaperäisellä esittelyllä, mutta sitten kun heille olisi pitänyt keksiä jotakin tehtävää, on kiinnostukseni ilmeisesti lopahtanut. Tyypillinen henkilökuvaukseni meni tähän tapaan:

"Minttu oli tavallisen näköinen väriltään. Vaaleat hiukset, siniharmaat silmät, kalpeat posket. Kaikki perin tavallista. Kuitenkin hiukset olivat paksut ja tuuheat, silmät suuret ja loistavat ja iho finnitön. Ikuinen murrosikä!"

"Jos kuuntelet hyvin hiljaa, voit metsässä kuulla selittämätöntä ääntä. Ja jos et kerro kenellekään voin kertoa sinulle jotain. Äänet ovat keijukaisten ääniä. Jos et usko niin sinun ei kannata kuunnella mitä kerron. Ja nyt se alkaa."

Yksi kunnianhimoisimmista yritelmistäni oli keijukaissatu, johon piirsin myös kuvat. Tämäkin juttu jää kesken, eikä juonesta voi juuri puhua: Lilja-keiju herää Käki-herran herättämänä, ja tapaa sitten purolla mielettömän kauniin perhosen. Muistan kuitenkin edelleen sen innostuksen, jonka vallassa piirsin tarinan kuvia.

Tarinoiden lisäksi rustasin myös runoja. Tässä 11-vuotiaana väsäämäni värssy, Merimiehen laulu:

Mua meri öisin huutaa
ja vaik missään ei näkyis maata,
niin kuolisin mieluummin aavalla merellä,
kuin maissa,
ihmisten keskellä.

Pidän merimuistot aina mukana,
eikä meri ole kaukana,
sillä uneksin siitä pitkin öitä, 
sen suolavedestä 
ja tyrskyistä."

Vaatimattomasti olen lisännyt runon perään kommentin: Aika sekava runo, mutta vois se olla huonompikin.

Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni

Tuiskun punapäinen sisarusparvi järkyttyy kuullessaan, että heidän leskeksi jäänyt äitinsä suunnittelee avioliittoa. Mari, Vivi, Nikke ja Riki eivät mielestään tarvitse uutta isää, eivätkä he ymmärrä miksi äiti kaipaisi muuta seuraa kuin lapsensa ja opettajakollegansa. "Menevätkö ihmiset tosiaan vielä noin vanhoina naimisiin?", ihmettelee Nikke. Äidin sulhasehdokaskin on lapsista käsittämätön: kirkonkylän lääkäri, laiha ja hiljainen Pekka Poukama, joka kaiken lisäksi on eronnut edellisestä vaimostaan. Eronnut mies on jossain määrin paheksuttava ilmestys 1960-luvun pikkukaupungissa.

Ja sitten kuvioissa ovat mukana vielä Poukaman tyttäret, joista tietysti avioliiton myötä tulisi Tuiskujen sisarpuolia. Ulla ja Anna, jotka ovat niin laimeita, että "voisivat yhtä hyvin kävellä valmiiksi hautausmaalle". Tuiskun lapset aikovat tehdä kaikkensa estääkseen avioliiton ja epätoivottavan sisarussuhteen.

Poukaman tytöt ovat omalla tahollaan yhtä kauhuissaan mahdollisesta avioliitosta, eivätkä he ole yhtään sen ihastuneempia meluaviin Tuiskun sisaruksiin kuin nämä heihin. Ja kun Tuiskun ja Poukaman sisarukset eräänä iltana kohtaavat, he päättävät yhdistää voimansa ja perustaa Tuisku-Poukama-liiton vastustamisyhdistyksen. Yhdistyksen toiminta johtaa väistämättä parempaan tutustumiseen, mutta lämpiävätkö lapset silti ajatukselle perheiden yhdistymisestä?

Tuletko sisarekseni kuuluu niihin Virtasen kirjoihin, joita en ole lukenut lapsuuden jälkeen. Kesällä lukemani Ruusunen oli niin positiivinen jälleennäkeminen, että halusin lukea uudelleen myös muita Virtasia.

Tämä kirja rinnastuu mielessäni erityisesti kahteen ensimmäiseen Selja-kirjaan: tässä on samanlaista viehättävää ajankuvaa ja nostalgiaa höystettynä perhe- ja ystävyyssuhteiden kuvauksella. Myös tietty herttaisuus ja optimismi yhdistää kirjoja. Kirjassa ei ole sellaisia tummempia sävyjä, joita alkoi näkyä jo aikaisemmin ilmestyneen Virva Seljan yksityisasian alkoholismi- ja avioerokuvauksissa. Myöskään yhteiskunnalliset ja poliittiset teemat eivät varsinaisesti ole esillä tässä kirjassa, mutta uusperheaihe kyllä tuo tähänkin kirjaan Virtaselle ominaista syvyyttä ja vakavuutta. Ennakkoluulottomuus ja raikkaus jolla Virtanen käsittelee vaikeita aiheita jaksaa ihastuttaa. Tässäkin kirjassa esimerkiksi Ullan ja Annan näyttelijän työn valinnut äiti tuo tarinaan  oman mielenkiintoisen lisänsä - samoin se kuinka uusperheliitto ei ole vain kahden rakastuneen ihmisen asia, kun koko suku haluaa puuttua liittoon.

Henkilöhahmoissa kirja häviää mielestäni monelle muulle Virtasen kirjalle. Siinä missä vaikkapa Seljan sisaruksista jokaisesta rakentuu ehjä ja moniulotteinen kuva, jäävät tässä kirjassa nuoremmat sisarukset hiukan statisteiksi Ullan ja Marin rinnalla. Herkkä ja epävarma Ulla ja voimakastahtoinen mutta itsepäinen Mari ovat kyllä molemmat hyviä hahmoja, ja näiden kahden hiljalleen kehittyvä ystävyys on kiehtovasti kuvattu. Kirjan aikuisista löytyy myös hyviä hahmoja, erityisesti Poukaman tyttöjen äiti ja isoäiti olivat mielenkiintoisia.

Kirjan alku oli minusta parempi kuin juonivetoinen loppupuoli, mutta kaiken kaikkiaan Tuletko sisarekseni oli hauska ja mielenkiintoinen lukukokemus. Aikuislukijalle tämä ei minusta tarjoa niin paljon kuin jotkut muut Virtasen kirjat, mutta lasten- ja nuortenkirjana luulisin tämän toimivan tämänpäivän nuorillekin. Ainakin itse muistan lapsena viehättyneeni Virtasen tavasta maalata ajankuvaa ja kuvata ympäristöä esimerkiksi vaatteilla, asunnoilla ja luontokuvauksilla. Virtasen maailmat ovat aina värikkäitä ja eläviä ja täynnä yksityiskohtia, ja kun kaikki kuorrutetaan huumorilla ja herkullisella kielellä, syntyy ajattomia tyttökirjaklassikoita.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja ja Salla.

Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni, 1966
WSOY, 1973

Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts

Miss Lonelyhearts on nuori mies, joka toimittaa sanomalehden sydänsurujen palstaa: hän vastaa sairaiden, rampojen, raiskattujen, elämässä ja rakkaudessa pettyneiden lukijoiden kirjeisiin. Palsta on alkanut lehden toimituksessa vitsinä, mutta vähitellen Miss Lonelyheartsin sisälle kasvaa möykky, joka estää häntä tuntemasta mitään.

Näistä lähtökohdista lähdin lukemaan Miss Lonelyheartsia. Ajattelin kyllä kohtaavani surumielisyyttä ja synkkyyttä, mutta kirja osoittautuikin hyytävän kylmäksi satiiriksi.

Satiiri on minulle ongelmallinen tyylilaji. En oikein saa siitä otetta, koska satiirissa asioihin suhtaudutaan usein etäännytetysti, ei eläytyen. Lisäksi Miss Lonelyhearts oli minusta varsin epämiellyttävä kirja. Siinä pahoinpideltiin vanhuksia, petettiin, huudettiin ja harrastettiin tunteetonta seksiä. Ja nuoret miehet huvittelivat naureskelemalla joukkoraiskauksille. Varsinainen ihmisyyden ylistys siis.

"Kun vanha mies pysyi yhäkin vaiti, Miss Lonelyhearts tarttui hänen käsivarteensa ja väänsi sitä. Gates yritti kiskoa hänet irti, mutta hän ei suostunut irrottamaan otettaan. Hän väänsi kaikkien sairaiden ja kurjien, murtuneiden ja petettyjen, puhumattomien ja kykenemättömien kättä. Hän väänsi Epätoivoisen, Murtuneen sydämen, Kaikkeen kyllästyneen, Tuberkuloottisen pettyneen vaimon kättä.
Vanha mies alkoi kirkua."

Ei ollut yhtään minun kirjani tämä Miss Lonelyhearts. Jos kirja olisi ollut pidempi, olisin luultavasti jättänyt sen kesken, mutta koska pituutta oli vain sata sivua, luin kirjan sinnikkäästi loppuun. Tavallaan ehkä ymmärsin, mihin kirjan kärki kohdistui, mutta ei tämä saanut minua ajattelemaan ja pohdiskelemaan ihmisen välinpitämättömyyttä, unelmien pettävyyttä tai nautintoon tähtäävän elämän tyhjyyttä. Lähinnä tunsin vain  vastenmielisyyttä. Satiirin ja yönmustan komedian ystävät varmaan saisivat tästä enemmän irti.

Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (Miss Lonelyhearts, 1933)
Suom. Antero Tiusanen
WSOY, 2011 

Kymmenes viikko musiikkia ja kirjoja

Tällä kertaa kirjahaasteessa pitäisi nimetä suosikkiklassikko. Pidän monestakin klassikosta, mutta ehkä se kaikkein rakkain on Kotiopettajattaren romaani.

***

Musiikkihaasteessa on vuorossa kappale joka saa nukahtamaan. En kyllä oikeasti ikinä nukahda musiikkia kuunnellessani, joten tulkitsen tämän nyt tarkoittavan rentouttavaa ja rauhallista musiikkia. Viime aikoina sitä on ollut erityisesti Bat for Lashes.

Kahdeksan tunnustusta

Sain tämän tunnustuksen Leenalta ja Kaisalta. Kiitokset molemmille.

Tunnustuksen saajan tulee kiittää tunnustuksesta, jakaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle blogille ja kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään.

Jaan tunnustuksen eteenpäin

Jum-Jumille
Tessalle
jaanalle
Mari A:lle
Booksylle
Lurulle
Zephyrille
ja
Marialle.

Osa teistä on varmasti saanut tunnustuksen muiltakin, mutta ehkäpä ei haittaa vaikka tunnustus tulisi tuplana tai triplanakin. Ja kaikilla teillä on blogit joissa vierailen mielelläni ja joista olen saanut iloa ja ideoita.

Kahdeksan asiaa minusta:

1. Olin lukenut kirjablogeja useamman vuoden ennen kuin tulin ajatelleeksi että voisin itsekin pitää blogia. Sitten kun ajatus omasta blogista tuli mieleeni, perustin blogin noin vuorokaudessa. Tuo vuorokausi meni siihen että keksin blogille nimen ja tutkin miten Bloggeri toimii. Olen erittäin tyytyväinen päätökseeni perustaa blogi.

2. Olen useimmiten hyvin harkitsevainen  ja punnitsen asioiden plussia ja miinuksia ehkä liikaakin. Aina silloin tällöin kuitenkin iskee puuska, jolloin teen päätöksiä tai ratkaisuja hetken mielijohteesta. Harkitseva puoleni on näistä puuskista aina hyvin järkyttynyt.

3. Minulla on kaksi 17-vuotiasta kissaa. Rakastan noita kahta vanhaa hupsua neitiä yli kaiken, vaikka ne välillä aiheuttavatkin harmia ja huolta.

4. Elin aikoinaan kymmenen vuotta ilman televisiota.

5. Minusta on ihanaa valvoa yöllä, kun maailma ympärillä on hiljainen ja pimeä.

6. Vanhemmiten olen alkanut tarvita enemmän unta, joten yövalvomiset ovat vähentyneet. Pidän myös koko ajan enemmän varhaisista, rauhallisista aamuista.

7. Kävin ensimmäisen kerran ulkomailla 16-vuotiaana, ja olen nyt käynyt vain kuudessa maassa, enkä koskaan Euroopan ulkopuolella. Pidän kyllä matkustamisesta, mutta se ei ole minulle mikään elinehto.

8. Aikaisemmat yritykseni harrastaa ohjattua ryhmäliikuntaa ovat aina lopahtaneet alkuunsa, mutta nyt olen käynyt vuoden joogassa, ja olen siitä aivan innoissani.

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

Katariina on kuuden palan palapeli, jonka näennäisen irralliset osaset yhdessä muodostavat kuvan vanhemmista ja lapsista, ystävyydestä ja petoksista ja Katariinasta. Palaset ovat kirjan kuusi osaa, joita kaikkia yhdistää Katariina, joka on poissa tai läsnä, muiden muistoissa tai itse äänessä. Palaset kietotuvat yhteen myös muiden lankojen kautta, mutta kokonaiskuva hahmottuu vasta kun kaikki episodit on koottu yhteen.

"Hän tunnustelee sydänalaansa. Kuuntelee hengitystään. Kun samea kalvo peittää silmät ja käsi puristuu tahattomasti kurkulle, olo on silti melkein helpottunut. Tältä äidistä kuuluu tuntua.
Hän on äiti. Äidin ei kuulu unohtaa."

Katariina on kirja perheistä - vanhemmista, lapsista ja sisaruksista. Se on kirja poissaolosta - vanhemmista jotka ovat poissa henkisesti tai fyysisesti ja lapsista jotka lähtevät. Se on tarina niistä keinoista joihin turvaudutaan, kun ihmiset ympärillä hylkäävät, pettävät tai katoavat. Niistä paikoista ja asioista, joihin paetaan ahdistusta, surua ja pelkoa.

Minusta Katariina oli ehdottomasti hyvä kirja ja mielenkiintoinen lukukokemus. Kuitenkin kirja jätti minut hiukan kylmäksi: en lumoutunut, enkä oikeastaan edes tempautunut kirjaan täysillä mukaan. Luin Katariinaa lähinnä työmatkoilla, eikä kirja oikeastaan kertaakaan jäänyt vaivaamaan mieltä niin että olisin kaivanut kirjan esiin vielä kotonakin.

Luulen, että yksi ongelma oli kirjan arvoitusleikin luonne. Vaikka on tavallaan kiehtovaa seurata, kuinka arvoitukset pikku hiljaa ratkeavat ja asiat saavat merkityksiä, on tällaisissa kirjoissa usein vaarana se, että arvoitus nousee pääasiaksi. Katariinassa ei tosin käy niin, ettei kirjasta jää käteen muuta kuin nerokas mysteeri, sillä kirjassa on kyllä muutakin sisältöä kuin johtolankojen keräily. Kuitenkin minua jäi vaivaamaan se, että esimerkiksi tietyt juonenkäänteet ja henkilöhahmot tuntuivat palvelevan vain arvoitusta ja sitä, kuinka nokkelasti asiat saatiin liitettyä toisiinsa. En lukiessani hetkeksikään unohtanut lukevani kirjaa, en uppoutunut henkilöiden maailmaan, vaan tarkkailin sitä ulkopuolelta. Etäistä vaikutelmaa lisäsi ehkä Rasi-Koskisen kieli, joka on hyvin kaunista ja oivaltavaa, mutta ehkä liian tietoista itsestään.

Olisin ehkä pitänyt kirjasta enemmän jos se olisi ollut vielä episodimaisempi ja arvoituksellisempi. Jos asioita ei olisi liitetty niin sujuvasti toisiinsa ja kirjan jaksot olisivat jääneet irrallisemmiksi. Jos Katariina olisikin ollut palapeli, josta pari palaa on kadoksissa. Mutta tällaisenakin Katariina oli lukemisen arvoinen kirja, joka herätti ajatuksia. Ei ihan minun kirjani, mutta moni muu on ottanut kirjan täysin omakseen.

Kirjan on ehtinyt lukea jo aika moni bloggari, mm. Kaisa joka lumoutui kirjasta, Morre jonka ajatukset kirjasta muuttuivat lukemisen edetessä, Susa joka olisi halunnut lukea kirjan heti uudelleen, Mari A.  joka ei täysin ihastunut ja Booksy joka löysi kirjasta sekä hehkutettavaa että kritisoitavaa.

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
Avain, 2011

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Yösoittoja on viehättävä viiden novellin kokoelma, jonka teemoina ovat musiikki, unelmien ja illuusioiden särkyminen, pettymykset sekä kohtaamiset ja erot. Kuulostaa kovin melankoliselta, mutta Yösoittoja ei ollut pelkkää alakuloa, sillä pinnan alla kupli myös nauru, joka muutamassa novellissa purskahti pintaan vallattomasti kikattaen.

Kokoelman ensimmäinen ja viimeinen novelli ovat hyvin pienimuotoisia, kuin sävellyksen alku- ja loppusoitto. Ne jäivät minulle hiukan etäisiksi, mutta kolme muuta kertomusta imaisivat täysin mukaansa. Pidän Ishiguron yksinkertaisen kauniista kielestä ja henkilöhahmoista, jotka ovat kaukana täydellisistä ihmisistä. Yösoittojen jokaisella hahmolla oli vikansa, erheensä ja heikkoutensa, mutta heidän kohtaloistaan kiinnostui ja usein heitä kohtaan tunsi myös lämpöä.

Eniten pidin niistä kahdesta tarinasta, joissa melankolia yhdistyi jopa absurdeja piirteitä saavaan komiikkaan. Come Rain or Come Shine kertoo elämässään ajelehtivasta Raystä, joka saapuu vierailulle vanhojen ystäviensä Charlien ja Emilyn luokse. Heti alkuun käy selväksi, että Charlien ja Emilyn suhde on jonkinlaisessa kriisissä, eikä vierailu suju lainkaan niin kuin Ray oli etukäteen kaavaillut. Tässä kertomuksessa kiehtovinta oli kaikki se, mitä jätettiin kertomatta. Mitä henkilöille oli tapahtunut ennen kohtaamista? Mitä he todella ajattelivat toisistaan? Ishiguro paljastaa hyvin vähän, mutta antaa sen verran vinkkejä, että lukija voi mielessään jatkaa Rayn tarinaa.

Niminovellin päähenkilö on Rayn tapaan hiukan rassukkamainen mies, lahjakas muusikko Steve, jota menestys karttaa. Toipuessaan hotellissa isosta leikkauksesta Steve tutustuu Lindyyn, joka on eräänlainen korkeamman luokan bändäri - nainen joka keräilee lahjakkaita aviomiehiä. Näiden kahden yöllisistä kohtaamisista kehittyy kummallinen pieni tarina, jossa päähenkilöiden toiveet ja pettymykset paljastuvat pikku hiljaa. Tässä novellissa oli viiltävyyden lisäksi lempeyttä ja tiettyä toiveikkuutta. Elämä saattaa olla täynnä pettymyksiä, mutta se on myös täynnä haaveita ja aina silloin tällöin tapahtuu aito kohtaaminen toisen ihmisen kanssa.

Yösoitoista ovat lukeneet myös Maria, jaana, Anna Elina, Hanna ja Minna vanhan bloginsa puolella.

Osallistun Yösoitoilla myös Totally British -haasteeseen ja sijoitan sen Modern Men Writers -kategoriaan.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (Nocturnes, 2009)
Suom. Helene Bützow
Tammi, 2011

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, "Combray"

Kadonnutta aikaa etsimässä on vaivannut minua jo monta vuotta. Olen aloittanut ensimmäistä osaa kaksi kertaa, ja molemmat yritykset ovat hyytyneet alkumetreillä. Jätän kyllä useinkin kirjoja kesken, jos ne eivät viehätä, ilman sen kummempia tunnontuskia. Jotkut keskenjääneet kirjat kuitenkin jäävät kaihertamaan mieltä, kuten tämä Proustin teos. Minusta on tuntunut, että voisin oikeasti pitää kirjasta, ja olen aina ajatellut että joskus luen ainakin ensimmäisen osan loppuun.

Olin siis heti innokkaasti mukana, kun Sara ilmoitti Proust-haasteesta. Tartuin ensimmäiseen kirjaan päättäväisesti: nyt tämä kirja luetaan vaikka väkisin loppuun!

Hämmästyksekseni lukeminen sujui tällä kertaa aivan vaivattomasti - toisinaan jopa nautinnollisesti. Joko aika oli nyt sopiva Proustille tai sitten olen itse nyt "vanhempana ja viisaampana" sopivampi lukija - edellisesti yrityksestä on sentään jo reilusti yli kymmenen vuotta. Oli syy mikä tahansa, Proustin lukeminen ei mennyt suorittamisen puolelle, vaan tarjosi viehättävän rauhallisia, melkein meditatiivisia hetkiä.

"Kaikki toisiinsa liittyvät muistot olivat koostuneet yhdeksi ainoaksi massaksi, mutta muistot - vanhimmat ja uudemmat, tuoksusta syntyneet, ja sitten ne jotka olivat vain toisen henkilön muistoja, minun häneltä kuulemiani - saattoi kuitenkin erottaa toisistaan: välillä ei ehkä ollut rakoja, todellisia halkeamia, mutta kuitenkin juovia, erilaisia värejä, jotka joissakin kallioissa, joissakin marmorilajeissa paljastavat erot alkuperän, iän ja "muodostuksen" välillä."

Combray on muistojen ja mielenliikkeiden kaleidoskooppi, joka alkaa yöllisestä heräämisestä ja myös päättyy siihen. Yön unettomat hetket palauttavat kirjan kertojan mieleen lapsuudenmuistoja nukkumaanmenosta Combrayssa, pikkukaupungissa jossa hän perheineen vietti kesänsä. Muistot keriytyvät auki satunnaisesti: sukulaiset, palvelijat, maisemat, ateriat, rakennukset ja pienet tapahtumat rakentavat kuvaa verkkaisesta elämästä, jota rytmittävät naapurien vierailut ja vakiintuneet kävelyretket. Muistot saattavat olla hauraita, melkein unohtuneitakin, mutta toisaalta rakennamme niiden varaan todellisuutemme. Muisto lapsuuden kesäisestä maisemasta voi tuntua voimakkaammalta ja tärkeämmältä kuin maisema, joka tällä hetkellä on edessämme.

Pidin kovasti niistä kohdista, joissa pohdittiin sitä, kuinka todellisuus rakentuu mielessämme. Kuinka jokainen kokee tapahtumat omalla tavallaan, tai kuinka ihminen itse rakentuu toisten ihmisten ajatuksissa. Lisäksi nautin kirjan yleisestä tunnelmasta, kielen soljuvuudesta ja jopa siitä ettei kirjassa oikeastaan tapahtunut yhtään mitään. Jokaiseen mielentilaan tällainen ajelehtiva teksti ei sopisi, mutta nyt se ilmeisesti osui kohdilleen, koska lukeminen oli rentouttavaa ja kiinnostavaa.

Proustin tajunnanvirta vaatii keskittymistä, mutta muuten teksti ei mitenkään hirvittävän vaikeaa ollut. Ainakaan verrattuna tajunnanvirran kuningasteokseen, Joycen Odysseukseen. Pitkien virkkeiden, sivulauseiden ja puolipisteiden viidakossa ajatus saattaa joskus katketa, mutta kun mieli saa kiinni tekstistä, on lukeminen helppoa ja ajatuksiin nousee kauniita kuvia.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Swannin tie, Combray (A la recherce du temps perdu, Du côté de chez Swann, Combray, 1919)
Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen
Otava, 1984

Yhdeksäs viikko musiikkia ja kirjoja

Tällä viikolla kirjahaasteessa kysellään kirjaa josta en olisi uskonut pitäväni.

Suhtauduin erittäin epäilevästi Tolkienin  Taruun Sormusten herrasta. Tämä ei johtunut siitä, että minulla olisi ollut ennakkoluuloja fantasia-genreä kohtaan, koska silloin joskus parikymmentä vuotta sitten en oikeastaan tiennyt moista genreä olevan olemassakaan. En myöskään tiennyt juuri mitään Sormusten herrasta, mutta minulla oli silti selkeä mielikuva kirjasta. En enää pysty tavoittamaan tuota mielikuvaa, mutta jotain ahdistavaa ja kylmää ajattelin kirjan olevan. Inhosin kirjaa syvästi.

Olin 15-vuotias, kun Ryhmäteatteri esitti Suomenlinnan kesäteatterissa omaa versiotaan Tarusta. Äitini houkutteli minua näytelmää katsomaan, ja jonkin ajan kuluttua lupauduinkin. Mutta ennen näytelmää päätin lukea kirjan. Tartuin siis kirjaan - ja lumouduin heti ensi sivulla. Luin kirjajärkälettä yötä päivää ja kolmessa vuorokoudessa olin lukenut sen loppuun. Seuraava vuosi oli minulle pelkkää Tolkienia: luin kirjaa yhä uudelleen, raapustelin haltiariimuja kouluvihkoihin ja pohdiskelin Keski-Maata ja sen asukkeja. Mikään muu kirja ei pitkään aikaan tuntunut miltään Tarun rinnalla.

***

Musiikkihaasteessa on vuorossa kappale joka tanssittaa. En ole mikään parkettien partaveitsi, mutta kyllä tällainen kahdella vasemmalla jalalla siunattu kömpelyskin tykkää välillä heilua tanssilattialla. Ainakin jos kappaleessa on niin vastustamaton poljento kuin tässä  Gogol Bordellon Sallyssa.

Sanaselityksiä lokakuun alkuun

Blogistaniassa kiertää taas yksi hauska haaste. Tällä kertaa ideana ovat sanat ja niiden herättämät mielleyhtymät. Haaste etenee näin:

Jos haluat minulta seuraavan haasteen, mainitse siitä kommentissasi. Minä listaan viisi sanaa/asiaa, jotka miellän sinuun. Ne voivat olla järkeenkäypiä tai täysin satunnaisia sanoja/ asioita. Sinun tulee julkaista antamani lista blogissasi ja tehdä postaus kommentoiden sinulle annettuja sanoja.

Sain omat sanani Sinisen linnan kirjaston Marialta. Kiitos, oikein mieluisia selitettäviä.

1. Majakka

Majakat ovat kiehtoneet lapsesta asti, mistä voi ehkä syyttää varhaista altistumista Tove Janssonin kirjoille. Majakat ovat yksinäisyydessään romanttisia ja salaperäisiä paikkoja. Majakkasaareen liittyy tuntu luonnon armoilla olemisesta, kun meri hallitsee kulkemista ja elämistä.

Pääsin toissa kesänä ensimmäistä kertaa majakkasaarelle, Kylmäpihlajalle. Päivä oli hiostavan kuuma, horisontti häipyi autereiseen utuun ja saarella haisi mereltä ja levältä. Majakka kohosi vasten taivasta, ja aika tuntui pysähtyvän. Majakkavierailu oli erään unelman täyttymys, mutta ei toki tyydyttänyt majakkakaipuutani - haluan lisää!

2. Puutarha

Asuin suurimman osan lapsuudestani omakotitalossa, ja totuin siihen että ympärillä on hedelmäpuita, kukkia ja kasvimaa. Puutarha on parhaimmillaan rönsyilevä, viidakkomainen ja vapaa. Köynökset saavat kiemurrella puiden rungoilla ja kukat levittäytyä pitkin ruohokenttiä. En juurikaan viehäty kontrolloiduista puutarhoista, joissa pensaat on leikattu geometrisesti ja kukat kasvavat siisteissä riveissä penkeissään. Puutarhassa täytyy olla salaperäisyyttä ja luonnonläheisyyttä, vaikka se olisikin tarkan suunnitelun tulos.

3. Klassikko

Pidän klassikoista, oli taiteenlaji sitten mikä tahansa. Minusta on mukava tuntea taiteenhistoriaa - tietää mitä aikaisemmin on tehty -  nähdä kuinka erilainen aika heijastuu taideteoksen muodossa ja sisällössä. Vaikka pidän historiallisista romaaneista, ne eivät koskaan voi tavoittaa samanlaista menneen maailman tuntua kuin kirja, joka on oikeasti kirjoitettu noina kaukaisina aikoina.

En ole koskaan potenut mitään klassikkokammoa tai pitänyt klassikkoja lähtökohtaisesti tylsinä tai vaikeina. Olen esimerkiksi lukenut klassikkokirjoja ennen kuin olen tiennyt mitään klassikkoja olevan olemassakaan. Rakastin Kotiopettajattaren romaania ja Seitsemää veljestä jo lapsena, ja vietin nuoruusvuoteni Elokuva-arkistossa koluten läpi elokuvan klassikoita. Klassikolla on siis ehdottomasti kaunis kaiku korvissani.

4. Kahvi

I don't drink coffee, I take tea my dear. En ole koskaan oppinut pitämään kahvin mausta. Maistan aina muutaman vuoden välein pari kulausta, mutta ei, ei vain uppoa. Sen sijaan rakastan kahvin tuoksua. Keitän mielelläni muille kahvia, koska pääsen nuuskimaan kahvipurkin ihanaa tuoksua. 

5. Lapsuusmuisto

Viihdyin jo lapsena hyvin yksin, ja vietin tyytyväisiä pitkiä hetkiä juoksennellen pitkin metsiä tai kehitellen tarinoita päässäni. Yksi rakkaimpia lapsuusmuistoja liittyy tällaiseen omaan hetkeen. Kotitalomme lähellä oli matalia kallioita, ja eräänä kesänä sade oli kerääntynyt erääseen kallionkoloon. Vesi oli aivan kirkasta, ja kolon pohjalla ja reunoilla sammal ja pienet varpukasvit loistivat ihmeellisen pehmeinä ja kauniina. Kyykin ties kuinka kauan tuon kallionkolon vierellä, kuvitellen vedenalaisia maailmoja, jota asuttivat pienet keijukaiset ja haltiat.

Kesken mielikuvituksen lennon naapurissa asuva vanhempi rouva tuli kysymään, mitä ihmettä puuhailen. Hän epäili minun rääkkäävän eläimiä, koska oli nähnyt minun tökkivän jotakin pienillä kepeillä. (Liikuttelin siis oikeasti kallionkoloni vedenalaisia varpuja.) Yritin hätääntyneenä selittää puuhiani, ja ilmeisesti rouva uskoikin, mutta kuulin myöhemmin hänen ihmetelleen äidilleni, kuinka voi lapsi vain tuijottaa maata tuntikaupalla.

Muisto on samaan aikaan kaunis ja - ainakin näin jälkikäteen - huvittava.

Jos haluat omat viisi sanaasi, hihkaise kommenttilaatikon puolella.