Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Minulla oli aluksi vaikeuksia saada otetta Ferranten menestyksekkään napolilaissarjan avausosasta. Kahdesta erilaisesta ystävästä kertova kirja jakautuu lyhyempään Lapsuus-osaan ja pidempään Nuoruus-osaan. Koko Lapsuuden luin vähän puoliväkisin, ihmetellen miksi kirja ei temmannut ollenkaan mukaansa. Kun Ferrante siirtyi Lilan ja Elenan lapsuudesta nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen, tapahtui kuitenkin jotakin: tarina alkoi vetää ja saada sävyjä. Huomasin viihtyväni ja kiinnostuvani, vaikka en täysin ihastunutkaan.
Ferranten lapsuuskuvaus oli omaan makuuni ehkä liian tarinallista, sadunomaista. Sama asetelmallinen tarinallisuus leimaa tosin jossain määrin koko kirjaa: henkilöhahmot ovat melko yksiulotteisia ja juoni etenee kohtalonomaisesti. Ferranten tavassa kuvata nuorten naisten kokemuksia on kuitenkin kiehtovaa luomoa. Kateus, kiintymys, epävarmuus, rakkauden kaipuu, kunnianhimo: nuoruuden kipeyden ja haavoittuvuuden kuvauksessa Loistava ystäväni on tarkkanäköinen ja koskettava.
Loistavasta ystävästäni on kirjoittanut esimerkiksi Maisku.
Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L´amica geniale, 2011)
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2016
Hanna Weselius: Alma!
Hanna Weseliuksen esikoiskirja Alma! sukeltaa vielä syvemmälle naisena olemiseen. Romaanissa nainen on yksinhuoltajakuvataiteilija joka kaipaa kipeästi sitä että joku näkisi hänet – näkisi, ei vain katsoisi. Tai hän on nuori nainen joka tarjoaa maksusta ruumiinsa katsottavaksi ja koskettavaksi. Hän on lakimies joka haluaa pelastaa asiakkaikseen tulevat naiset. Hän voi olla 234 siepattua nigerialaista koulutyttöä. Tai hän on Alma Mahler, Gustav Mahlerin vaimo, joka luopui omasta säveltäjän urastaan ja joka muistetaan Gustavin elämänkerran kertojana – tai vääristelijänä.
Alma! on hurjan mielenkiintoinen kirja, sekä kieleltään että teemoiltaan. Weselius kirjoittaa kiihkeästi ja vimmaisesti naisista arvostelun ja katseen kohteena. Naisia katsotaan joukkoliikennevälineissä, ateljeissa, historiankirjoituksessa, uutisissa ja iltalehtien viihdeuutisissa. Ja kuinka usein se katse onkaan paheksuva, pilkkaava tai alistava! Ja nainen, joka pyrkii itse vaikuttamaan siihen, tuleeko hän nähdyksi tai millaisena hänet nähdään, on erityisen tuomittava. Weseliuksen kirja kutkutti mieltäni, mutta Ompun tavoin joudun toteamaan, että kirja jätti hienoudestaan huolimatta minut vähän kylmäksi. Kirjassa on monia valtavan hienoja kohtia, mutta kokonaisuutena siitä jäi jotenkin etäinen vaikutelma. Mutta, olen iloinen siitä, kuinka Weselius sai ajatukseni liikkumaan.
Hanna Weselius: Alma!
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2016
Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Hänen olivat linnut on pinnaltaan verkkainen ja tasainen kuvaus leskeksi jääneen ruustinna Adelen ja tämän palvelijan Alman suhteesta. Kirja etenee pääasiassa näiden kahden naisen välisinä keskusteluina, muutaman muun henkilöhahmon säestäessä taustalla. Adele ja Alma ovat yksinäisiä, rikkinäisiä naisia, jotka tuntuvat sekä vihaavan että tarvitsevan toisiaan. Kaksikon kehää kiertävissä, jankkaavissa keskusteluissa paljastuu pikku hiljaa sotkuinen pakkomielteiden, materialismin, torjuttujen tunteiden ja vääristyneiden muistojen maailma, johon naiset ovat sulkeutuneet.
Vartion kirja ei ole kepeää luettavaa. Ilmapiiri on ahdistava ja painostava: lukija tuntee istuvansa Adelen ja Alman seurassa ruustinnan kodissa, jossa täytetyt linnut seuraavat naisten keskustelua ja riitelyä. Tunnelma tiivistyy tiivistymistään, maailma ulkopuolella tuntuu katoavan ja kaikki keskittyy vain naisten keskinäiseen kamppailuun, kilpailuun, toveruuteenkin. Ruokkivatko Alma ja Adele toistensa pakkomielteitä, vai ovatko he toistensa ainoa turva maailmassa josta ovat vieraantuneet?
Mielenkiintoinen, vaikuttava kirja. Täytyy jatkaa Vartion lukemista.
Vartion kirjasta on kirjoittanut perusteellisemmin Opus eka.
Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Otava, 1967
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti