Rosa Liksom: Everstinna

"Sota-aika kokonaisuutena vain kirkasti minun ja Everstin tuntheita ja syvensi meän yhteistä olotillaa. Kuoleman lähheisyys toimi ko makneetti. En ole koskhaan ollu niin elossa ko silloin."

Olisinpa kirjoittanut Rosa Liksomin Everstinnasta heti kirjan luettuani. Mutta sanat tuntuivat pakenevan, enkä saanut hahmoteltua lukukokemustani ajatuksiksi ja virkkeiksi. Yhtä lailla ne sanat ovat kuitenkin kateissa nyt, kun olen sulatellut lukukokemusta jo useamman viikon ajan. Harvoin kirja mykistää minut samalla tavalla kuin Everstinna: se on hyvin syvällä mielessä ja tunteissa, mutta tuntuu etten pysty kuvailemaan kirjaa edes ajatuksissa, saati sitten kirjoitetuin sanoin.

Mikä Everstinnassa on niin mykistävää? Ehkä jo pelkästään se, että pieni kirja pitää sisällään niin paljon. Everstinnassa on sivuja alle kaksi sataa, mutta asiaa siinä on moninkertaisesti. Kirja on yhden naisen elämän tarina, mutta myös Suomen historia. Se kertoo parisuhdeväkivallasta, fasismista, Lapin luonnosta, sodasta, kirjoittamisesta, seksuaalisuudesta ja vallasta. Aiheet ja teemat limittyvät ja kerrostuvat toistensa päälle. Milloin rakkaus muuttuu vallankäytöksi ja vihaksi, milloin isänmaallisuus ja paremman maailman tavoittelu muuttuvat natsismiksi ja erilaisuuden vihaamikseksi? Ovatko ne loppujen lopuksi niin kaukana toisistaan? Sisältyykö hyvään aina pahan mahdollisuus?

Liksom ei lähesty aihettaan helpoimman kautta. Hänen everstinnansa ei ole viaton uhri tai edes passiivinen sivustakatsoja vaan aktiivinen osallistuja, innokas ja häpeilemätön natsi. Joka kuitenkin on toisten käsissä myös uhri ja viaton kärsijä. Everstinna ei tunne sääliä niitä kohtaan, joita hänen aatteensa sortaa: hän ei murehdi tapettuja juutalaisia, mutta itkee miehelleen sitä, että juutalaisten omaisuutta varastetaan. Kotikasvatuksen mukaanhan varastaminen on syntiä. Everstinnan käsittelyssä moraaliset kysymykset vääristyvät ja vinksahtavat paikoiltaan.

Lukijan kannalta mutkikasta on myös se, että Liksom on kirjoittanut everstinnastaan niin elinvoimaisen, sujuvasanaisen ja säkenöivän, ettei henkilöhahmoon voi olla vähän ihastumatta. Everstinna elää joka solullaan, hän on yhtä ympäröivän luonnon kanssa ja sanat ryöppyävät hänen tarinaansa kuin riivattuina. Everstinnassa on kaikki ainekset vaaralliseksi, karismaattiseksi johtajaksi. Hänessä on kyky hyvään ja pahaan – kumpi painaa vaakakupissa enemmän?

Ja Everstinnan kieli! Liksom on aina ollut taitava sanankäyttäjä, mutta tuntuu kuin hän olisi Everstinnassa kohonnut aivan uusiin korkeuksiin. Everstinnan monologi kulkee meänkielellä herkullisena, rytmiltään vastustamattomana, suussa sulavana. Tekisi mieli lukea ääneen ja makustella sanoja kunnolla. Kieli tempasi mukaansa niin, että luin kirjaa ehkä vähän liiankin nopeasti, ja välillä kenties sisällön kustannuksella. Täytyy toivoa, että joskus palaan Everstinnan pariin, ja maltan lukea sen hiukan rauhallisemmin ja keskittyneemmin. Kuoria kerroksia ja merkityksiä rauhassa, pohtia everstinnaa ja meitä ihmisiä.

Vuoden parhaita lukukokemuksia, ehdottomasti.

Everstinnasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Laura, Amma, tuijata, Nanna, Helmi ja Katja.

Rosa Liksom: Everstinna
Like, 2017