Suomen sisällissodassa punaisten joukossa taisteli noin 2600 naista. Naiskaarteihin on liitetty monenlaisia uskomuksia ja väitteitä, niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Tuomas Hoppu purkaa monia näistä myyteistä tuoreessa kirjassaan Sisällissodan naiskaartit ja selvittää samalla perusteellisesti naiskaartilaisten taustoja, tekoja ja sodan jälkeisiä kohtaloita.
Sekä punaisella että valkoisella puolella naiskaartien kuvaukset ovat olleet vahvasti ideologian ja oman maailmankuvan värittämiä. Valkoisten puheissa ja kirjoituksissa naiskaartilaiset ovat olleet verenhimoisia raivottaria, eläimellisiä tappajia ja susinarttuja. Helposti heidät on myös leimattu prostituoiduiksi tai "ryssänmorsiamiksi". Punaisten puolella naiskaartilaiset taas on kuvattu pelottomina, kirkasotsaisina taistelijoina, jotka toimivat esimerkkeinä miehille, ja joiden panos taisteluissa oli merkittävä.
Hopun tutkimusten mukaan kumpikaan näkemys ei vastannut todellisuutta. Tutkimusmateriaali osoittaa hänen mukaansa, ettei naiskaartilaisilla ollut kovinkaan merkittävää roolia varsinaisissa taisteluissa. Jotkut naisista kyllä taistelivat ase kädessä, ja jotkut myös todistettavasti olivat osallisina murhissa ja muussa punaisessa terrorissa. Suurimmaksi osaksi naiset kuitenkin vastasivat vartioinnista, viestipalvelusta, merkinannosta ja muista vastaavista tehtävistä. Väitteille naisten huonomaineisuudestakaan Hoppu ei löydä perusteita: suurin osa on ollut tavallisia nuoria palvelijoita tai työläisiä.
Kirjassa käydään läpi naiskaartien syntymisen taustat, sodan ja taisteluiden eteneminen sekä naisten kohtalot sodan jälkeen. Hoppu kirjoittaa tiukan asiallisesti, paikoin kuivakkaastikin, mutta asiapitoisuus on toisaalta myös kirjan valtti. Hoppu ei ota kantaa, ei tuomitse tai selittele. Myötätunto kuitenkin kuultaa asiallisenkin tekstin läpi, kun kirjassa käsitellään naiskaartilaisten teloituksia: on ilmeistä, että naiskaartilaisten kohdalla nimenomaan sukupuoli oli usein raskauttava tekijä ja syy teloitukseen, eivät sodanaikaiset teot. Nainen ase kädessä, nainen kapinallisena oli monelle luonnonvastainen ja iljettävä näky. Näin oli siitä huolimatta, että myös valkoisten puolella oli sodan alkupuolella harkittu naisten aseistamista, mutta sekä naisjärjestöt ja Mannerheim ottivat asiaan kielteisen kannan. Joitakin yksittäisiä naisia taisteli silti sisällissodassa myös valkoisten puolella.
Kiinnostavinta kirjassa olivat naiskaartilaisten taustojen ja motiivien selvittäminen sekä ne asenteet, joita naisiin kohdistettiin, ja jotka myös vaikuttivat naisten kohtaloihin. Kosketuspintaa kirjaan tuovat valokuvat, joissa vakavailmeiset naiset esiintyvätt siviilipuvuissaan tai sotilasasuisina, vangittuina ja lopulta ammuttuina. Suosittelen kirjaa niin sisällissodasta kuin naisten asemasta kiinnostuneille lukijoille.
Kirjan ovat lukeneet myös Tiina ja Reija.
Osallistun kirjalla Ompun 1918-haasteeseen.
Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit. Suomalaisnaiset aseissa 1918
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus, 2017
No niin. :D Vihdoinkin täällä. :D
VastaaPoistaKiinnostavaa kuulla, että on pystytty osoittamaan, että käsitykset naiskaartilaisista ovat puolin sekä toisin pitkälti paikkaansapitämättömiä. Hurjaa myös tuo, että naiseus sinänsä oli raskauttava tekijä tuomioita jaettaessa.
Tämä on yksi niistä kirjoista, joita itsekin olin ajatellut 1918-haasteeseen lukea. Päädyin nyt kuitenkin Sture Lindholmin Dragsvikin leiriä käsittelevään kirjaan, jonka ostin messuilta. Tosin saattaa olla, että sen lukeminen käy hyvin hitaasti, sillä asia on siinä määrin järkyttävää.
Omppu, kiva kun tulit. :)
PoistaNyt tuntuu, että sisällissodasta olisi niin paljon kiinnostavaa luettavaa, ettei meinaa perässä pysyä. Onneksi aiheesta voi lukea myöhemminkin, jos ei nyt satavuotismuisteloiden merkeissä ehdi.