Taas yksi vuosi takana, taas yksi Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumi lisää kokoelmissa. Kuinka mukavaa onkaan palata taas vanhojen tuttujen seuraan ja elää heidän mukanaan elämän pieniä ja vähän suurempiakin asioita.
Uusimmassa albumissa mietiskellään esimerkiksi iän mukanaan tuomia kremppoja, Tampereen raitiovaunua, Mauno Koiviston kuolemaa ja miehenä olemista.
Esko muistelee nuorena kaivanneensa jotakin, mitä vastaan kapinoida – Thatcherin Britannian tyyliin – mutta ahdistuu huomatessaan nyky-Suomessa olevan vähän liikaakin kapinoinnin syitä. Risto on niin seestynyt, ettei oikeastaan edes tunne houkutusta syrjähyppyihin. Tanja suree äitinsä kuolemaa. Ja Heidi saa rakkauskirjeen Eskolta.
Päähenkilöiden elämä on siis varsin seesteistä ja rauhallista. Vähän niin kuin omakin elämä. He ovat myös tasoittuneet mielipiteissään, varsinkin Esko, joka tuntuu nykyään näkevän enemmän harmaan sävyjä kuin nuorempana. Henkilöiden vanheneminen näkyy juuri tällä tavalla luontevasti ja samaistuttavasti. Viime kesänä luin jälleen kerran ensimmäisiä Kramppi-albumeja, ja hämmästelin sitä, kuinka nuorilta henkilöt tuntuivat. Vähän lapsellisilta ja hirveän ehdottomilta. Tuntui vähän kiusalliselta, vähän kuin olisi kurkistanut vanhaan päiväkirjaansa.
Ja tässä juuri on Kramppien nerokkuus. Se kuvastaa niin aidosti henkilöidensä ajatuksia ja tunteita, että heissä näkee itsenänsä ja oman historiansa vuodesta toiseen. Tähän ei moni muu teos pysty.
Pauli Kallio, Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Koko maailman paino
Suuri Kurpitsa, 2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti