Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

"Kun Nina näytteli Säilön Elenaa, hän matkusti syvälle ytimeensä. Se oli ensimmäinen kerta hänen urallaan, kun hän oli tuntenut vastaavaa rehellisyyttä. Tunne oli kokonaan henkilökohtainen, mutta silti se vapautti hänet. Hän oli olemassa vain työnsä sanelemana, hetkessä. Häntä ei jännittänyt. Harjoituksissa hän saattoi olla asiallinen ja pidättyväinen, kun hän käveli uuden asemoinnin lävitse ja otti osansa ympärillään kasvavassa tuotantokoneistossa rennosti ja itsevarmasti. Mutta esityksen aikana lavalla ollessaan hän upposi keskitettyyn totuuteen. Jopa esitysten välillä, niiden jälkeen ja niihin valmistautuessa, hän vaali tetoa omasta lahjakkuudestaan ja nykyisestä menestyksestään."

Rakkaus ja sen monet kasvot. Näin voisi kuvata Sadie Jonesin kirjaa Ehkä rakkaus oli totta. Siinä on rakkautta taiteeseen ja teatteriin; vanhempien ja lasten välistä rakkautta; ystävien välistä rakkautta; rakkautta itse elämää kohtaan; rakkaudettomuutta. Ja totta kai myös romanttista ja eroottista rakkautta. Hiukan harmillisesti viimeksi mainitut  nousevat kirjan tarinalliseen keskiöön. Sillä vaikka pidin kirjasta, sen parisuhderuletti oli minusta rehellisesti sanottuna välillä hiukan pitkästyttävää luettavaa.

Ehkä rakkaus oli totta on draama neljälle päähenkilölle:

Luke: näytelmäkirjailija
Leigh: näyttämömestari
Paul: tuottaja
Nina: näyttelijä

Tapahtumapaikkana on 1970-luvun Lontoo, joka näyttäytyy kirjassa hiukan nuhruisena ja boheemina – paikkana jossa kaikki puhuvat teatterista ja jossa teatteri merkitsee "tökkäystä suoraan silmään". Teatteriväki halveksii viihdettä ja haluaa tapauksia. Menestysnäytelmä voi nostaa tekijänsä yhdessä yössä neroksi, ja epäonnistumisilla herkutellaan säälimättömästi seurapiireissä. Menestys voi merkitä yleisön aplodeja, rahaa, tietoisuutta muiden ihailusta tai iloa hyvin tehdystä työstä. Kukin kirjan henkilöistä tavoittelee tavalla tai toisella taiteellista menestystä, samoin kuin he tavoittelevat rakkautta.

Ja rakkaus, se todella kärventää henkilöhahmoja, jotka rakastuvat vääriin ihmisiin, väärään aikaan ja väärällä tavalla. Yksi kaipaa turvaa, toinen pelastumista ja kolmas käyttää rakkautta vallan välineenä. Rakkauteen sekoittuu valheita ja petoksia, ja intohimo sekoittuu taiteeseen.

Jones rakentaa kirjaansa kiehtovan tunnelman, hiukan hämyisen, kiihkeän ja surumielisen. Kirjan maailmaan on helppo tempautua mukaan, varsinkin kun henkilöhahmot ovat niin ristiriitaisen kiehtovia. Mutta kuten jo alussa totesin, ihastustani hiukan himmensi se, että romanssisäätö vei varsinkin kirjan jälkipuolella niin paljon tilaa muulta sisällöltä. Erityisesti Luken ja Ninan keskinäinen eipäs-juupas-leikki tuntui venytetyltä, mikä oli sääli siksikin että kumpikin henkilöhahmo oli muuten erittäin kiinnostava.

Kirjan jättämä jälkimaku oli kaiken kaikkiaan hiukan ristiriitainen. Jonesin tarinassa on jotakin äärimmäisen vangitsevaa ja välillä nautin kirjan tunnelmasta äärettömän paljon. Toisaalta jäin kaipaamaan kirjalta jotakin enemmän, enkä tuntenut itseäni kirjan kansien sulkeuduttua täysin tyydytetyksi. Ehkä tuo tunne johtui ainakin osittain siitä, etten pitänyt kirjan loppuratkaisusta, joka oli jotenkin liian "helppo". Kirjassa loppukohtaus voi pelastaa tai tuhota paljon, ja tässä tapauksessa loppu oli minusta latteahko ja korosti liikaa kirjan viihteellistä puolta. Toisenlainen lopetus olisi voinut nostaa kirjan lukuelämyksen tasolle, mutta nyt lopputulos oli "vain" hyvä ja kiinnostava kirja.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Minna, Omppu, Katja, Lukuneuvoja, Tuijata, Arja ja bleue.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, 2014)
Kannen kuva: Thomas Hoepker
Suom. Marianna Kurtto
Otava, 2015