Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

"Olin niin onnellinen. Voi, olin niin onnellinen kun sain puhua äitini kanssa tuolla tavalla!"

Äidin ja tyttären suhde. Täynnä kipukohtia, vaiettuja asioita ja laiminlyöntejä. Mutta myös rakkautta, epäilemättä. Vaikeaa rakkautta, sellaista jota ei osata ilmaista sanoin ja jota siksi kaivataan sitäkin kiihkeämmin. Rakkautta, joka voi ilmetä vaikka niin, että äiti ilmestyy sairaalaan aikuisen tyttärensä luokse, vaikka he eivät ole nähneet toisiaan vuosiin. Äiti valvoo tyttärensä vuoteen ääressä ja jutustelee, muistelee vuosien takaisia skandaaleja ja kertoilee tuttavien ihmissuhdesotkuista. Rakkaudesta ei puhuta.

Elizabeth Stroutin kirjassa on kaikki palaset kohdallaan. Se olisi voinut olla kirja juuri minun makuuni. Lukuisten ihastuneiden arvioiden perusteella olin etukäteen valmistautunut pitämään kirjasta. Ja kyllä minä pidinkin, mutta aika laimeasti ja etäisesti. Eikä laimea pitäminen kasva korkoa ajan kuluessa: luin Nimeni on Lucy Bartonin kesän alussa ja olen jo aika lailla unohtanut kirjan.

Pidin kirjassa erityisen paljon siitä, kuinka paljon Strout uskaltaa jättää kertomatta. Vaietut ja torjutut asiat saavat suureksi osaksi jäädä vaietuiksi, ja lukijan on tyydyttävä arvailemaan ja lukemaan rivien välistä, mitä kaikkea Lucyn perheessä on tapahtunut. Äidin ja tyttären suhdetta ei myöskään selitetä puhki: harvemmin ihmissuhteita voi oikeassa elämässä tyhjentävästi selittääkään.

Kirjassa on monia äärimmäisen hienoja kohtia, niin sisällön kuin muodonkin puolesta kauniita. Ne ovat selkeitä ja kirkkaita ja sointuvia, sellaisia lauseita joita tekee mieli toistella hiljaa mielessään ja ihailla niiden täydellistä osuvuutta.

Ja kuitenkin monista hyvistä puolista huolimatta Nimeni on Lucy Barton tuntui minusta jotenkin kliiniseltä. Liiankin hiotulta ja virheettömältä. Tunnetasolla kirja ei vienyt minua ollenkaan mukanaan. Äidin ja tyttären kipeä suhde ei tullut iholle.

Joskun käy myös niin, että joku sinänsä pieni asia alkaa lukiessa häiritä suhteettoman paljon. Tässä kirjassa minua kiusasi se, että päähenkilö oli kirjailija. En mitenkään periaatteellisesti vastusta kirjailijoita romaanihenkilöinä, mutta tässä tapauksessa minusta tuntui, että tekemällä Lucyn kirjailijuus toimi kirjassa keinona selittää tiettyjä asioita lukijalle. Lucyn ajatukset kirjoittamisesta ja muiden henkilöiden kommentit tuntuvat ohjeilevan lukijan tulkintaa tiettyyn suuntaan. Ikään kuin Strout ei olisi sittenkään uskaltanut luottaa lukijan tulkintaan tarpeeksi.

Kuten sanottua, moni muu on pitänyt kirjasta kovasti. Enkä itsekään osaa kunnolla selittää, miksi en tämän enempää pitänyt, kun kirjassa kuitenkin oli niin paljon sellaisia elementtejä, joista usein pidän. Joskus raja hyvän ja ihan hyvän välillä on häilyvä.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi tuijata, Aletheia, Katja, Arja, Suketus ja Tani.

Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton, 2016)
Suom. Kristiina Rikman
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2018