Sirpa Kähkönen: Hietakehto

 
"Vene kellui kaislikossa ja sudenkorennot säihkivät sen yllä äänettömässä elokuun helteessä. Juho Tiihonen nosti kiikarit silmilleen. Selkävesi kimmelsi, ja häikäisyn keskellä leijui kuin aineettomana hiekkarantainen saari. Idässä saaren taustalla kohosivat poutapilvien tornit. Hietasalo."

Kuopio-sarjan kuudennessa osassa tutut kirjalliset ystävämme ovat kerääntyneet sotakesän viettoon Kesäkallioon, Selma Kelon huvilalle. Eletään elokuisia hellekesän hetkiä hiostavine päivineen ja tummuvine iltoineen. Tomaatit kypsyvät, marjoista keitetään mehua ja auringosta kerätään voimia kestää jossakin lähistöllä odottava arki. Kesäpäivien keskellä sotakin tuntuu melkein unohtuvan – mutta todellisuudessa mieli ei pääse sotaa pakoon, vaan se vaikuttaa kaiken taustalla, niin lasten kuin aikuistenkin ajatuksissa.

Kähkönen on luonut Hietakehtoon hienon tunnelman, jossa raukea kesäinen rauha yhdistyy painostavaan huolen ja pelon tuntuun. Uhka pysyttelee taustalla, mutta ei voi olla vaikuttamatta ihmisten ajatuksiin ja tekoihin. Toisaalta sekä kesä että sota tuntuvat myös lähentävän ihmisiä ja murtavan perinteisiä muureja: herrasväki ja palvelijat, miehet ja naiset, lapset ja aikuiset joutuvat toimimaan yhdessä pienessä yhteisössään ja omaksumaan itselleen vieraita rooleja.

Kun suurin osa miehistä on sodassa, naisten on pakostakin tartuttava miesten töihin. Lapset kantavat aikuisten huolia ja pelkoja ymmärtäen niistä ehkä enemmän kuin aikuiset tajuavat. Miehet laitetaan keittiöpuuhiin, ja pikkutytöt saattavat haaveilla tähtitieteilijän urasta. Roolien sekoittuminen huipentuu kohtauksessa, jossa suunnitellaan naamiaisia. Hilda Tuomi saa ylleen herrasrouvan leningin, ja Selma Kelo pukeutuu housuihin ja lievetakkiin, ja kummankin olemukseen tulee jotain uutta, kätkössä ollutta.

Kähkönen piirtää henkilöhahmoja ja tunnelmaa hienovaraisesti, herkin vedoin ja rauhallisesti. Erot ja jälleennäkemiset rytmittävät kirjaa: jokaisella on joku joka on lähtenyt tai jättänyt. On sodassa kaatuneita omaisia, lapsensa hyljänneitä vanhempia, eronneita aviopuolisoita. Sota korostaa ihmisten pohjatonta yksinäisyyttä, mutta tarjoaa myös tilaisuuden lähentymiselle: sotaan lähtevät tai sodasta palaavat miehet kohtaavat lapsensa ja puolisonsa eri tavalla kuin tavallisessa arjessa. Hietakehdossa on riipaisevaa kaipauksen ja hauraan toivon tunnetta: jatkuisipa tämä kesä aina, se tuntuu sanovan. Voisinpa unohtaa kavalan maailman, ja viipyä hetken tässä.

Hietakehdon ovat lukeneet myös esimerkiksi Maija, Margit, Amma ja jaana.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava, 2012