Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

"Mutta sallikaa minun palata tuohon suuresti kiinnostavaan kysymykseen, kysymykseen jota puimme mielellämme silloin kun iltojamme eivät pilanneet lörpöttelyllään henkilöt, joilta puuttui kaikkinainen syvällinen näkemys ammatistamme; toisin sanoen kysymykseen: millainen on suuri hovimestari?"

Kesällä 1956 Darlington Hallin hovimestari herra Stevens päättää pitää pienen loman. Stevens lainaa työnantajansa auton ja lähtee ajelemaan Devoniin ja Corwalliin, tutustumaan Englannin maaseudun nähtävyyksiin. Ennen kaikkea hän kuitenkin haluaa matkallaan tavata neiti Kentonin, joka palveli aikoinaan taloudenhoitajana  Darlington Hallissa. Matkansa aikana Stevens muistelee aikaa jolloin hän ja neiti Kenton työskentelivät yhdessä lordi Darlingtonin palveluksessa. Aikaa jolloin Stevens seurasi kulisseista, kuinka hänen isäntänsä suunnitteli yhdessä vieraidensa kanssa Euroopan tulevaisuutta. Ja aikaa jolloin hänellä oli tapana istua päivän päätteeksi iltakaakaolla neiti Kentonin huoneessa.

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on verkkainen ja melankolinen kuvaus miehestä, jonka elämä on omistettu täysin työlle. Stevens tavoittelee suuren hovimestarin arvoa ja on valmis uhraamaan henkilökohtaisen elämänsä ammattiylpeyden alttarille. Myös omat mielipiteet ja ajatukset ovat toissijaisia isäntää palveltaessa: Stevens haluaa uskoa, että antamalla itsensä ja lahjansa suuren miehen palvelukseen, hovimestari voi palvella koko ihmiskuntaa.

Ishiguro on onnistunut luomaan hovimestari Stevensissä traagisen mutta syvästi inhimillisen hahmon. Stevens on koko elämänsä  tavoitellut arvokkuutta – ominaisuutta jonka hän uskoo olevan paitsi suuren hovimestarin, myös suuren ihmisen tärkein ominaisuus. Suurena hovimestarina hän on myös halunnut palvella uskollisesti suurta isäntää, miestä jossa ruumiillistuvat jalot ja ihailtavat piirteet. Uskollisuus, arvokkuus, ammattiylpeys: nuo johtotähdet ovat viitoittaneet Stevensin tietä.

Mutta mitä Stevensin arvojen takaa paljastuu? Unohtaako Stevens suuruuteen pyrkiessään joitakin tärkeämpiä elämänarvoja? Arvokkuus, jota Stevens niin määrätietoisesti tavoittelee, voi ulkopuolisen tarkkailijan silmissä näyttää vain suojakuorelta tai pakopaikalta. Onko Stevensin arvokkuus lopulta vain keino välttää elämän kipupisteet, liittyivätpä ne sitten ihmissuhteisiin tai moraalisiin kysymyksiin? Entä voiko uskollisuutta vannova palvelija kieltää isäntänsä tai kyseenalaistaa tämän valinnat?

Turhautunut neiti Kenton kysyy kerran Stevensiltä: "Herra Stevens, miksi miksi miksi teidän täytyy aina teeskennellä?" Juuri tässä kenties onkin Stevensin tragedian ydin: hän ei uskalla ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan rehellisesti vaan teeskentelee, ennen kaikkea itselleen. Sisimmässään hän luultavasti tietää totuuden mutta peittää sen erilaisten selitysten ja kietoilmaisujen taakse. Mutta vaikka Stevensin elämä valintoineen saattaa näyttäytyä surullisena tai tragikoomisena, Stevens on henkilöhahmona myös samaistuttava.

Pitkän päivän ilta sopii erinomaisesti Lukulampun kesäkirjahaasteen kategoriaan "kirja joka tekee minulle hyvää". Se tekee hyvää tietysti sen takia, että Ishiguro kirjoittaa niin ihastuttavasti, kätkien yksinkertaisen tarinan ja hillityn pidättyväisen kerronnan alle suuria ajatuksia ja tunteita. Kirjan haikea tunnelma rauhoittaa mielen. Pitkän päivän ilta tekee hyvää myös esittämällä tärkeitä kysymyksiä moraalisista valinnoista ja ihmisen vastuusta. Ishiguron kirja oli lukukokemuksena minulle lähes täydellinen, se tarjosi ravintoa niin järjelle kuin tunteellekin.

Moni bloggaaja on lukenut Pitkän päivän illan, muiden muassa Amma, jaana, Katri, Kaisa Reetta, bleue ja Katja.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day, 1989)
Suom. Helene Bützow
Kansi: René Magritten maalaus Opettaja
Tammi, 1990/1994