Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri

"Salla avaa suunsa, mutta sieltä ei tule ääntä. Sallan suusta ei tule yhtään ääntä nyt eikä koskaan. Salla ei enää koskaan kuule omaa ääntään tai puhu kenellekään. Kalat muuttavat asumaan Sallan pään sisälle, kalat ovat sellaisia, ne imevät äänet pois. Sallan puhe on kalojen ruokaa, kalat syövät Sallan sisältä ja heiluttavat laiskasti mustia pyrstöjään."

Marisha Rasi-Koskisen Vaaleanpunaisen meren novelleissa käsitellään rikkonaisia perheitä. Lasten ja vanhempien suhteita määrittävät näissä tarinoissa suru, menetys, poissaolo ja ikävä. Isät, äidit ja lapset lähtevät tai katoavat erilaisista syistä: kuolemat, erot ja riidat vievät perheenjäsenet kauas toisistaan. Valonpilkahduksina näissä tummissa tarinoissa on mukana toiveita sovituksesta ja haavojen parantumisesta.

Monessa tarinassa läheisen poissolo on kuin valtava aukko, joka täytyy täyttää jollakin. Muistoilla, kuvitelmilla, tarinoilla. Syyllisyyden tunne tai katumus repivät poissaolon aukkoa yhä suuremmaksi. Toisissa tarinoissa ihmiset ovat kyllä fyysisesti läsnä mutta henkisesti poissa, jossakin muualla.

Rasi-Koskinen osaa harhauttaa lukijaa. Kuvitelmat ja tosi sekoittuvat niin lukijan kuin novellien henkilöhahmojen mielessä. Arkiselta ja turvalliselta näyttänyt paljastuu harhaksi ja suojamuurit, joita henkilöt rakentavat ympärilleen, paljastuvat pilvilinnoiksi. Ihminen voi huomata heräävänsä painajaisesta – tai painajaiseen. Lukijana astun mukaan Rasi-Koskisen maailmoihin, luulen tietävänsä minne kirjailija minua johdattaa, mutta joudun yllättymään kerta toisensa jälkeen.

Todellisuus ja fantasia sekoittuvat novelleissa usealla eri tasolla. Rasi-Koskinen rakentamissa maailmoissa on usein jotakin hiukan outoa ja nyrjähtynyttä. On hukutettuja kyliä, joissa vesi hipoo puiden latvoja ja maailmanlopun maisemia, joista ihmiset ovat kadonneet. Viimeinen-novellissa äiti yrittää suojella lastaan vihamieliseltä maailmalta, jossa on muitakin "jäljelle jääneitä". Äiti opettaa lapselle, että aina pitää olla varuillaan, aina pitää piiloutua, lumeen ei saa jättää jälkiä. Lapsella on vanhan ihmisen kasvot. Kokoelman päättävä Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa puolestaan alkaa varsin arkisena tarinana isästä, joka hurahtaa mehiläisten kasvattamiseen, mutta loppua kohti tarina ottaa absurdeja kierroksia.

Rasi-Koskisen novellit ovat kerroksellisia ja monitasoisia. Pinnalta melko yksinkertaiset tarinat paljastavat salaisuutensa pikku hiljaa. Tarkoituksellisen hämäriä tai vaikeita nämä tarinat eivät ole, vaikka lukijan tulkinnalle jätetäänkin tilaa. Yksinkertaisuus antaa myös tilaa tunteille. Koskettavan tarinan lähtökohdaksi ei tarvita paljon: siihen riittää pieni poika, joka lähtee salaa kotoaan juhliakseen isänpäivää biologisen isänsä kanssa.

Vaaleanpunaisen meren ovat lukeneet myös Karoliina, Kaisa ja Katri.

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri
Kansi: Jussi Karjalainen
WSOY, 2014