Lukaisin joku aika sitten kolme Nero Wolfe -dekkaria. Nimenomaan lukaisin: kirjojen lukemiseen ei tainnut mennä kahtakaan vuorokautta, ja aloitin seuraavan kirjan aina edellisen kansien sulkeuduttua. Lukuhetki oli mitä nautinnollisin ja toi mieleeni nuoruuden kesät, kun loikoilin viltillä omenapuun alla ja ahmin Rex Stoutin toisensa perään. Olen ehkä ennenkin maininnut, että Stoutin dekkarit ovat minulle erinomaista lukemista silloin, kun kaipaan jotakin helppoa ja rentouttavaa – lukemista johon voi uppoutua korviaan myöten.
Kuoleman käsikirjoitus on näistä kolmesta kirjasta kaikkein tyypillisin Wolfe-dekkari. Mies pyytää Wolfea tutkimaan tyttärensä kuolemaa, koska poliisi ei usko kyseessä olevan murhan. Samaan aikaan tarkastaja Cramer pyytää Wolfelta apua erään kirjanpitäjän murhan selvittämisessä. Ei ole tietenkään vaikea arvata, että tapaukset kytkeytyvät toisiinsa, ja pian selviää myös että tapauksia yhdistää kadonnut romaanin käsikirjoitus.
Tästä kirjasta löytyvät oikeastaan kakki ne elementit, joita fani voi Stoutin dekkarilta odottaa. On Wolfen ja tämän apulaisen Archie Goodwinin välistä sanailua, tarkastaja Cramerin puhinaa, liikemiehiä joiden hermot murha kiristää äärimmilleen sekä paljon erilaisia naisia, joihin Archien täytyy käyttää viehätysvoimaansa.
***
Muutamassa Stoutin kirjassa Wolfe joutuu vastakkain todellisen superrikollisen kanssa. Arnold Zeck on liikemieheksi naamioitunut rikollisjärjestön pää, joka tuntuu olevan lain ulottumattomissa. Parhaissakin perheissä -kirjassa Wolfen ja Zeckin tiet risteytyvät niin jyrkästi, että Wolfen on pakko selvittää välinsä Zeckin kanssa lopullisesti.
Juoneltaan Parhaissakin perheissä ei ole erityisen uskottava, mutta jos unohtaa uskottavuuden vaatimukset, kirja on kerrassaan mainio. Taistelu Zeckiä vastaan pakottaa Wolfen luopumaan oikeastaan kaikesta tutusta ja rakkaasta – orkideoistaan, kirjoistaan ja asunnostaankin. On aina mielenkiintoista, kun Stout pakottaa Wolfen irtautumaan rutiineistaan, ja tässä kirjassa irtiotto on erityisen viihdyttävä. Viihdearvoa lisää vielä Arcien naisystävistä vakituisimman, Lily Rowanin, mukanaolo.
***
Kolmanneksi luinkin sitten yhden kaikkien aikojen Stout-suosikeistani. Oivikello soi -kirjassa Wolfen on päihitettävä FBI. Rikas rouva Bruner on saanut FBI:n ärtymään lähettämällä 10000 ihmiselle kirjan, jossa arvostellaan järjestön toimintaa, ja eräänlaisena kostona FBI varjostaa jatkuvasti ja näkyvästi rouvaa ja tämän lähipiiriä. Varjostuksen on loputtava, ja rouva Bruner on valmis maksamaan mahdottommalta vaikuttavavasta tehtävästä Wolfelle satumaisia summia.
Ovikello soi kulkee varsin verkkaiseen tahtiin. Stoutille tyypilliseen tapaan tehtävän ratkaisu lähtee liikkeelle hakuammuntamaisesti: jututetaan ihmisiä kunnes joku jossakin reagoi tai kunnes Wolfe saa paremman idean. Jossain vaiheessa Wolfe sitten järjestää jonkinlaisen näytöksen, hämäyksen tai yllätyksen – niin tässäkin kirjassa. Monin tavoin tämä kirja onkin hyvin säännönmukaista Stoutia, mutta kaikki tutut palikat vain tuntuvat olevan erityisen hyvin paikallaan. Ja lisäksi FBI tuo tarinaan oman koukkunsa.
Rex Stout:
Kuoleman käsikirjoitus (Murder by the Book, 1951)
Suom. Timo Martin
Wsoy, 1966
Parhaissakin perheissä (Even in the Best Families, 1950)
Suom. Eero Ahmavaara
Wsoy, 1959
Ovikello soi (The Doorbell Rang, 1965)
Suom. Eila Pennanen
Wsoy, 1967
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti