"Niinpä hän hilasi itsensä Kirkkokivelle huhtikuussa. Ponnisti kevyesti päkiöillään, simpukoita vasten. Piti kivestä kiinni kynsillään ja haki jyrkänteen koloista jalansijoja. Kahdesti hän liukastui. Kerran hän kirosi, sillä nykyään hän osasi sellaisiakin sanoja. Hurja tyttö, keskellä murrosikää. Hän piti vartalonsa lähellä kalliota eikä katsonut alas."
28-vuotias Moira vierailee sairaalassa 16-vuotiaan siskonsa luona. Siskon, joka on maannut koomassa neljä vuotta pudottuaan mereen, kivien viillettyä päänahan auki, niin että sinisimpukka on kaivautunut sisälle kalloon.
Moira kertoo siskolleen tarinaansa. Siihen hänet ajaa ehkä syyllisyys, tai rakkaus, tai pelko siitä ettei hän koskaan oikeasti pääse kertomaan näitä asioita siskolle, joka eläessään oli hänelle kovin vieras. Moiran tarina on tarina yksinäisyydestä, mustasukkaisuudesta, eristäytymisestä, rakkaudesta, petoksista ja merestä. Moira kertoo siskolleen fiksusta lapsesta, joka oppii rakastamaan merta. 11-vuotiaasta tytöstä, joka lähetetään kauas sisäoppilaitokseen ja joka siellä oppii olevansa erilainen kuin muut tytöt. Yksinäisestä tytöstä, joka repii ihoaan, juoksee, ui jääkylmässä meressä, uppoutuu matematiikkaan ja luonnontieteisiin – eikä koskaan vastaa vanhempiensa kirjeisiin. Ja nuoresta naisesta, joka epäilee että häneen kohdistuvan rakkauden täytyy olla vitsi tai julmaa pilaa.
Susan Fletcherin Meriharakat on viipyilevä ja kaunis kirja. Välillä se tasapainoilee jo liiallisen kauneuden ja runollisuuden rajoilla: kirjassa on tummasävyistä romantiikkaa autioine rantoineen, tähtikirkkaine öineen, lintuineen ja yksinäisine iltoineen. Fletcher kirjoittaa hyvin kaunista kieltä, rytmiltään soljuvaa ja kielikuvin koristeltua.
Liialliselta kauneudelta kirjan pelastaa julmia vivahteita saava säröisyys. On koulutyttöjen sisäpiirejä ja kiusaamista, öljyn tahrimia lintuja, rikkipureskeltuja kynsiä. Ja Moira, joka on päähenkilönä erittäin kiehtova hahmo. Tyttö ja nainen, jota kohtaan on toisaalta helppo tuntea sympatiaa, mutta jonka teot ja ajatukset kulkevat usein kylmäävän itsekkäitä reittejä. Fletcher ei selitä Moiraa auki, ei kerro mikä on loppujen lopuksi tehnyt tästä niin itseensä sulkeutuneen ja täyttänyt hiljaisella vihalla ja epäilyksillä. Katkeruus ja hylätyksi tulemisen pelko ajavat Moiran usein satuttamaan eniten itseään, silloinkin kun hän haluaa satuttaa muita, teoissaan tai ajatuksissaan.
Ja kuitenkin Fletcher onnistuu tekemään Moirasta lukijalle läheisen – kiinnostavan, vaikka ei aina sympaattista. Juuri Moiran hahmo teki kirjasta minulle koskettavan kokemuksen.Oli mielenkiintoista pohtia, mitä Moiran mielessä liikkui ja kuinka luotettava hän oli kertojana. Mielenkiintoista oli, että Moira kertoi tarinaansa välillä ensimmäisessä, välillä kolmannessa persoonassa. Oliko Moira niin vieraantunut itsestään ja tunteistaan, että hänen oli pakko kertoa omaa tarinaansa kuin ulkopuolisen silmin katsottuna?
Pidin loppujen lopuksi Meriharakoista varsin paljon, mutta jotakin etäistä kirjassa kuitenkin oli. Ehkä se tietty runollisuus, liiankin harkitulta tuntunut kauneus etäännytti minua kirjasta. Olen iloinen, että luin Meriharakat, koska pidin siitä, mutta kirja ei jättänyt jälkeensä suurta halua lukea Fletcherin muita kirjoja. Varsinkaan, kun tänään lukemiani blogijuttujen perusteella sain sellaisen kuvan, että kaikki Fletcherin kirjat liikkuvat tyyllillisesti ja temaattisesti hyvin samankaltaisissa maailmoissa.
Kiitos kirjasta Karoliinalle, jonka haastearvonnasta sen voitin itselleni.
Blogiarvioita löytyy esimerkiksi Katjalta, joka uskoo kirjan tarinan ja tunnelman säilyvän mielessä hamaan ikuisuuteen; Valkoiselta Kirahvilta, joka raivostui joihinkin Moiran ratkaisuihin; Linnealta, jolle kirja ei ollut helppo; Annikalta, jolle lukukokemus oli lähes täydellinen; ja Leenalta, joka antautui kirjalle.
Susan Fletcher: Meriharakat (Oystercatchers, 2007)
Suom. Jonna Joskitt
Kansi: Tommi Tukiainen
Like, 2010/2008
Hmm... raivostuminen taitaa olla aika vahva sana kirjasta, joka oli luettava mutta ei jäänyt juurikaan mieleeni näin jälkikäteen ajateltuna.
VastaaPoistaKielen kaunoisuus se taisi minua eniten häiritä. Olen hieman allerginen liian runollisille kiemuroille, luulen.
Valkoinen Kirahvi, minäkään en usko, että Meriharakat jätää minuun kovin syvää jälkeä.
PoistaRunollisuus voi toimiakin, mutta on usein pienestä kiinni, meneekö kauneus imelyyden puolelle.
Kiitos Liisa paluusta Meriharakoihin. Luin juuri Gallayn Tyrskyt jossa oli ehkä jotain samaa mutta se oli minulle jotenkin, hm, parempi kirja. Tyrskyt haluan pitää omassa hyllyssäni, Harakoista luovuin jo. Huomaan tosin muistavani Meriharakoista vain vähän, ehkä jokin defenssi.. Kielen kauneuden säröineen muistan, pidin siitä.
VastaaPoistaLinnea, minustakin Tyrskyt on parempi kirja, vaikka se ei ollut minulle mikään helppo kokemus. Mutta Tyrskyt oli jotenkin paljon omaperäisempi, omanlaisensa kirja. Meriharakoita oli minusta kivempi lukea, mutta uskon että Tyrskyjen tunnelma säilyy mielessä pidempään.
PoistaNimenomaan, Fletcher kirjoittaa mielestäni liian kauniisti. Pidin Meriharakoista valtavasti, kirjan tarina ja kerronta vaikutti minuun suuresti. Mutta kaikki muut lukemani Fletcherin kirjat ovat olleet pettymyksiä nimenomaan liian kauniin kielen vuoksi - kirjoista jää jotenkin imelä jälkimaku, vaikka tarinoissa olisi surullisiakin aineksia.
VastaaPoistaKatja, tuollaisen kuvan sain minäkin eilen lueskellessani juttuja muista Fletcherin kirjoista. Siksi olenkin iloinen, että luin häneltä nimenomaan Meriharakat, koska uskon (muita lukemattakin) sen olevan minullekin se paras. Tämä kokemus saattaa riittää minulle.
PoistaTämä kiinnostaisi, on maannut hyllyssäkin jo ties kuinka kauan (niin kuin niin moni muukin kirja, ei sillä...). Ehkä siis jossain vaiheessa, mutta tämä taitaa tarvita lukijaltakin tietynlaista tunnelmaa toimiakseen.
VastaaPoistaSuketus, uskoisin että nimenomaan vaatii tietynlaista mielentilaa. Ja ehkä tietynlaista lukijaakin: en usko että tällainen hiukan tumma mutta kaunis romantiikka putoaa kaikille.
PoistaVoi ei, Fletcher on ollut mielessäni jo pitkään, että jotain häneltä lukisin, kunnes sitten taas luen näitä "liian kaunista" juttuja ja runollista ym, ja en ole kyllä yhtään varma, että sellainen uppoaa minuun, jos sitä on liikaa. Mutta katsotaan. Ehkäpä uskallan kokeilla, ja heitän sitten kirjalla meriharakkaa, jos ei nappaa. =D
VastaaPoistaIrene, aina voi nakata meriharakkaa. :) Ainakin jos osaa jättää kirjoja kesken, en itse ole siinä kovin hyvä.
PoistaKauneus pysyi tosiaan minusta tässä kuitenkin aivan siedettävissä rajoissa, ja rumuuttakin löytyy.
En uskaltanut lukea arviotasi kuin silmäillen, sillä tämä odottelee omassa hyllyssä ja aion kirjan lukea pian. Tummanhopeinen meri kuitenkin teki niin suuren vaikutuksen, että Fletcheriä on luettava lisää.
VastaaPoistaKatri, toivottavasti pidät. :) Monen mielestä tämä on kai Fletcherin paras, eli merkit ovat hyvät.
PoistaSain tämän juuri luettua ja vaikka kirja oli hyvä, niin minusta Fletcherin "heikoin" tai vähiten omaan makuuni sopiva. Tummanhopeinen meri ja Irlantilainen tyttö olivat enemmän, Noidan rippikin.
PoistaKatri, mielenkiintoista. Fletcherin kirjat taitavat jakaa aika paljon mielipiteitä: niilläkin jotka pitävät, on eri suosikit.
PoistaSaa nähdä, luenko itse joskus lisää Fletcheriä, ja jos luen, miten muut tähän vertautuvat.
Minusta tämä oli aivan ihana! Hih, tässä tyttö, joka lukee joko trillereitä tai siirappia :)
VastaaPoistaNo, ehkei Fletcher ihan sellaista ole, tykkään vain kovasti maalailusta ja näissä on aina se meri...
Annika, hihii, kyllähän tämän voisi kärjistäen tiivistää noinkin: trilleri siirapilla. :D
PoistaMerestä minäkin pidin.
Annika, minusta tämä on vähiten siirappinen Fletcherin kirjoista. En oikein pitänyt Irlantilaisesta tytöstä, vaikka pidänkin Irlannista etc.etc.
PoistaJuuri "julmia vivahteita saava säröisyys", teki tästä kirjasta minulle enemmän. Vaikka en löydä välttämättä yhytmäkohtia itseni ja Moiran välille, paitsi muutaman, niin samaistuin Moiraan sataa. Mikään muu Fletcherin kirja ei ole ollut minusta näin rosoinen, näin sielukirja, näin pakko-omistettava: Annoin omani pois arvonnassa ja sitten olin ihan hukassa, kunnes sain sen ostettua joltain omaksi. Näin on käynyt parin muunkin kirjan kanssa...Paluu Rivertoniin ja Bolšoin perhonen.
VastaaPoistaLeena, jotenkin aavistelin jo ennen lukemista, että juuri tämä on se kirja, joka Fletcheriltä kannattaa lukea, ja muiden kommenttien perusteella taisin osua oikeaan. :)
Poista