Ääneni Blogistanian vuoden parhaiksi

On aika äänestää Blogistanian vuoden 2014 parhaista kirjoista. Tänään annetaan äänet, ja huomenna julkistetaan tulokset. Jännittävää!

Itse äänestän kolmessa kategoriassa, eli Finlandiassa, Globaliassa ja Tiedossa.

Finlandia

Kotimaisia uutuuksia luin eniten, ja niiden kohdalla kolmen parhaan valitseminen oli myös vaikeinta. Kahden kärki oli kyllä helppo valita, mutta kolmannelle sijalle harkitsin loppuun asti myös muita ehdokkaita. Näihin kuitenkin päädyin:

1. Anni Kytömäki: Kultarinta 3 pistettä

2. Pirkko Saisio: Signaali 2 pistettä

3. Sirpa Kähkönen: Graniittimies 1 piste

Globalia

Globalian kohdalla valinta oli helppo. Nämä kolme kirjaa olivat minulle ehdottomasti käännöskirjojen huiput, ja myös kirjojen keskinäinen järjestys oli nimenomaan seuraavanlainen:

1. Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty 3 pistettä

2. Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä 2 pistettä

3. Kate Atkinson: Elämä elämältä 1 piste

Tieto

Tietokirjauutuuksia tuli luettua vähän, mutta niiden vähienkin joukosta löytyi helmiä:

1. Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni - Kuinka aids saapui Suomeen 3 pistettä

2. Antti Arnkil: Lauantaiesseet 2 pistettä

3. Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä, Merja Mäki (toim.): Rakkaani, romaanihenkilö 1 piste

Sitten vain ääntenlaskua ja tuloksia jännittämään!

Anni Kytömäki: Kultarinta

"Metsä ottaa minut vastaan, tunnistaa omakseen vielä paremmin kuin minä sen: talitiainen lopettaa säksätyksen alkuunsa, hyttysten pistot eivät enää tunnu niin äkäisiltä kuin aluksi. Ja kuitenkin jotain jää piiloon puiden taakse. Metsä tietää meistä aina enemmän kuin me siitä."

Anni Kytömäki vie esikoisteoksellaan lukijan metsään. Kirjan johdattamana kuljetaan poluilla, annetaan jalan painua sammaleeseen ja askeleen upota suohon. Syödään marjoja ja tarkkaillaan lintuja. Lukija voi kuulla tuulen humisevan ja nähdä valon siivilöityvän puiden oksien välistä. Metsä rasahtelee askelten alla – onko kulkija ihminen vai karhu?

Kultarinta on kirja miehestä ja naisesta, isästä ja tyttärestä sekä pojasta ja karhusta. Se kertoo kaipauksesta ja rakkaudesta: rakkaudesta ihmisiin ja rakkaudesta metsään. Se on myös kertomus eriarvoisuudesta, kahtia jakautuneesta Suomesta ja vihan pitkistä jäljistä. Se kertoo tarinaa hiljaisista ihmisistä, heistä jotka viihtyvät paremmin yksin metsässä kuin ihmisvilinässä. Heistä jotka saattavat liiankin helposti vetäytyä syrjään, kun maailma muuttuu ja jyrähtelee – mutta jotka voivat kuitenkin nousta vahvoina puolustamaan sitä mikä on heille tärkeintä.

Kultarinta on verkkainen kirja, jossa annetaan aikaa hengittämiselle, arkisille askareille, ajatuksille ja siirtymille. Tarinassa on kuitenkin myös dramatiikkaa, loppua kohti melkeinpä melodraamaa, kuten suuressa tarinassa sopiikin olla. Lukija värisee ja vetää henkeä hiukan syvempään, kun kaipaus, rakkaus ja ikävä kuljettavat kirjan henkilöitä.

Kirjassa on myös ripaus satua. Aavistus keijukaisista  ja peikoista; ihmisten ja eläinten ystävyydestä; vanhemmistaan erotetuista lapsista, jotka etsivät tietään kotiin. Sanna-Reeta Meilahden käsialaa oleva upea kansi tavoittaa loistavasti Kultarinnan runollisuuden ja sadunomaisuuden: kansikuvassa metsä hohtaa kultaa ja hopeaa, puiden rungot ovat kuin temppelin pylväitä ja polku johtaa kohti kultaista neitoa.

Odotin Kultarinnan lukemista kiihkeästi siitä hetkestä lähtien kun ensi kerran kirjasta kuulin. Ja kun kirjan aika tuli, en joutunut pettymään. Kultarinta on kaunis, viisas, voimakas ja herkkä. Siinä soi metsien kaukainen sini.

Kultarinnan ovat lukeneet muiden muassa Linnea, Katja, Minna, Suketus ja Omppu.

Anni Kytömäki: Kultarinta
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus, 2014

Eeva Kilpi: Talvisodan aika

"Kun ajattelen asiaa nyt, minusta tuntuu, että kuulemamme jylinä on saattanut olla myös Viipurin pommitus. Tapahtumien järjestys on siinä määrin hämärtynyt. Tai sitten se oli minun lapsuuteni sortuminen.
Osa minusta seisoo yhä siinä isän rinnalla omalla pihamaalla ja kuuntelee. Minä olen vielä hetken pikkutyttö, minulla on lapsuus, koti ja vanhemmat enkä minä ole vielä tajunnut, että Jumala ei kuullut rukouksiani.
Se hetki jatkuu eikä mikään mitä sen lisäksi tapahtuu ota sitä pois." 

Miten lapsi kokee sota-ajan? Millaista on kasvaa lapsuudesta kohti nuoruutta aikana, johon liittyy pelkoa, epävarmuutta ja kuoleman läsnäolo? Entä millaisia muistoja ihminen kantaa sodasta mukanaan?

Eeva Kilven omaelämäkerrallisessa romaanissa Talvisodan aika on pitkälti kyse nimenomaan muistoista ja muistamisesta. Näkökulma sota-aikaan on toisaalta nuoren tytön, toisaalta kuusikymppisen naisen, joka kokoaa muistin kappaleista tarinaa. Jotkut asiat ovat piirtyneet mieleen kirkkaina, kuin pysäytettyinä kuvina: ensimmäisten pommikoneiden näkeminen taivaalla tai nuoren sotamorsiamen hääpuku. Toiset asiat sen sijaan ovat kadonneet muistista kokonaan, ja vain toisten ihmisten muistot tai historialliset faktat todistavat niiden tapahtuneen. Kilpi hapuilee omia muistikuviaan kohti, mutta onnistuu tavoittamaan ehkä vain häivähdyksen tutusta tuoksusta tai äänestä, jos sitäkään. Hän pohtii, miten muistimme valikoi sen, mitä se säilyttää ja minkä unohtaa.

Kilpi kuvaa kiehtovasti perheensä ja sukunsa elämää, ja sitä kuinka sodasta huolimatta jokaisen oli yritettävä elää arkista elämäänsä. Sodan aikana 12-vuotta täyttänyt Eeva tarkastelee sotaa lapsen silmin, mutta lapsenkin silmät näkevät paljon. Lapset harjoittelevat kaasuhyökkäysten varalle ja leikkaavat lehdistä talteen sotauutisia, mutta lapset näkevät myös aikuisten pelon ja yritykset suojella lapsia tältä pelolta. Sota myös muokkaa ajattelua ja tapaa hahmottaa maailmaa. Kilpi kuvaa esimerkiksi sitä, kuinka hän ensimmäistä kertaa alkoi ymmärtää myös vihollisten olevan ihmisiä, ei vain muodotonta ja nimetöntä massaa.

Kirjassa on monia hienoja hetkiä, jotka koskettavat arkisuudessaan. Sodankin aikana rakastutaan, riidellään, kiusataan pikkusiskoa ja kasvetaan päivä päivältä vanhemmaksi. Talvisodan aika onkin myös kiehtova kuvaus siirtymisestä lapsuudesta kohti nuoruutta ja niistä isoista muutoksista, joita ihmisessä tuossa vaiheessa tapahtuu. Esimerkiksi sodan viimeisille päiville ajoittuu tärkeä hetki, jolloin Kilpi ensimmäistä kertaa todella ymmärsi sanallisen ilmaisun merkityksen. Kilven äiti lauloi tyttärilleen jotakin tuttua virttä, ja Eeva huomasi äkkiä sisäistävänsä laulun sanat, pääsevänsä sanojen pintatasoa syvemmälle. Kokemus on varmasti ollut tulevalle kirjailijalle merkittävä, mutta samalla se on hyvin samaistuttava kuvaus nuoruuteen liittyvistä täkeistä oivalluksen hetkistä, jotka muokkaavat ihmisen koko elämää.

Kirjan ovat lukeneet myös Nanna, Sara ja Velma.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika. Lapsuusmuistelma.
Kansi: Raimo Raatikainen
Wsoy, 1989

Pirkko Saisio: Signaali

"Eikä ole sitä hintaa, jota et maksaisi saadaksesi hetken huutaa menetetyn rakkauden verenmakuista riemua nuorella, huutamisesta hullaantuvalla äänelläsi.

Mutta sehän on sinussa. Se huuto.

Huuto ja kaikki ne kadotetut vuodet ovat sinun.
Riemukkaasta tuskasta ei ole aika hakannut siruakaan. Se on sinun. Se on ylösnoussut."

Olen kirjoittanut Pirkko Saision Signaalista jo kerran aikaisemminkin – tai tarkemmin sanottuna Helsingin kirjamessujen Signaali-lukupiiristä. Mutta koska Signaali oli ehdottomasti yksi parhaimpia viime vuonna lukemiani kirjoja, haluan kirjoittaa muutaman sanan myös omasta lukukokemuksestani. Lukupiirijuttu kun keskittyi Saision ja lukupiiriläisten ajatustenvaihdon raportoimiseen.

Signaali jatkaa Saision omaelämäkerrallisten fiktioteosten sarjaa, joissa muistot, tajunnanvirta ja kuviteltu muodostavat kuvaa Pirkko Saisio -nimisestä päähenkilöstä. Signaali ei ehkä ole näistä kirjoista painavin tai vaikuttavinkaan, mutta se on hurmaava kirja jonka lukeminen oli minulle silkkaa nautintoa alusta loppuun. Signaali on täynnä viisaita, kiehtovia ja koskettavia ajatuksia, joiden äärellä omakin ajattelu alkaa virrata virkeämmin.

Signaali koostuu kymmenestä novellinomaisesta tarinasta, joiden pituus vaihtelee kahdesta sivusta lähes sataan sivuun. Jotkut kirjoitukset ovat selkeämmin tarinallisia, kun taas toisissa on muisteleva, elämäkerrallinen sävy. Itsenäisesti luettavissa olevia tarinoita sitovat yhteen ennenkaikkea vanhenemisen, muistojen ja kuoleman läsnäolon teemat.

Ihastuin erityisesti kirjan pisimpään kertomukseen, Mansikkapaikkaan, joka kuvaa Tampereen yliopiston promootiojuhlallisuuksia ja Saision vihkimistä kunniatohtoriksi. Pidin Mansikkapaikasta luultavasti siksi, että se on polveileva, suorastaan rönsyilevä kudelma mielleyhtymiä, muistoja ja ajatusleikkejä. Promootiotilaisuus etenee verkkaisesti, virallisesti ja paikoin absurdin rajoja hipoen ja tämä kaikki tarjoaa otollisen pohjan mielen ajelehtimiselle. Saisio liikkuu promootion kuvailusta tapahtuman herättämiin ajatuksiin ja takaisin ja tekee samalla teräviä ja hauskoja huomioita milloin mistäkin. Kuten vaikkapa tamperelaisista terassilla istujista.

"En ole koskaan nähnyt terassillaistujaa, joka ei tietäisi missä pitää käsiään.
Näyttämöllä olen nähnyt monta sellaista hahmoa, yliopistolla hyvin monta."

Ehkä hurmaavinta Mansikkapaikassa ja koko kirjassa on se valtava lämpö, jolla Saisio kuvaa asioita ja kohtaamiaan ihmisiä. Saisio tunnustaa olevansa erityisesti uusissa ympäristöissä usein ylimielinen ja vierastavansa kaikkea, mutta pian hän huomaakin pitävänsä ihmisistä ja kiintyvänsä heihin. Ja tämä kiintymys välittyy Saision tekstistä niin vahvana, että lukijakin väistämättä kiintyy hänen kuvailemiinsa ihmisiin.

Signaalissa maistuu vahvasti elämän kauneus, kummallisuus ja hetkellisyys, kaikissa sävyissään.

"Sellainen on täydellinen juhannusyö, ja jos joku pariskunta riiteli , joku humaltui liikaa ja ryhtyi sentimentaaliseksi, jos joku juorusi pikkumaisesti yhteisestä ystävästä tai jos jollakin särki päätä tai hammasta, ei sitä kukaan muista.

Kaikki muistavat kuunsillan ja sen, että joku lauloi ja joku lausui runon." 

Signaalin ovat lukeneet myös Minna, Sara, Hanna, Henna, Ulla, Helmi K ja Marjatta.

Pirkko Saisio: Signaali
Kansi: Elina Warsta
Siltala, 2014

Kirja saatu arvostelukappaleena Kirjamessujen lukupiiriä varten.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

"Valtaosan lapsuudestani ja nuoruudestani toivoin, että minun isäni kuolisi. Rukoilin. Kun katsoin, miten hän ojensi tyhjän lautasensa äitini nenän alle sanomatta sanaakaan – minun äitini kuului tajuta että hän halusi lisää ruokaa – miten hän heitti haisevat sukkansa äitini syliin, miten vastenmielisiä kommentteja hän päästi suustaan ja miten tuomitsevasti ja jyrkästi hän suhtautui kaikkeen ympärillään, tiesin, ettei hänestä olisi koskaan kenellekään mitään iloa.
   Älkää ikinä tuoko suomalaisia kotiini.
   Älkää koskaan kertoko kenellekään, ettei teillä ole rahaa.
   Älkää ikinä kutsuko minua valehtelijaksi."

Millaista on elää muukalaisena vieraassa maassa? Millaista on elää perheessä, jota itsevaltainen isä hallitsee pelolla? Entä mitä tehdään, kun kotiin muuttaa hurmaava mutta rääväsuinen kissa?

Kissani Jugoslavia liikkuu kahdella tasolla, niin ajassa kuin tyylissäkin. Yhtäällä seurataan nuoren Bekimin elämää nykyhetken Suomessa. Bekim on maahanmuuttajaperheen poika, joka on lapsuudestaan asti elänyt häpeän ja toiseuden tunteiden kanssa. Hän on oppinut häpeämään vanhempiaan, näiden huonoa suomen kieltä ja erilaisuutta. Hän sopeutuu kulttuuriin, jota hänen isänsä vihaa ja suunnittelee itselleen aivan erilaista elämää kuin mistä isä on unelmoinut. Samanaikaisesti Bekim on kuitenkin Suomessa erilainen, muualta tullut, pakolainen.

1980-luvulla Jugoslaviassa Bemikin äiti Emine on menossa naimisiin. Miehen, Bajramin, hän on tavannut vain muutaman kerran mutta uskoo silti rakentavansa tämän kanssa kestävän, ikuisen majapaikan ja onnellisen elämän. Onni ei kuitenkaan kestä edes hääpäivän iltaan asti. Perhe kuitenkin elää elämäänsä, kunnes sisällissotaa ennakoivat levottomuudet alkavat repiä maata. Bajram päättää viedä perheensä Suomeen, maahan jossa on hyvät koulut ja hyvin palkattua työtä.

Eminen tarina etenee pääosin realistisena kerrontana, kun taas Bekimin osuuksia värittävät symboliikka ja unenomaiset sävyt. Statovci onnistuu luomaan kaksi erilaista, vahvaa ja uskottavaa kertojaääntä, jotka täydentävät hienosti toisiaan. Äiti ja poika taistelevat molemmat pelkoa ja häpeää ja Bajramin tyranniaa vastaan. Äiti kuvaa tätä taistelua kipeästi ja suorasanaisesti – poika kätkee tunteensa painajaisiin, vertauskuviin ja tarinoihin.

Pajtim Statovcin esikoisromaani on ihastuttavan omaääninen, hallittu kokonaisuus, jossa on kerronnan vimmaa ja paloa. Kirja liikkuu vaivatta vakavasta kepeään ja takaisin, absurdista huumorista synkkään realismiin. Henkilöhahmot ovat ristiriitaisia: ärsyttäviä ja vihattavia, samaistuttavia ja ihailtavia. Statovci kirjoittaa perheistä, rakkaudesta, maahanmuuttajuudesta, seksuaalisuudesta, sodasta, kuttuurieroista ja identiteetistä ja rakentaa tästä teemojen runsaudesta ihmiselämän kokoisen tarinan. Kissani Jugoslavia ei ole helppo tai mustavalkoinen kuva maailmasta, mutta ei ole maailmammekaan helppo tai mustavalkoinen.

Hieno kirja.   

Kissani Jugoslavian ovat lukeneet myös esimerkiksi Omppu, Amma, Mari A, Erja ja Lukuneuvoja.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014

Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Lauantaiesseiden esipuheessa Arnkil kirjoittaa romantiikasta periytyvästä ajatuksesta, jonka mukaan taideteosta voi kasvattaa kirjoittamalla siitä. Näin viedään eteenpäin teoksessa piileviä ajatuksia, avataan reittejä taiteeseen, jatketaan leikkiä. Juuri tätä taiteesta kirjoittaminen (tai puhuminen) parhaimmillaan taitaa olla. Ei arvostelua tai arvottamista vaan pohdintaa, joka tuo teokseen ja sen kokemiseen jotakin enemmän: kirkastaa ajatuksia ja johdattaa uusien mahdollisten tulkintojen pariin.

Arnkil liikkuu esseissään taiteen kentällä laidasta laitaan: rockista vallankumoukselliseen elokuvaan, analyyttisestä henkilökohtaiseen, kevyestä painavaan. Tekstejä yhdistää ennen kaikkea kokemuksellisuus. Arnkil ei kätke omia henkilökohtaisia muistojaan tai ajatuksiaan joita teoksiin tai niiden tekijöihin liittyy, ja juuri tämä tuo teksteihin raikkautta ja syvyyttä. Toisissa teksteissä Arnkil pysyttelee etäämmällä, toisissa hän taas tulee hyvinkin lähelle lukijaa, kuten kirjan varmasti koskettavimmissa esseessä Reko. Siinä Arnkil muistelee nuorena kuollutta ohjaajaa ja kirjailijaa Reko Lundánia – ystävänä, lukijana, kustannustoimittajana. Teksti on sekä kunnianosoitus Lundánin taiteelle että ystävän kaipaava muistokirjoitus.

Moni Launtaiesseiden teksteistä houkuttelee tutustumaan niissä esiteltyihin teoksiin. (Miksi en ole nähnyt Lars von Trierin Melancholiaa? Ja Hannu Raittilaa täytyisi selvästi lukea!) Toisissa tapauksissa taas essee itsessään riittää. Guy Debordia käsittelevä In girum imus nocte et consumimur igni on äärettömän mielenkiintoinen teksti yhteiskunnallisesta ja kumouksellisesta taiteesta (ja sen mahdottomuudesta), mutta en silti haluaisi Arnkilin tavoin viettää viikonloppua elokuva-arkiston Debord-maratonia seuraten. Essee sen sijaan oli kokoelman antoisimpia.

Kaikki kirjan esseet olivat kiinnostavia, myös ne joiden aiheista en etukäteen tiennyt mitään. Toki teksteistä kuitenkin löytyy erilaisia tasoja silloin, kun aihe on tuttu ja läheinen. Siksi säästelinkin lukiessani viimeiseksi kahta esseetä. Toinen oli jo aikaisemmin mainitsemani Reko, toinen oli Skavabölen poikia käsittelevä Äidin kuolema (24 kertaa sekunnissa). Vaikka Arnkil kirjoittaa Zaida Bergrothin elokuvaversiosta ja omat muistoni ovat Q-teatterin alkuperäisistä näytelmistä, kokemukset teoksesta tuntuivat kohtaavan ja kommunikoivan. Essee nosti esiin muistoja ja sai melkein tavoittamaan niitä fyysisiä tuntemuksia, joita Skavabölen pojat aikoinaan herätti, minussa ja selvästi myös Arnkilissä. Taideteos siis tosiaan jatkoi elämäänsä launtaiesseen kautta.

Muissa blogeissa: Donna Mobilen Leena oli lukemisen jälkeen täydellisen piristynyt ja iloinen; Hannan mielestä Arnkil on samanaikaisesti pehmeä ja terävä; "Mahtavaa", sanoo puolestaan Helmi K.

Antti Arnkil: Lauantaiesseet
Graafinen suunnittelu: Aleksi Salokannel
Siltala, 2014 

Muistoja kirjavuoden 2014 varrelta

Vuosi on vaihtunut, joten on aika luoda perinteinen katsaus menneeseen vuoteen ja sen lukuhuippuihin. Varsinkin vuoden alkupuolisko oli kovin kiireistä aikaa, koska suoritin informaatiotutkimuksen opintoni loppuun ja vaihdoin työpaikkaa. Tenttikirjojen, esseiden ja uuden työn opettelun keskellä tuntui välillä, etten ehdi lukea lainkaan kaunokirjallisuutta, saati sitten kirjoittaa siitä blogiin. Kaikista lukemistani kirjoista en kirjoittanutkaan, kun aika ja jaksaminen eivät riittäneet.

Kiireiden keskelläkin ehdin kuitenkin lukea, ja vuoteen mahtui huikeita kirjahetkiä. Kirjoja jotka saivat rauhoittumaan kiireen puristaessa rintakehää; kirjoja joissa sanat oli aseteltu niin oikein että itketti; kirjoja joita ei malttanut laskea käsistään; ja kirjoja joiden ansioista maailma näytti erilaiselta. Tässä siis 10 + 1 kirjamuistoa viime vuodelta.

Yllättäjiä:
Asta Honkamaan runokokoelma Naisen maisema yllätti raikkaalla ja ronskilla otteellaan, hauskuudellaan ja osuvuudellaan. Luin monia runoja useampaan kertaan, maistelin sanoja ja rytmejä ja oivalluksia.

Vaikka useampi blogikollega oli jo ehtinyt hehkuttaa Antti Hyryn nerokkuutta, Aitan ihanuus tuli silti yllätyksenä. Aitassa on yksinkertaisen pinnan alla kaikki, koko elämän kirjo.

Vaikuttavia:
Tero Liukkosen Vihreän lohikäärmeen kylä on mykistävän hieno kirja mielenrauhan etsimisestä maailman julmuuksien keskellä. Vaikka kirja kuvaa järkyttäviä ja rumia asioita, se onnistuu olemaan kaunis ja jopa lohdullinen.

Taiye Selasi käsittelee kirjassaan Ghana ikuisesi hienosti esimerkiksi maahanmuuttajuutta ja perhesiteitä, mutta aivan erityisen vaikutuksen minuun teki Selasin kieli, joka on aivan uskomattoman hienoa. Melkein täydellinen kirja.   

Hanna Nikkasen ja Antti Järven Karanteeni kertoo kiinnostavasti ja koskettavasti, kuinka aids saapui Suomeen. Kirja sai sekä ajattelemaan että nieleskelemään kyyneliä – se liikutti, suututti ja välillä jopa nauratti.

  
Ihania:
Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on ehdottomasti kirja, jonka yhteydessä en voi käyttää ihana-sanaa liikaa. Ihana, ihana, ihana kirja! Rakastin joka sivua, ja katsoin lukemisen jälkeen maailmaa kirsikankukanväristen lasien läpi.

Suosikkini Jhumpa Lahiri tarjosi Tulvaniityssään yhden vuoden kauneimmista kirjoista. Lahirin tyylikäs kerronta ja hienovireinen melankolia ovat ennallaan, mutta kirjassa on myös uudenlaista syvyyttä ja yhteiskunnallisuutta. Kirja esitteli yhden kirjavuoteni suosikkihenkilöhahmon, ristiriitaisen ja kiehtovan Gaurin.

Sirpa Kähkösen lukemista olin suunnitellut jo pitkään, ja viime vuonna pääsin vihdoin tuumasta toimeen. Heti Kuopio-sarjan ensimmäinen osa Mustat morsiamet vei sydämeni, ja niin ovat tehneet muutkin tähän mennessä lukemani kähköset. Kirjat kuvaavat pienen ihmisen arkea historian myrkyissä niin koskettavasti ja todesti, että lukiessa pakahtuu.

Suuria lukuelämyksiä:
Kazuo Ishiguron  Ole luonani aina on kaikessa vähäeleisyydessään hurja ja lumoava kirja, joka pureutuu lähes piinallisen tarkkanäköisesti ihmiselämän perimmäisiin kysymyksiin. Lukuvuoden ehdottomia huippuja!

Tutustuin viime vuonna Jayne Anne Phillipsin kirjoihin ja erityisesti Kiuru ja termiitti teki valtavan vaikutuksen. Kokonaisvaltainen lukukokemus, joka tuli iholle ja vielä syvemmälle.

A.S. Byattin Lasten kirja on täynnä tarinan taikaa! Massiivinen, suorastaan hengästyttävä kertomus perheistä ja historiasta, aikuisista ja lapsista, valheista ja totuudesta. Kirjan maailma vei minut täydellisesti mukanaan, eikä tämän jälkeen vähään aikaan tehnyt mieli lukea mitään muuta.

Kate Atkinson: Museon kulisseissa

"Patricia yrittää urheasti siivota arinaa ja sytyttää uutta tulta. Mutta kun hän sytyttää takan tulitikulla, se sammuu heti kun kaikki sytykkeet ovat palaneet. Hän raahaa Nellin makuuhuoneesta sähkötakan, ja me kyyhötämme ainoan lämmittimemme ympärillä ja haistelemme siitä lähtevää palavien hiusten epämiellyttävän kitkerää lemua. Me sytytämme enkelikellon kynttilät, jotta meillä olisi edes jonkinlainen liekki juhlan valona."

Ruby Lennox syntyy 1950-luvun alussa perheeseen, jonka kaikki jäsenet tuntuvat olevan jossain määrin tyytymättömiä ja haaveilevan toisenlaisesta elämästä. Tämä tyytymättömyys tuntuu kulkevan suvussa, sillä jo Rubyn isoäidin äiti tunsi elävänsä väärää elämää. Perheen tarina on täynnä hukattuja mahdollisuuksia, vääriä valintoja ja kohtalokkaita virheitä - lisäksi erityisesti suvun enkelikiharaisilla jäsenillä on valitettava taipumus kuolla ennenaikaisesti. Ruby itse vaikuttaa optimistiselta nuorelta neidiltä, mutta onko hänetkin loppujen lopuksi tuomittu toistamaan sukunsa virheet?

Museon kulisseissa etenee kahdessa aikatasossa. Jokainen luku kertoo ensin kronologisesti edeten Rubyn elämästä, kun taas lukujen alaviitteet valottavat suvun tarinaa, milloin 1800-luvulta, milloin ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Tarina rönsyilee moneen suuntaan, ja henkilöhahmojen seuraamiseen kaipaisi välillä jonkinlaista sukupuuta. Vähitellen irrallisista palasista alkaa kuitenkin hahmottua kokonainen tarina.

Kate Atkinsonin esikoisromaanissa on varsin paljon samoja elementtejä kuin  hänen tuoreimmassa kirjassaan Elämä elämältä. Molemmissa kirjoissa seurataan yhden perheen elämää lähihistorian Englannissa. Maailmansodilla on kirjoissa merkittävä rooli. Kuolema on alati läsnä, ja elämän pienet sattumukset sekä valinnat liikuttavat ihmisiä. Ihmisten tarinoista ja kohtaloista muodostuu kudelma, jonka irrallisia langanpäitä lukija saa solmia yhteen. Ja tietysti molemmat kirjat ovat läpikotaisin brittiläisiä.

Elämä elämältä -romaanissa ihastutti kirjan taidolla toteutettu idea yhä uudelleen alkavasta elämästä. Museon kulisseissa -kirjassa ei tällaista koukkua ole, eikä kirja muutenkaan ole yhtä hiottu tai ihastuttava kuin Elämä elämältä. Silti nautin tämän esikoisteoksen lukemisesta melkein yhtä paljon kuin nautin Elämä elämältä -kirjan parissa. Vaikka Museon kulisseissa tuntui alussa hajanaiselta ja sortui välillä turhaan jaaritteluun, siinä oli myös viehättävää kuplintaa, kertomisen riemua ja rakastettavaa rosoa. Pidin myös siitä, että brittiläinen nostalga näyttäytyi tässä kirjassa asteen nuhjuisempana kuin Elämä elämältä -kirjan ajoittain hiukan liian siloitelluissa lavasteissa.

Joulun päiviin Museon kulisseissa tarjosi juuri sopivan paketin viihdettä, nostalgiaa, värikkäitä henkilöhahmoja ja dramatiikkaa. En jaksaisi aina lukea tämän kaltaisia viihdyttäviä lukuromaaneja, mutta suklaarasioiden, hyasinttien ja kynttilöiden aikaan ne sopivat kuin nakutettu.

Muissa blogeissa sanottua: Katja uupui vuoristoratamaisen romaanin äärellä; Marjan mielestä kirjaa oli työlästä lukea.

Kate Atkinson: Museon kulisseissa (Behind the Scenes at the Museum, 1995)
Suom. Leena Tamminen
Kansi / kannen kuva: Kirsikka Mänty / Sarah Perkins
Wsoy, 1997

Vuosi kuvina -haaste: joulukuu ja koko vuosi

Joulupuuhastelut ja muut loppuvuoden kiireet ovat vieneet bloggaajan mukanaan. On ollut työkiireitä, pikkujouluja ja muita juhlia ja tietysti jouluvalmisteluja. Kaiken hulinan jälkeen joulun vietto on sujunut ihanan rauhallisesti ja leppoisasti. Kunnon talvikin saapui Helsinkiin juuri parahiksi jouluksi, ja olemme saaneet nauttia todellisista postikorttimaisemista – hohtavista hangista, talven valosta ja huurteisista öistä.

Joulupukki oli tänä vuonna hyvin kirjallisella tuulella, ja paketeista löytyi jopa neljä kirjaa. Ja mitä kirjoja! Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Anna,  Marisha Rasi-Koskisen Vaaleanpunainen meri, Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä ja  Antti Arnkilin Lauantaiesseet. Maltan tuskin odottaa, että pääsen noiden herkkujen kimppuun.

Nyt on aika kääriä pakettiin myös Vuosi kuvina -haaste, jossa on otettu kerran kuussa kuva samasta maisemasta. Tässä siis vuosi 2014, tammikuusta joukuuhun. Hyviä vuoden viimeisiä päiviä kaikille!

Granta 3: Parhaat nuoret suomalaiset kertojat

Ongelmallinen tapaus tämä Suomen Grantan kolmas numero. Kokoelma esittelee 20 nuorta suomalaista kirjailijaa, jotka siis kokoelman alaotsikon mukaan edustavat sukupolvensa parhaimmistoa. Ongelmallista ei ole nuoruuden määrittely (korkeintaan 40-vuotta) eikä parhaimmiston valitseminen – parhaushan on joka tapauksessa suhteellista ja tämän kokoelman valinnat ovat varmasti aivan päteviä.

Granta 3 on kuitenkin hyvin hajanainen ja laimea kokonaisuus. Ja tämä johtuu pääasiassa siitä, että yli puolet kirjan teksteistä on otteita kirjailijoiden tulevista romaaneista. Sinänsä voisi ajatella, että olisi mukavaa päästä kurkistamaan lempikirjailijoiden tuleviin tuotoksiin etukäteen. Tai tutustua ennalta tuntemattomien kirjailijoiden teksteihin pienten näytepalojen kautta. Käytännössä tämä ei kuitenkaan oikein toimi. Romaaniotteet jäävät irrallisiksi, koska harva näistä teksteistä toimii itsenäisenä kokonaisuutena.

Poikkeuksiakin joukossa on. Leena Parkkisen Huomispäivän aave on melkein kuin novelli ja herätti samalla kiinnostusta saada lukea koko tarina. Kaj Korkea-ahon romaaninäyte toimii varmasti jännityksen ystäville varsin hyvänä houkuttimena, sen verran kutkuttava asetelma tekstinpätkässä esitellään. Myös Miina Supisen teskti toimii vaikka ei tyyliltään minuun niin vedonnut.

Romaaninäytteiden lisäksi kokoelmassa on mukana seitsemän novellia sekä yksi kuunnelmakäsikirjoitus. Sofi Oksasen kuunnelma tuntui virkistävältä ihan senkin vuoksi, että se poikkesi tekstityypinä muista kokoelman jutuista. Ylipäänsä Grantan novellit jättivät tällä kertaa kovin laimean jälkimaun. Ihan kelpo juttuja, mutta ei mitään kovin säväyttävää. Marjo Niemen ja Jaakko Yli-Juonikkaan novellit nousivat hienovireisessä ahdistavuudessaan ehkä suosikeiksini. Sekä Niemen että Yli-Juonikkaan teksteissä oli sellaista avoimuutta ja haastetta, jota novelleilta usein kaipaan.

Seuraavaan Grantaan toivon vähemmän romaaninäytteitä ja mehevää teemaa.

Jennille jäi Grantasta sekava fiilis. Zephyr pohtii, keitä kokoelmassa olisi pitänyt olla.

Granta 3. Parhaat nuoret suomalaiset kertojat.
Toim. Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitus: Elina Warsta
Otava, 2014