sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Anni Kytömäki: Kultarinta


"Metsä ottaa minut vastaan, tunnistaa omakseen vielä paremmin kuin minä sen: talitiainen lopettaa säksätyksen alkuunsa, hyttysten pistot eivät enää tunnu niin äkäisiltä kuin aluksi. Ja kuitenkin jotain jää piiloon puiden taakse. Metsä tietää meistä aina enemmän kuin me siitä."

Anni Kytömäki vie esikoisteoksellaan lukijan metsään. Kirjan johdattamana kuljetaan poluilla, annetaan jalan painua sammaleeseen ja askeleen upota suohon. Syödään marjoja ja tarkkaillaan lintuja. Lukija voi kuulla tuulen humisevan ja nähdä valon siivilöityvän puiden oksien välistä. Metsä rasahtelee askelten alla – onko kulkija ihminen vai karhu?

Kultarinta on kirja miehestä ja naisesta, isästä ja tyttärestä sekä pojasta ja karhusta. Se kertoo kaipauksesta ja rakkaudesta: rakkaudesta ihmisiin ja rakkaudesta metsään. Se on myös kertomus eriarvoisuudesta, kahtia jakautuneesta Suomesta ja vihan pitkistä jäljistä. Se kertoo tarinaa hiljaisista ihmisistä, heistä jotka viihtyvät paremmin yksin metsässä kuin ihmisvilinässä. Heistä jotka saattavat liiankin helposti vetäytyä syrjään, kun maailma muuttuu ja jyrähtelee – mutta jotka voivat kuitenkin nousta vahvoina puolustamaan sitä mikä on heille tärkeintä.

Kultarinta on verkkainen kirja, jossa annetaan aikaa hengittämiselle, arkisille askareille, ajatuksille ja siirtymille. Tarinassa on kuitenkin myös dramatiikkaa, loppua kohti melkeinpä melodraamaa, kuten suuressa tarinassa sopiikin olla. Lukija värisee ja vetää henkeä hiukan syvempään, kun kaipaus, rakkaus ja ikävä kuljettavat kirjan henkilöitä.

Kirjassa on myös ripaus satua. Aavistus keijukaisista  ja peikoista; ihmisten ja eläinten ystävyydestä; vanhemmistaan erotetuista lapsista, jotka etsivät tietään kotiin. Sanna-Reeta Meilahden käsialaa oleva upea kansi tavoittaa loistavasti Kultarinnan runollisuuden ja sadunomaisuuden: kansikuvassa metsä hohtaa kultaa ja hopeaa, puiden rungot ovat kuin temppelin pylväitä ja polku johtaa kohti kultaista neitoa.

Odotin Kultarinnan lukemista kiihkeästi siitä hetkestä lähtien kun ensi kerran kirjasta kuulin. Ja kun kirjan aika tuli, en joutunut pettymään. Kultarinta on kaunis, viisas, voimakas ja herkkä. Siinä soi metsien kaukainen sini.

Kultarinnan ovat lukeneet muiden muassa Linnea, Katja, MinnaSuketus ja Omppu.

Anni Kytömäki: Kultarinta
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus, 2014

12 kommenttia:

  1. <3 (Ei muuta, kirjoitit juuri niin kuin Kultarinta on.)

    VastaaPoista
  2. Olen pantannut tätä kirjaa itseltäni. Metsä on minulle hyvin tärkeä paikka, oikeastaan ystävä. Siitä syystä lähestyn Kultarintaa hitaasti ja varovaisin askelin.

    Hienosti kuvaat lukukokemustasi! Nyt tiedän, että hyvää kannattaa odottaa. Kiitos tästä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, minäkin vähän säästelin Kultarintaa - odotin siltä niin paljon. Odotus palkittiin ruhtinaallisesti: tämä oli niin hieno kirja, ja täynnä metsää.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Kiitos Jonna. Kultarinta on tosiaan upea.

      Poista
  4. Voi ihanaa että sinäkin. <3 Vieläkin pakahduttaa tämä kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, kyllä, minäkin. :) Ja kukapa ei, kun on tällainen kirja!

      Poista
  5. Kaunis arvio. :) Tuo kirjan kansi on tosiaan upea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Zephyr. Kansi on yksi kauneimmista koskaan.

      Poista
  6. Hieno arvio, joka palautti kirjan mieleen juuri niin vaikuttavana ja kauniina kuin se on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina. Kultarinta on kyllä kaikin puolin tavattoman kaunis kirja. Ja hieno.

      Poista