Miniarvioita: Kotiinpalaajat, Ei, ei ja vielä kerran ei, Nokkosvallankumous

Luettujen kirjojen pino on kasvanut korkeaksi. Pinossa on kirjoja, joista tekee mieli kirjoittaa jotakin blogiin, mutta joiden lukemisesta on sen verran aikaa, etteivät ajatukset ole enää kovin tuoreita. Jotta kirjat eivät jäisi ikuisesti odottamaan sitä, että saisin niistä kirjoitettua, niputan ne samaan bloggaukseen lyhytarvioiden muodossa.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Hiukset. Ne ovat jääneet voimakkaasti mieleeni Kotiinpalaajista. Adichie käsittelee romaanissaan rotua, kulttuuria ja identiteettiä. Hän tarkastelee myös sellaisia välitiloja ja rajapintoja, joissa rodut ja kulttuurit risteilevät ja sekoittuvat. Nigerialaisia, jotka lähtevät Yhdysvaltoihin ja palaavat myöhemmin takaisin Nigeriaan. Afrikkalaisia, jotka pyrkivät sulautumaan amerikkalaiseen kulttuuriin, mutta jotka nähdään ikuisesti ulkopuolisina. Mustia naisia, jotka tavoittelevat valkoista kauneusihannetta.

Hiukset edustavat kirjassa kaikkia niitä rotuun ja identiteettiin liittyviä asioita, joita päähenkilö Ifemelu käy läpi. Hiukset konkretisoivat arkipäiväisyydessään sen, kuinka monimutkaisten asioiden äärellä ollaan, kun puhutaan rodusta.

Luin Kotiinpalaajat jo viime vuoden puolella, ja se oli yksi Hyllynlämmittäjä-haasteeseen lukemistani kirjoista. Se oli myös ensimmäinen kirja, jonka olen Adichielta lukenut. Pidin kirjasta paljon, vaikka olinkin lukemisen ajan koko ajan hiukan yllättynyt siitä, kuinka lukuromaanimainen Kotiinpalaajat oli. 

Lukuromaaneissa ei ole mielestäni mitään vikaa, päinvastoin – kunnon lukuromaani voi olla parasta mitä kirjamaailmassa on. Mutta olin jostakin saanut ihan erilaisen kuvan Adichiesta kirjailijana, vaikean ja haastavan, joten mielikuva ja todellisuus olivat lukiessa pienellä törmäyskurssilla. Joka tapauksessa Kotiinpalaajat oli erittäin antoisa, täyteläinen lukukokemus.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Americanah, 2013)
Suom. Hanna Tarkka
Kansi: Emmi Kyytsönen
Otava, 2013

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykken kirja ei luultavasti olisi päätynyt luettavakseni, ellei sitä olisi minulle kustantamosta lähetetty, ja ellei Lykke olisi sen lisäksi ollut tulossa Helsinki Lit -tapahtumaan. Keskiluokan keski-iän kriisiä kuvaava satiiri ei lähtökohtaisesti kuulostanut kiinnostavalta. En niinkään vierastanut keskiluokkaa tai keski-ikää, mutta satiiri ei useinkaan ole minun juttuni. Eikä se ollut nytkään.

Kirja alkoi melko lupaavasti kuvatessaan todellisessa arvotyhjiössä matelevaa Ingridiä. Ingridin elämästä ovat todellakin kaikki värit kadonneet, ja hän suorittaa arjen rutiineita pelkällä automaattiohjauksella. Ingridin masennus on niin totaalista, että itseäkin alkaa ahdistaa.

Mutta sitten kuvaan astuvat Ingridin lattea aviomies ja tämän yhtä lattea rakastajatar, ja kirja lässähtää kolmiodraamaksi. Luin kirjan kyllä loppuun, lähinnä saadakseni tietää, mitä Ingridin ahdistukselle tapahtuu. Valitettavasti Ingrid henkilöhahmona muuttui kirjan edetessä jonkinlaiseksi totuuksia laukovaksi vaihtoehtosankarittareksi. Siinä missä kirjan alun masennus oli yliampuvuudessaankin tuntunut todelliselta, loppupuolen Ingrid oli jonkinlainen komediahahmo.

Ihan kirjan lopussa, viimeisessä luvussa, oli kuitenki tiettyä viehätystä. Mutta ei, ei, ei tämä siltikään ollut minun kirjani.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei (Nei og atter nei, 2016)
Suom. Sanna Manninen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus, 2019

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Myös Nokkosvallankumouksen olen saanut aikoinaan kustantajalta (pyytämättömänä) arvostelukappaleena. Kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta niin vain se jäi lukematta. Tänä vuonna valitsin sen yhdeksi Hyllynlämmittäjä-kirjakseni.

Nokkosvallankumous on fantasia-elementtejä sisältävä dystopia maailmasta, jonka ihminen on sairastuttanut. Aurinko paistaa paksun saastepilven takaa kelmeänä valona, vedet ovat pilaantuneet ja ihmiset elävät hädin tuskin keski-ikäisiksi. Tässä lohduttomassa maailmassa vallankumousta suunnittelevat nuoret, joita johtaa legendaaristen sankareiden sukuun kuuluva Dharan. Dharanin kapinallisiin liittyy myös Vayu, joka tuntuu olevan kaikessa Dharanin vastakohta, arka ja mitätön poika. Vayun ja Dharanin välillä on kuitenkin voimakasta vetovoimaa – vetovoimaa joka on sekä seksuaalista että sankarillista.

En kovin usein lue nuortenkirjoja (paitsi nostalgiakirjoja omasta nuoruudestani), mutta Enorannan kirja vakuutti minut siitä, että välillä kannattaa! Nokkosvallankumous on tiivistunnelmainen ja mukaansatempaava tarina, Enoranta kirjoittaa melankolisen kaunista kieltä, eikä kirjassa ole minkäänlaista nuoren lukijan väheksymistä. Nokkosvallankumouksen kyllä tunnistaa nuortenkirjaksi, mutta se on sellainen nuortenkirja, jonka parissa aikuinenkin täysin vaivatta viihtyy.

Nokkosvallankumous teki vaikutuksen monella tasolla. Erityismaininnan haluan kuitenkin antaa sille, kuinka kahden pojan rakkaus on kuvattu täysin luonnollisena ja ongelmattomana asiana. Vayun ja Dharinin suhteessa on kyllä kipukohtia, mutta ne eivät liity heidän sukupuoleensa vaan ihmisyyteen, elämään, erilaisiin luonteisiin – kuten kenellä tahansa nuorella.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous
Kansi: Sami Saramäki
WSOY, 2013

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatarmyytin takaa

Ranskalla ja ranskattarilla on vahva brändi. Useimmilla meistä on varmasti melko selkeä mielikuva Ranskasta ja Pariisista, vaikka emme olisi maassa koskaan käyneet. Ja myös ranskatar-sana loihtii luultavasti monien mieleen kuvan tietynlaisesta naisesta. Tuo mielikuvien nainen on hyvinkin todennäköisesti huolettoman tyylikäs, seksikäs ja hoikka pariisitar, joka istuu katukahvilassa tupakoimassa.

Ainakin yksi näistä myyteistä pitää toimittaja Annastiina Heikkilän mukaan paikkansa. Ranskalaiset tupakoivat paljon, ja pitävät tupakoimista vapautensa symbolina.

Bibistä burkiniin -kirjassa Heikkilä tarkastelee ranskalaisiin naisiin liitettäviä yleisiä käsityksiä ja pyrkii katsomaan myyttistä pintaa syvemmälle. Samalla Heikkilä käsittelee ranskalaisuutta laajemminkin ja paljastaa myyttien ja totuuksien taustalla vaikuttavia syitä ja ajatusmalleja.

Heikkilä käy läpi ranskalaisnaisten suhdetta esimerkiksi ulkonäköön, seksiin, rotuun, äitiyteen ja vapauteen. Teksti soljuu luontevasti aiheesta toiseen, ja tietyt toistuvat teemat sitovat yksittäiset luvut kokonaisuudeksi. Erityisesti seksuaalisuus, seksuaalinen häirintä ja #metoo ovat teemoina vahvasti läsnä koko kirjan läpi.

Mielikuvien ranskatar on huolettoman seksikäs, mutta todellisuudessa sukupuoli ja seksuaalisuus vaikuttavat ranskalaisessa kulttuurissa hyvin monella tavalla ja tasolla. Seksuaalisuus nähdään vapautena, ja vapaus on arvona nostettu korkealle, mikä ehkä selittää sen, että Ranskassa yksi metoo-liikkeen ilmentymä olivat feministit, jotka puolustivat metroahdistelijoita – eli miehiä jotka ahdistelevat naisia seksuaalisesti julkisissa liikennevälineissä. Seksuaalinen vapaus nähtiin tärkeämpänä asiana kuin naisten koskemattomuus.

Metrohinkuttajien puolustaminen tuntuu pöyrityttävältä, mutta toisaalta se on ehkä myös esimerkki ranskalaista keskustelukulttuurista, jossa erimielisyydet ja provosointi ovat paljon hyväksyttävämpiä kuin esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa. Heikkilä toteaa, että ranskalaiset voivat aivan hyvin riidellä kiihkeästi illallisen äärellä ja erota silti ylimpinä ystävinä.

Bibistä burkiniin nostaa esille erilaisia ranskattaren ilmentymiä kapeaa ihannekuvaa haastamaan. Ihannekuva ei ole täysin kuvitteellinen, ja moni ranskatar tavoittelee sitä tietoisesti tai tiedostamattaan. Se sulkee kuitenkin ulkopuolelle monia todellisia naisia – vanhoja, ylipainoisia, rodullistettuja, islaminuskoisia. 

Heikkilä ei toki pienessä kirjassaan käsittele kuin pientä osaa erilaisista ranskattarista, mutta pelkästään hänenkin nostonsa osoittavat, että ranskalaisuudessa on lukuisia erilaisia puolia, joista toiset ovat hyväksytympiä kuin toiset. Ranskatarmyytti ei ole vain harmiton klisee, jota on hauska jäljitellä vaateostoksilla, vaan se määrittelee voimakkaasti sitä, mitä pidetään hyväksyttävänä, oikeana ja sallittuna.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Mari, Omppu ja la plume.

Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatarmyytin takaa.
Kansi: Jussi Karjalainen
S&S, 2018

Jennifer Egan: Manhattan Beach

Olen hämmentynyt. Olin kyllä kuullut, että Jennifer Eganin Manhattan Beach on tyyliltään hyvin perinteinen romaani eikä siis muistuta muodoltaan lainkaan esimerkiksi episodimaista Aika suurta hämäystä, johon ihastuin aikoinaan kovasti. Olin siis valmistautunut lukemaan perinteistä lukuromaania Manhattan Beachiin tarttuessani.

En kuitenkaan ollut valmistautunut siihen, että Manhattan Beach on kovin perinteinen romaani myös asenteiltaan ja teemoiltaan. Perinteisyyden voi nähdä ajattomuutena – minulle tuli kuitenkin auttamatta mieleen vanhanaikaisuus.

Kirjan keskushenkilö on Anna Kerrigan, nuori nainen, jonka elämää varjostaa lapsuudessa palvotun isän katoaminen. Toisen maailmansodan aikaan Annassa herää haave sukeltajan työstä – työstä joka valitettavasti tuntuu olevan naiselle tavoittamattomissa, vaikka sota-aika on muuten hämärtänytkin perinteistä jakoa naisten ja miesten töihin. Anna on kuitenkin määrätietoinen nainen, ja hän päättää raivata tiensä sukeltajaksi. Samalla määrätietoisuudella hän alkaa selvittää kadonneen isänsä kohtaloa, kun hän tapaa sattumalta lapsuudestaan tutun hahmon, herrasmiesgangsteri Dexter Stylesin.

Manhattan Beach on laadukas ja taitavasti kirjoitettu. Ajankuva on yksityiskohtaisesti rakennettu, juoni kulkee tasaisesti ja juuri sopivasti koukuttaen. Kirjan parissa on helppo viihtyä. Sukeltamista kuvaavat kohtaukset kiehtovat, samoin tietyt alamaailman valtapelin kiemuroihin sijoittuvat kohtaukset.

Ja kuitenkin kirja jätti jälkeensä jotenkin valjun ja pettyneen olon.

En jaksanut innostua Annasta vahvana naishahmona, koska Anna on niin reipas ja voimakas ja kunnollinen, ettei hänessä lopulta ole mitään särmiä joihin tarttua. Ja loppujen lopuksi Annan tarina kulkee kovin samoja reittejä kuin naisten tarinat niin monesti aikaisemmin. Sama särmättömyys vaivaa muitakin henkilöhahmoja, ja jos heissä joitakin kulmia aluksi onkin, ne hioutuvat tarinan edetessä pois. Naistenvihaajasta kasvaa isällinen tukihenkilö ja vastuunpakoilijasta sotasankari.

Sota on kirjassa kummallisen näkymätön, vaikka siihen jatkuvasti viitataankin. Se näyttäytyy kuitenkin lähinnä kansallisena sankaritarinana, joka kasvattaa ihmisiä henkisesti ja avaa uusia mahdollisuuksia. Alamaailman toiminta esitetään nostalgisessa ja romantisoidussa valossa. Kirjan pari rodullistettua henkilöhahmoa tuntuvat päälleliimatuilta, ja heidän tehtävänsä onkin lähinnä korostaa päähenkilöiden suvaitsevaisuutta tai henkistä kasvua. Kaikki tämä tuntuu kovin vanhanaikaiselta.

Kaikesta yksityiskohtaisuudestaan ja runsaudestaan huolimatta Manhattan Beach tuntui kummallisen tyhjältä. Kun kirjan muoto on niin perinteinen kuin Manhattan Beachissä, sisällöltä odottaisi ehkä jotakin yllättävää mielenkiinnon herättämiseksi, mutta Eganin kirjassa tarina ja teemat tuntuvat noudattelevan monesti aikaisemmin kerrottuja kaavoja.

Manhattan Beachistä ovat kirjoittaneet myös Kirjamies, MarikaOksa, Arja ja Piritta.

Jennifer Egan: Manhattan Beach (Manhattan Beach, 2017)
Suom. Helena Bützow
Kansi: Jussi Kaasinen
Tammi, 2018

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Yleisradion runopalkinto Tanssiva karhu täyttää 25 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Yle haastaa lukemaan palkinnon voittaneita runoteoksia ja jakamaan lukukokemuksia sosiaalisessa mediassa tunnisteella #tanssivakarhu25. Voit lukea aiheesta enemmän lukuhaasteen sivuilta.

Yle kutsui myös kirjabloggaajat mukaan lukemaan voittajateoksia. Valitsin luettavaksi  Anja Erämajan teoksen Ehkä liioittelen vähän, joka voitti palkinnon vuonna 2016.

Jo kokoelman nimi tuntui lupailevan jotain oivaltavaa, sanoilla ja puheenparsilla leikittelevää, ehkä jotain hymyilyttävää. Eikä vaikutelma pettänyt: Erämajan runoissa riittää sanojen kieputtelua ja kääntelyä, kekseliästä merkitysten moninaisuudella iloittelua ja nokkelia huomioita, välillä jopa ähkyyn asti. Pelkkää sanaleikittelyä runot eivät onneksi ole, vaan sanojen takaa löytyy monenlaisia havaintoja arkisista ilmiöistä aina elämän suuriin kysymyksiin saakka.

"Olisinpa kissa, mutta ei, olen ihminen, asukas, asiakas, äiti,
tuliko jankattua, tankattua, kerrattua riittävästi, oikein, ceetä ja
deetä ja kiitos ja anteeksi." 

Runoista voi löytää löyhää tarinallisuutta rakastumisesta rakkauteen ja eroon, lasten syntymään ja teinien kanssa riitelemiseen, vanhenemiseen ja kuolevaisuuden pohdintaan. Runojen ääni saattaa olla monen eri kertojan ääni, tai kenties se on saman henkilön ääni eri elämäntilanteissa. Ainakin runojen ääni on monimuotoinen. Se on välillä laulullisen riimittelevä, sitten tajunnanvirtaa. Joskus se kertoilee proosarunomaisesti ja siirtyy seuraavaksi sanaluetteloihin. Se saattaa on lyyrinen, viisastella nuorisokielellä tai olla silkkaa nonsenseä.

Kokoelma alkaa silkalla rakastumisen huumalla. Se on ehkä vähän epäröivää – uskaltaako tästä edes vielä puhua – mutta ihmettelevää, ihastelevaa.

"Sinun
     harvinaisuutesi, harvasanaisuutesi. Sinä tasalämpöinen
kaksijalkainen tässä kaupunkiviidakossa. Soikoon rintasi
matalat sävelet, että tällaista on, voi olla

että ajattelen sinua liikaa."
 
Välillä rakkaus arkipäiväistyy, ehkä jopa sammuu. Mutta uskoa siihen ei menetetä.  

Rakkauden lisäksi kuoleman ajatus kulkee monessa säkeessä mukana. Ei kovin synkkänä tai uhkaavana vaan enemmänkin elämässä mukana kulkevana tosiasiana, jonka voi muistaa milloin vain. Vaikka rakastuessa, kun mieleen nousee pelko rakastetun kuolemasta. Tai arkisena hetkenä, kun tajuaa ajan kulumisen. Tai kun rakkaus kuolee.

"Naisen tulee tuntea itsensä ihollaan, iho on suurin sukupuolielin. Meikattu nainen on rakkauden maalitaulu."

Erämajan runoissa on paljon hauskoja oivalluksia, jotka saavat katsomaan asioita uudesta kulmasta. Erämaja osoittaa sanojen muuttuvat merkitykset ja monimerkityksellisyydet ja sitä kautta myös asioiden ja elämän monimuotoisuuden ja virtaavuuden. Erämajalla on pilke silmäkulmassa, mutta hän näkee myös maailman kauneuden ja synkkyyden. Välillä hän kikkailee makuuni hiukan liikaa, mutta kokonaisuutena Ehkä liioittelen vähän oli ilahduttava tuttavuus, runsas ja reipas runoelma.

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2016

Johanna Laitila: Lilium regale

"Ingan kanssa Else sai olla hetken ilman kieltä, kellua sanojen hakkuuaukealla kuin lapsivedessä. Alkuun Inga puhui Elselle ruotsia ja Else tälle suomea. He vaihtoivat sanojaan, ojentelivat niitä toisilleen kuin runoja tai hirven sisäelimiä."

Johanna Laitilan esikoisromaanissa eletään Lapin sodan aikaa ja sodan jälkikaikujen aikaa. Sota hajottaa maailman ja ihmiset, vie ihmisten hengen tai rikkoo heidän mielensä. Tässä rikotussa maailmassa romaanin päähenkilö Else kasvaa naiseksi.

Else on isän tyttö, joka elää naisten keskellä. Äiti, mummo ja pikkusisko ovat kukin omalla tavallaan osa Elsen maailmaa. Teini-ikäinen Else joutuu evakkoon Ruotsiin, missä sielunsisko Inga avaa hänelle aivan uudenlaisen maailman. Ja sitten tulee komea ja eksoottinen apteekkarin rouva Irina, joka saa Elsen haaveilemaan uudenlaisesta elämästä.

Lilium regalen tarinassa ei kenties ole mitään kovin uutta tai yllättävää. Se, mikä nostaa kirjan siivilleen ja luo hengen tarinaan, on Laitilan tapa käyttää kieltä. Teksti on rehevää, kuvailevaa, kaunista, rumaa, monimuotoista. Kirja ja kirjan henkilöt elävät kielestä, kokevat asiat kielen kautta, luovat maailman sanoilla.

Else maistelee suussaan Ingan ruotsinkieltä ja tarjoaa tälle vastineeksi omia sanojaan, suomea ja pohjoisen murretta. Hän lukee Södergranin runoja ja elää niiden kautta rakkautta ja seksuaalista heräämistään. Sanat yhdistävät ja erottavat, niillä voidaan ilmaista suurta yhteisymmärrystä tai loukata julmasti.

Tärkeää on myös se, mitä ei sanota. Elsen äiti menettää surussaan kyvyn kommunikoida: hänen sanoiltaan putoaa pohja. Tietyistä asioista vaietaan tai niihin viitataan vain kiertoilmauksin. Kun asioista ei puhuta, ne voidaan saada katoamaan, tai ne voivat kasvaa liian suuriksi ja pelottaviksi.

Lilium regale ei ole kirjana täydellinen. Se on esikoisromaaneille ehkä tyypilliseen tapaan hiukan liian runsas, ja joidenkin teemojen ja henkilöhahmojen kehittely jää puolitiehen. Prologi ja epilogi ovat myös irrallisia ja pyrkivät ehkä liikaa selittämään ja avaamaan asioita lukijalle. Nämä puutteet annan kuitenkin kirjalle anteeksi, koska kokonaisuutena se oli minulle niin nautittavaa luettavaa. Upposin Laitilan kieleen ja annoin sen kuljettaa syvälle sanojen metsän siimekseen.

Lilium regalesta ovat kirjoittaneet myös Mai Laakso, Laura, Marjatta, tuijata, Leena Lumi ja Katja.

Johanna Laitila: Lilium regale
Gummerus, 2019

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Mitä ihminen rakastaa, jos hän rakastaa aseita? Valtaa? Kontrollin tunnetta? Turvallisuuden illuusiota?

"Älä kerro ystävillesi, että meillä on ase. Älä puhu mitään. Se on turvaksi. Suojaksi.
Suojaksi?
Niin kuin sateenvarjo huonolla säällä.
Miksi Eli antoi sen sinulle?
Hänestä se on kuin ruusukimppu, äiti sanoi.
Elin mielestä ase ei muuta tarvitse kuin autossa kahdestaan asuvat tytöt." 

Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin kuvaa maailmaa, jossa aseet ovat kaikkialla. Floridassa kaatopaikan vieressä on asuntovaunualue, jossa asuu yhteiskunnan hylkiöitä: sotaveteraaneja, työttömiä ja teiniäitejä. Aseet ovat niin arkipäiväisiä, ettei kukaan ihmettele ympäristöstä jatkuvasti kuuluvia laukauksia. Joku luultavasti vain huvittelee ampumalla alligaattoreita.

Alueella asuu myös 14-vuotias Pearl. Pearl on asunut siellä koko elämänsä, leikkien kaatopaikalla, varastaen tupakkaa muilta asukkailta ja vetelehtien ystävänsä kanssa. Lisäksi Pearlin elämässä on äiti, joka on kullanmuru, kuppi sokeria, herttainen uneksija joka osaa nähdä ihmisten sisimpään.

Eräänä päivänä alueen kirkkoon astelee mies kahden haulikon kanssa. Pastori esittelee miehen ystäväkseen, jota huonot ajat ovat kolhineet. Kaikki kirkon naiset ovat sulaa vahaa Elin edessä. Pearlin äiti ei ole kirkossa, mutta hänkin putoaa polvilleen Elin tavattuaan. Pearlin ja äidin yhteiselämään tulee Elin kokoinen aukko. Ja Elin saapumisen jälkeen alueelle näkyy koko ajan enemmän aseita.

Rakkaudesta aseisiin kuvaa julmaa maailmaa haikean lempeästi. Tapahtumat nähdään Pearlin näkökulmasta, ja se tuo kaikkein kauheimpiinkin asioihin tiettyä pehmeyttä. Nuoruus ja viattomuus suojelevat ainakin toistaiseksi Pearlia monilta asioilta, jotka lukija ymmärtää. Lisäksi kirjassa on jonkinlaista uneliasta sadunomaisuutta: Pearl ja hänen äitinsä elävät maailmassa, jota hallitsevat kohtalonusko, unet ja rakkauslaulut. Valitettavasti maailma ympärillä on paljon kovempi.

Clement luo kirjaansa kiehtovan tunnelman ja kuvaa samalla hienosti monia suuria teemoja. Osattomat lapset, syrjäytyminen, väkivallan ja rahan liitto, rakkaus ja kuolema. Ne kaikki mahtuvat tarinaan, joka on kuitenkin samalla täysin ehjä ja kokonainen. Pearlin matkaa seuraa sydän nyrjähtäneenä ja haluten uskoa parempaan huomiseen. Mutta tuleeko sitä?

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Kaisa V, Suketus, Zephyr, Omppu ja Kirsi.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Gun Love, 2018)
Suom. Terhi Kuusisto
Like, 2018

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

"Hankimme lapsia, jotta kestäisimme ja muuttaisimme maailman rikkaammaksi ja arvaamattomammaksi. Teimme lomamatkoja, juhlimme syntymäpäiviä ja vietimme joulua, iltaisin asetuimme makaamaan vierekkäin ja aamuisin autoimme toisiamme, jotta elämästä tulisi jotakin enemmän kuin mitä piti vain kestää. Kosketimme toisiamme kevyesti tai ahnaasti, kuvittelimme mitä kaikkea voisi seurata täysin odottamattomista intiimeistä iloista – harrastimme jatkuvaa flirttiä tehdäksemme yhdessäolon, jos mahdollista, vielä kauniimmaksi. Mitä muuta me olisimme tehneet?"

Jon ja Timmy ovat olleet naimisissa kaksi vuosikymmentä. Heidän liittonsa on ollut täydellinen – sellaista tarinaa he ovat itselleen ja toisilleen kertoneet. He ovat olleet erityisiä, he eivät olleet koskaan tavallisia, eivät silloinkaan kun heidän elämänsä pinnalta katsoen näytti samanlaiselta kuin muiden.

Sellaista tarinaa he olivat liitostaan kertoneet. Ja kuitenkin liitto on päättynyt eroon. Timmy on löytänyt toisen miehen. Jon haluaa ymmärtää, hän haluaa selityksen, ja kun Timmy ei pysty sellaista antamaan, Jon päättää kuvitella selityksen. "Minun täytyy kuvitella, miten hän koki sen kevään", toteaa Jon.

Kertomus eräästä avioliitosta on taidokas ja piinallisen tarkka kuvaus parisuhteen syntymästä ja kuolemasta. Se kertoo tunteista ja ajatuksista, joista parisuhde rakentuu, ja se kertoo siitä, kuinka kerromme parisuhteista tarinoita, ja kuinka määrittelemme itseämme näiden tarinoiden kautta. Jonin ja Timmyn tarina on ollut selkeä. Se on ollut täydellisen suhteen tarina. Sen on täytynyt olla täydellisen suhteen tarina, koska se on alkanut pettämisestä ja aiheuttanut aikaisemmassa suhteessa syntyneen lapsen hylkäämisen. Miten muuten voi oikeuttaa oman lapsen hylkäämisen kuin kaiken voittavalla rakkaustarinalla?

Tarina mutkistuu, kun täydellinen rakkaus paljastuu epätäydelliseksi. Millaista tarinaa Jon voi nyt kertoa? Hänen on pakko kuvitella uusi tarina, tarina uskottomuudesta ja rakkauden muuttumisesta. Gulliksenin kirjan hienous piilee juuri siinä, kuinka lukijan on koko ajan muistettava, että tapahtumat on kerrottu täysin Jonin näkökulmasta. Tapahtumien lisäksi myös Timmyn ajatukset ja tunteet ovat Jonin tulkintoja – yritystä selittää itselleen avioliiton päättymistä. Onnellisessa suhteessa on helppo kuvitella, että toinen kokee asiat samalla tavalla kuin itse, kun taas rikkoutuneessa suhteessa on pakko yrittää kuvitella, mitä toinen on ajatellut ja tuntenut – miksi toinen on kokenut asiat eri tavalla kuin itse. Joka tapauksessa toisten ihmiseten kokemuksissa on kyse kuvitelmista, tulkinnoista ja tarinoista.


Geir Gulliksen kirjoittaa tekstiä, joka etenee sulavasti huolimatta lukuisten välimerkkien, sanojen ja sivulauseiden painosta. Hanna Tarkka tavoittaa suomennoksessaan hienosti pelkistetyn ja virtaavan tyylin, jolla Gulliksen kertomustaan kuljettaa. Kertomus eräästä avioliitosta ihastuttaa taidokkuudellaan: sanat on aseteltu kohdalleen, näkökulma on hienosti rakennettu ja tarinan kaari etenee tyylikkäästi alusta loppuun. Ja kuitenkin kirja on enemmän taitava kuin koskettava. Se pysyttelee kummallisen välimatkan päässä vaikka vie lukijan hyvin intiimeille alueille. Kirja oli kiinnostava ja palkitsevakin lukukokemus, mutta kovin suurta tunnejälkeä se ei jälkeensä jättänyt.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Maisku, tuijata, Nanna, helmikekkonen ja Omppu.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta (Historie om et ekteskap, 2015)
Suom. Hanna Tarkka
Kansi: Mika Tuominen
Siltala, 2017

Margaret Atwood: Uusi maa

Luin Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian ensimmäisen osan, Oryxin ja Craken kolme vuotta sitten, ja olin aivan lumoutunut kirjasta ja sen hyytävän todentuntuisesta tulevaisuuden kuvauksesta. Luin Herran tarhurit aika pian sen jälkeen, mutta sitten ajattelin "vähän säästellä" viimeistä osaa, jotta voisin hiukan pitkittää sarjan tarjoamaa lukunautintoa.

Kuten usein käy, pieni tauko venähti aika pitkäksi. Onneksi Atwoodin trilogiaansa luoma maailma on niin voimakas, että aikaisempien kirjojen tapahtumat olivat pääpiirteissään edelleen yllättävän kirkkaina mielessäni. Uuden maan tarinaan solahti helposti ja nopeasti sisälle.

Luin Uuden maan hurjalla vauhdilla, reilussa vuorokaudessa, ja olin lukemisen jälkeen pari päivää hiukan pyörällä päästäni. Luin kirjan lopppuun illalla, ja kun seuraavan aamuna heräsin, minulla oli samanlainen olo, kuin joskus on hauskojen juhlien jälkeen, tai silloin kun on palannut matkalta kotiin. Sellainen olo kuin ei olisi vielä ihan kokonaan palannut arkiseen elämään, vaan että jokin osa viipyilee vielä edellisten päivien elämyksissä. Merkillinen ja hieno tunne.

Kuten kaksi aiempaakin osaa, Uusi maa kertoo yhden tarinan siitä, mitä tapahtui ennen vedetöntä tulvaa. Kirja jatkaa tarinaa myös eteenpäin siitä, mihin edelliset osat jäivät. Ihmiskunnan rippeet yrittävät joten kuten jatkaa elämää geenimanipuloitujen eläimien ja crakelaisten kanssa. Jollakin tavalla täytyy yrittää rakentaa uutta maailmaa, mutta tuleeko siitä parempi tai erilainen kuin vanhasta? Ovatko ihmiset oppineet mitään? Entä mitä tapahtuu crakelaisille, kun he elävät rinnakkain ihmisten kanssa?

Uusi maa on lempeämpi ja toiveikkaampikin kirja kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Se näyttää antavan ihmiskunnalle ainakin jonkinlaisen mahdollisuuden oppia virheistään ja aloittaa alusta. Käyttääkö ihminen tämän mahdollisuuden hyväkseen, jää lukijan mielikuvituksen varaan – Atwood ei kerro, hän vain vihjaa kevyesti muutaman mahdollisuuden suuntaan.

Jotkut lukijat ovat pitäneet Uutta maata trilogian heikoimpana lenkkinä ja epäonnistuneena lopetuksena sarjalle. Minulle Uusi maa oli hieno lukukokemus, eikä kirja hävinnyt minun arvoasteikossani mitenkään Herran tarhureille. Oryx ja Crake on ehdottomasti sarjan paras kirja kaikessa vimmassaan ja tuhossaan ja synkkyydessään, mutta kyllä tämä koko MaddAddam-sarja osui minuun ihan täydellä teholla. Atwoodin tulevaisuuskuva on pelottava ja liiankin tunnistettava, se on kammottava mutta kuitenkin kiehtova. Ja Atwood on kansoittanut synkän maailmansa henkilöhahmoilla, joihin kiintyy, ja joille kyllä suo sen pienen valon, joka Uuden maan lopussa sarastaa.

Uudesta maasta ovat kirjoittaneet myös Raija, Suketus, Arja, Opus eka ja Mila.

Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam, 2013)
Suom. Kristiina Drews
Otava, 2015/2016

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua

Voiko kohtaloaan paeta? Ei ainakaan Daniyal Mueenuddinin novelleissa.

Entä mitä kohtalo tarkoittaa? Syntyperää, sukua ja perhettä, yhteiskunnallista asemaa, sukupuolta. Mueenuddinin novelleissa ihmiset yrittävät paeta heille varatulta elämänpolulta – he tavoittelevat onnea tai edes elämässä pärjäämistä kuka keinottelun, kuka seksin, kuka rakkauden kautta. Mutta voiko omaan elämäntarinaansa vaikuttaa? Onko onni tässä maailmassa koskaan pysyvää?

"Hyvästi se elämä, jota hän ei koskaan eläisi, elämä jota hän halveksi, säästöt joita hän ei koskaan keräisi laittaessaan ruokaa ja hoitaessaan kotia sillä välin kun hänen miehensä työskentelisi vanhassakaupungissa, joku sellainen poika joka olisi voinut kelpuuttaa hänet morsiamekseen."

Kirjan tarinoita sitoo löyhästi yhteen maanomistaja K. K. Harouni, rikas ja vaikutusvaltainen mies. Yhdessä novellissa Harounilla on suurempi rooli, mutta muissa hän esiintyy pienessä sivuosassa, tai häneen ja hänen sukuunsa vain viitataan lyhyesti. Harounin läsnäolo antaa kuitenkin tarinoille pysyvän maailman, jossa ihmiset tulevat ja menevät mutta tietyt asiat ovat muuttumattomia. Myös muiden tarinoiden päähenkilöt saattavat vilahtaa jonkun toisen tarinan sivuosassa, kuin muistuttamassa siitä, että yhden ihmisen onni tai tragedia on toisen ihmisen tarinassa vain alaviite.

Monissa tarinoissa ihmiset pyrkivät kohti parempaa elämää käyttämällä hyväkseen rakkautta. Tai sitten he pyrkivät yksinkertaisesti kohti rakkautta. Rakkaus ja seksi voivat aluksi olla keino saada haluamansa – taloudellista turvaa, mielenrauhaa tai lapsi – mutta usein rakkaus ottaa ohjat ja alkaa hallita ihmisiä. Se, jonka piti olla kylmäverinen oman edun tavoittelija, huomaa rakastuneensa, ja se joka luuli olevansa rakastunut huomaakin tavoitelleensa jotakin muuta.

Kirjan maailma on sen ihmisille armoton. Harvalla on juurikaan mahdollisuuksia maailmassa, jossa valta ja varakkuus ovat kasautuneet harvoille, ja jossa kaikki ovat lahjottavissa. Ihmiset ja heidän tunteensa ovat usein vain välineitä ja kauppatavaraa. Naisten asema on vielä rajatumpi kuin miesten: valtasuhteet ja vuosisatojen perinteet määrittelevät ne rajat, joiden sisällä naisen on mahdollista liikkua. Sen saavat huomata niin köyhä palvelija kuin 2000-luvun bileprinsessakin.

Mueenuddinin kertomukset ovat surumielisiä ja välillä lohduttomiakin, mutta hän suo henkilöhahmoilleen myös lyhyitä onnen hetkiä. Suurta surumielisyyttä pehmentää lempeä kauneus, joka taittaa kärjen kaikkein suurimmalta kärsimykseltä.

Hunajaa ja tomua oli yksi tämän vuoden hyllynlämmittäjistäni. Olen iloinen, että haasteen myötä luin vihdoin tämän hienon kirjan.

Daniyal Mueenuddinin: Hunajaa ja tomua (In Other Rooms, Other Wonders, 2009)
Suom. Titia Schuurman
Kansi: Satu Ketola
Avain, 2012

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina ja Napoli-sarjan summausta

Napoli-sarja ei ole missään vaiheessa herättänyt minussa mitään Ferrante-huumaa, mutta sen verran paljon olen sarjasta kuitenkin pitänyt, että olen koko ajan tiennyt, että haluan lukea sen kokonaan. Ovathan nämä kirjat ihan jo ilmiönä kiinnostavia, vaikka jossain silmiini osunut kustantajan mainoslause maailman rakastetuimmasta kirjasarjasta olikin minusta melkoinen ylilyönti.

Olen viihtynyt sarjan parissa välillä paremmin ja välillä huonommin. Kadonneen lapsen tarina vei varsin hyvin mukanaan, ehkä ihan jo siksikin, että kirjojen maailmassa on viettänyt niin paljon aikaa, ja kiinnosti tietää, miten tarina päättyy.

Toisaalta tämä oli ehkä myös viimeisen kirjan ongelma: kuten sarjojen päätösosissa usein, Kadonneen lapsen tarinassa keskityttiin pitkälti nimenomaan punomaan tarinan lankoja yhteen. Juoni eteni vauhdikkaasti, ja muut tasot jäivät vähän juonen jalkoihin. Viimeinen osa ei ehkä tuonut sarjan teemoihin tai henkilöhahmojen välisiin suhteisiin kovin paljon uusia kerroksia. Kirjan loppu oli kyllä onnistunut ja sarjan henkeen sopiva – pessimistinen ja kysymyksiä ilmaan jättävä.

Nyt, kun koko Napoli-sarja on luettu, mitä ajattelen siitä? Mistä pidin, ja mistä en pitänyt? Mikä teki erityisen vaikutuksen, ja mitä ilman olisin voinut elää?

Pituus. Tarinassa on paljon tyhjäkäyntiä, toistoa ja (minulle) täysin epäkiinnostavia teemoja. Mutta jos tätä sarjaa rakastaa, on lukija varmaan vain iloinen kaikista tuhansista sivuista. Uskon, että itse olisin pitänyt tästä tarinasta paljon enemmän, jos se olisi kerrottu tiiviimmässä muodossa.

Elena. Elenan sisäisen maailman kuvaus oli ehdottomasti sarjan kantava voima. Elena on  kaikessa monimuotoisuudessaaan ja ristiriitaisuudessaan hieno henkilöhahmo. Erityisesti toisen osan tytöstä kohti naiseutta kasvava Elena ja kolmannen osan omaa paikkaansa hakeva Elena olivat uskottavia ja riipaisevia kuvauksia nuoren naisen tunteista, kokemuksista ja ajatuksista.

Lila. Lilan henkilöhahmo ei vakuuttanut minua oikein missään vaiheessa. Lilan on tarkoitus olla Elenan peili, Toinen, jota vasten Elena jatkuvasti heijastaa itseään. Lila on henkilöhahmona kuitenkin sekä liian etäinen että liian mystinen ollakseen oikeasti kiinnostava. Ja vaikka Lila nähdään koko ajan Elenan kautta, Ferrante ei ole malttanut tehdä Lilasta aivan puhdasta Toista, vaan hän antaa Lilalle oman näkökulman ja äänen esimerkiksi pitkien lainausten kautta. Pääsemme vähän liian lähelle Lilaa, jotta voisimme nähdä hänet vain Elenan näkökulmasta, mutta toisaalta Lila jää aika yksiulotteiseksi, eikä hän ole tasapainoinen vastapari Elenalle.

Ihmissuhteet. Napoli-sarjan rakkaussuhteet tuskastuttivat minua melkoisesti. Elenan pakkomielle Ninoa kohtaan ei kiinnostanut missään vaiheessa, ja varsinkin viimeisessä osassa se sai suhteettoman paljon tilaa. Yleisesti ottaen sarjan henkilöhahmot olivat Elenaa lukuunottamatta aika latteita, joten ehkä senkin vuoksi ihmisten välisten suhteiden kuvaus ei ollut kirjan parasta antia.

Ystävyys. Napoli-sarjasta on puhuttu useimmiten nimenomaan poikkeuksellisena kuvauksena naisten välisestä ystävyydestä. En ole ihan vakuuttunut siitä, että Elenan ja Lilan välinen suhde olisi jotain aivan ennen näkemätöntä. Kiinnostava se on, ehdottomasti, mutta minusta kuitenkin enemmän symbolinen kuin elämänmakuinen.

Napoli, Italia. Jos henkilöhahmot eivät aivan herää eloon, sykkii Italia sitäkin kiehtovampana taustana tapahtumille ja henkilöille. Tunnelma, ajankuva, aatteet, sukupuolten väliset suhteet ja maailman muuttuminen kulkevat mukana koko tarinan läpi. Viimeisessä osassa Napolin merkitystä vähän turhaan alleviivataan Lilan Napoli-kiinnostuksen kautta, mutta muuten kirjan maailma on hienosti ja liikoja osoittelematta rakennettu.

Kannet. Kuka tietää, ehkä olisin pitänyt koko sarjasta enemmän, jos suomalaisen painoksen kannet eivät olisi niin rumat ja ankeat.

Kadonnneen lapsen tarinasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Laura,  Elina, tuijata, Omppu ja Mila.

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (Storia della bambina perduta, 2014)
Suom. Helina Kangas
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2018