Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti

"toisinaan tunnen etten voisi olla onnellisempi,
toisinaan koen olevani pelkkä kotitöitä tekevä ja lapsia hoitava hikoileva imettäjä, kaukana maailmasta, siitä mikä tapahtuu todella." 

Millaista on olla äiti, yksi äiti monien joukossa? Henkilökohtaisella, ruumiillisella, pään sisäisellä tasolla? Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti kertoo yhden kokemuksen äitiyden ensimmäisistä vuosista. Äidistä, joka ei haaveillut lapsista, mutta huomasi olevansa raskaana. Äidistä, joka on kokenut kolme raskautta ja kaksi synnytystä. Äidistä, joka miettii äitiyttä ja haluaa antaa sille sanat.

Kekkonen kirjoittaa henkilökohtaisesta matkastaan äitinä: raskauksista, synnytyksistä, keskenmenosta, vauva-ajasta, oman tilan kaipuusta, rakkaudesta. Arjen vanhemmuuden keskellä Kekkonen pohtii kokemuksiaan ja omaa äitiyttään. Näistä pohdinnoista nousee esille laajempia teemoja, joista itselleni kiinnostavimpia olivat ehkä äitiyttä koskevat odotukset ja odotusten myötä epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteet.

Äitiys on täynnä odotuksia ja paineita, alkaen tietysti siitä, tuleeko naisesta ylipäätään äiti. Mutta paineet eivät suinkaan lopu lapsen saamiseen. Imetätkö? Kuinka jaat vanhemmuuden mahdollisen kumppanin kanssa? Nukkuuko lapsi? Rakastatko tarpeeksi? Rakastatko oikein? Saatko kaivata entistä elämääsi? Saatko miettiä, millaista elämäsi olisi, jos olisit valinnut toisin? Saatko suuttua lapselle? Saatko olla epätäydellinen?

Kekkonen käsittelee äitiyden paineita sekä suoraan että rivien välissä. Paineita on vaikea välttää, ja jos pystyykin suhtautumaan yhteen niistä järkiperäisesti ("imetys tai imettämättömyys [ei] millään tavalla määritä sitä millainen äiti minä olen"), kompastuu kymmeneen muuhun. Sitä, mistä nämä paineet syntyvät, tai miten äitiyteen kohdistetut odotukset ovat muuttuneet, Kekkonen ei niinkään käsittele – tämä on henkilökohtainen matka. Lukijalle Kekkosen henkilökohtaiset kokemukset kuitenkin antavat ajateltavaa myös henkilökohtaisen ohi.

Pidän kovasti kirjoista, joissa käsitellään jotakin teemaa omakohtaisen kokemuksen kautta. Pidin myös Kekkosen kirjasta, joskaan en aivan niin paljon kuin ennakkoon oletin pitäväni. Nautin kirjan alkupuolesta, mutta loppua kohti lukemisen intensiteetti vähän lopahti, ja kirja tuntui kertaavan samoja ajatuksia. Lisäksi aloin hiukan väsyä Kekkosen kauniiseen, hengästyneeseen tekstiin, jossa välimerkit katkovat loputtoman pitkiä virkkeitä. Olen ehkä kuitenkin yksinkertaisemman tekstin ystävä.

Paljon oli kuitenkin sellaista, mistä pidin. Kekkosen rehellisyys ja itsereflektio. Kirjan simppelin kaunis ulkoasu.Se, että äitiyteen liittyvistä negatiivisista tunteista ei väännetty vitsiä, vaan ne kuvattiin suoraan ja kipeästikin. Arki, kahvikupilliset ja väsymys. Kaiken keskellä hehkuva rakkaus.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Tani, Sirri, Paula ja Laura.

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti
Kansi / kannen kuva: Elina Warsta / Pihla Viitala
Siltala, 2019