Sari Kivistö ja Sami Pihlström puolustavat uutuskirjassaan sivistystä ja erityisesti humanistisia tieteitä voimakkaasti – paikoitellen jopa kärkkäästi. Kirjassa esitellään akateemista elämänmuotoa, yliopistojen ja tieteellisen tutkimuksen historiaa sekä kirjallisuuden ja kirjastojen merkitystä. Samalla kirja kritisoi populismia, hyötyajattelua ja päivänpolitiikkaa, jotka uhkaavat akateemisia arvoja. Kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, että humanistinen sivistys ja tieto ovat inhimillisen elämän keskeisiä piirteitä: ne ovat heidän mukaansa edellytys sille, että tietoa ja tutkimusta voidaan yleensäkin tuottaa, ja ne ovat myös vastalause populismille ja väärälle tiedolle.
Sivityksen puolustus on yleistajuinen ja varsin kattava puheenvuoro akateemisen sivistyksen historiasta ja merkityksestä. Toisaalta se on selkeästi kannanotto omaan aikaamme ja sellaisiin arvoihin, jotka uhkaavat tuota sivistystä. Kirjoittajat nousevat vastustamaan kapeakatseista hyötyajattelua, jossa akateeminen tutkimus pyritään määrittelemään sen tuottaman välittömän arvon mukaan. Tieteen ja tutkimuksen arvoa ei voi määritellä sen mukaan, kuinka paljon ne tuottavat rahallista arvoa, tai kuinka hyvin niitä voidaan soveltaa, tai kuinka paljon mainetta ne tuovat tutkijalle ja yliopistolle. Tiede ja tutkimus ovat arvokkaita itsessään. Tiedettä tieteen vuoksi, taidetta taiteen vuoksi, julistavat kirjoittajat.
Olisin mielelläni innostunut tästä kirjasta. Olen sen perusväittämien kanssa täysin samaa mieltä, ja nousisin mielelläni barrikadeille yliopistojen, sivistyksen ja kirjastojen puolesta. Kuitenkaan kirja ei onnistunut kirvoittamaan minussa mitään riemunkiljahduksia. Ehkä ongelma oli juuri se, että olin suurimmaksi osaksi samaa mieltä kirjan kanssa – se ei juurikaan haastanut tai tarjonnut uusia oivalluksia. Samanmielisistä kirjoista voi totta kai innostua, mutta silloin niiden täytyy joko olla niin hyvin kirjoitettuja, että sitä innostuu jo pelkästään ilmaisun terävyydestä ja kauneudestä tai haastaa samanmielisyyden ohella kyseenalaistamaan joko omia tai kirjoittajan ajatuksia.
Kivistö ja Pihlström kirjoittavat useasti tieteellisen ajattelun jatkuvasta itsekriittisyydestä ja -korjaavuudesta, mutta tässä kirjassa he eivät kyseenalaista akateemista ajattelua tai perinnettä oikeastaan millään tavalla. Toki tässä on kyseessä nimenomaan akateemisen ajattelun puolustus, mutta jonkinlainen kritiikki tai kyseenalaistaminen olisi voinut tarjota lukijalle vähän enemmän pureskeltavaa.
Se, mikä minua kirjassa eniten häiritsi, oli kuitenkin sivuilla vilahteleva ilkyily. Teos on ehkä syntynyt osittain yliopistoihin kohdistuvan kritiikin ja leikkausten aiheuttamasta turhautumisesta ja suuttumuksesta. Valitettavasti tuo turhautuminen näkyy kirjassa ikävänä piikittelynä. Kirjoittajat moittivat päättäjiä, jotka puhuvat halveksuvaan sävyyn "kaikenmaailman dosenteista", mutta ovatko he itse yhtään parempia nälviessään konsulteille tai brändiajattelijoille?
Vaikka en innostunut Sivistyksen puolustuksesta niin paljon kuin olisin toivonut, on kirjan perusajatus kunnioitettava. Yliopistojen, sivistyksen, totuuden etsimisen ja kirjallisuuden puolustaminen on tärkeää ja ihailtavaa, ja vaikka kirjan tyyli ei juuri minuun uponnutkaan, on tällaiselle puheenvuorolle varmasti tilausta.
Sari Kivistö, Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan?
Kansi: Jukka Aalto
Gaudeamus, 2018
Hieman kiinnosteli tämä kirja, nyt ei enää. Luulin, että se on sivistyksen ja tiedon puolustus, ei vain akateemisen maailman.
VastaaPoistaArja, tässä on tosiaan kyse nimenomaan akateemisesta tiedosta ja sivistyksestä ja niiden puolustamisesta. Minua aihe kyllä ihan kiinnosti, mutta toteutus oli osittain vähän pettymys.
Poista