Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

"Rauhallinen virkailijaääni kysyy, istunko tukevasti. Bussi jatkaa matkaa, istun yhä sen sisällä, kun puhelimessa sanotaan: "Teillä on nyt pieni tyttö. Pääsettekö tulemaan? Olisi kolme kuvaa ja tietoja." Muutakin ääni sanoo, mutta en enää kuule.
Tämä on se päivä." 

Adoptiomatka on epäilemättä sitä kulkeville todellista tunteiden vuoristorataa, ja tuon tunteiden kirjon Anna Pihlajaniemen kirja kuvaa hienosti. On hurjaa iloa ja onnea, esimerkiksi silloin kun saa kuulla että viranomaiset suosittelevat lämpimästi vanhemmiksi. On viiltävää ikävää: miksi kaivattu lapsi ei jo tule. On vaikeita hetkiä, kun hyvää tarkoittavat tai mielestään paremmin asioista tietävät tuttavat neuvovat ja satuttavat kommenteillaan. Ja sitten ovat ne suuret ja ihmeelliset hetket. Kun saa työmatkalla kuulla olevansa äiti. Kun saa ensimmäisen kerran lapsensa syliin. 

Blogeihin perustuvilla kirjoilla ei ehkä ole kaikkein paras maine, mutta ainakin Adoptiomatka on hyvä esimerkki siitä, että blogin pohjalta voi syntyä hyvää kirjallisuutta. Pihlajaniemi kuvaa kirjassa hänen ja miehensä lähes viisi vuotta kestänyttä adoptioprosessia, adoptioneuvonnan alkamisesta lapsen kotiintuloon. Blogimaisuudesta muistuttaa kirjan päiväkirjamuoto, joka sopiikin tähän kirjaan erinomaisesti. Lukija saa kulkea Pihlajaniemen perheen matkan mukana: alkuinnostuksessa ja -pelossa on paljon sanottavaa ja pohdittavaa; matkan pitkittyessä tunteet vaihtelevat turhautumisesta rauhalliseen hyväksyntään; välillä sanottavakin tuntuu loppuvan; ja matkan lopussa mitkään sanat eivät tunnu riittäviltä. Kirjaa lukiessa itketti usein, mutta onneksi kaikkein eniten niiden onnellisimpien hetkien kohdalla.

Ihailen Pihlajaniemen taitoa kuvata rehellisesti niitä tunteita ja ajatuksia, joita hän adoptiomatkan aikana käy läpi. Pelkoja, toiveita, epäilyksiä, haaveita ja iloa. Unohtamatta tai kaunistelematta niitä negatiivisimpia puolia, joita prosessi nostaa hänestä itsestään esiin. Oman navan ympärillä pyörimistä; kohtuuttomia odotuksia läheisiä kohtaan; yliherkkyyttä muiden kommenteille. Joskus edes aviomies ei tunnu suhtautuvan adoptioprosessiin riittävällä vakavuudella ja intohimolla – kohtuuton ajatus, kuten Pihlajaniemi itsekin ymmärtää.

Ihailen myös Pihlajaniemen taitoa kirjoittaa herkästä aiheesta näin tyylikkäästi. Kirja on intiimi ja vetoaa voimakkaasti tunteisiin, mutta lukiessa en tuntenut aavistustakaan kiusallisesta tirkistelyn tunteesta. Teksti on avointa ja rehellistä, mutta siinä on myös selvästi vedetty tietyt yksityisyyden rajat: ihan kaikkea ei lukijan tarvitse tietää.

Vanhemmuus, lasten saaminen tai lapsettomuus tuntuvat monelle olevan aihe, jota ulkopuolinen saa vapaasti kommentoida. Oli lapsia sitten kommentoijan mielestä liian paljon, liian vähän tai ei ollenkaan, mielipiteitä ja neuvoja lapsista ja kasvattamisesta tarjoillaan kysymättäkin. Hyvässä tarkoituksessakin sanottu kommentti voi satuttaa, puhumattakaan ajattelemattomista tai täysin epäempaattisista sanoista. Adoptiomatkaa voisikin suositella luettavaksi kaikille – ihan jo senkin takia, että kirja ehkä auttaisi meitä ymmärtämään paremmin, kuinka erilaisissa tilanteissa elämme.

Adoptiomatkasta ovat kirjoittaneet myös Maria, Karoliina, pihi nainen, Linnea, Minna, Susa, Mari A ja Ilona.

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka
Kansi: Maria Mitrunen 
Tammi, 2011