Jenna Kostet: Lautturi

"Iran katse suljettuna sieluni lokeroihin lasken kynäni paperille ja yritän muuttaa ajatukseni sellaiseen muotoon, että muut voivat ymmärtää. Kynien rahina paperilla, luokan ikkunaa vasten putoilevat pisarat jotka ovat liian suuria ja vaaleita ollakseen vettä. Ja sitten ovat minun sanani, minun muurahaiseni, jotka marssitan riviin ja käsken."

Jenna Kostetin esikoiskirja voitti vuoden alussa Blogistanian Kuopuksen, eli bloggareiden palkinnon parhaasta lasten- tai nuortenkirjasta. Kuopus-voitto kiinnitti huomioni kirjaan, ja lopullisen sysäyksen kirjan lukemiseen antoi Kirjasfäärin Taika kehumalla kirjaa vuolaasti. Luen hyvin vähän uusia nuortenkirjoja, joten siksikin oli kiinnostavaa tarttua Lautturiin.

Lautturi on kahden lukiolaisen tarina. Ira on koulun ihailluin ja kadehdituin tyttö: kaunis, lahjakas ja suosittu. Kotona Ira elää tyrannimaisen, perheen naisia pelolla hallitsevan isän vallan alla, mutta koulussa hän ei anna kenenkään nähdä täydellisyyden naamion alle.

Koulun uusi oppilas Kai tulee kaukaa, Tuonelan virralta asti. Kai on ulkopuolinen eikä ymmärrä ihmisten sosiaalisten pelien sääntöjä. Mutta hän näkee Iran sielun.

Ulkopuolisen saapuminen uuteen yhteisöön on nuorisokuvauksissa suosittu aihe. Se on varmasti myös aihe, johon monen nuoren on helppo samaistua, koska ulkopuolisuuden tunne on tuttu monelle sellaisellekin nuorelle, joka ei ole joutunut vaihtamaan asuinpaikkaa ja sopeutumaan uuteen kouluun. Lautturin Kai vertautuu vaikkapa James Deanin esittämään Jimiin Nuoressa kapinallisessa: kumpikin nuori tulee ulkopuolisena uuteen kouluun; kumpikin ystävystyy toisen ulkopuolisen, kiusatun pojan kanssa; kumpikin ihastuu suosittuun tyttöön, joka piilottaa pehmeän puolensa kovan ulkokuoren alle. Ja kumpikin nuori on läheisessä kosketuksessa kuoleman kanssa.

Lautturin tarinaa kertovat vuoroin Kai ja Ira. Kain ääni on ajaton ja kielikuvia maalaileva - Iran kielessä taas on nuorison puhekielimäisyyttä, joka kuitenkin on hiukan jäykkää ja epäluontevaa. Kain äänellä kerrotut jaksot olivatkin minusta kaikin puolin mielenkiintoisempia ja omaperäisempiä, niin kerronnaltaan kuin sisällöltäänkin. Irassa henkilöhahmona on kyllä mukavaa ristiriitaisuutta, mutta myös ennalta-arvattavuutta.

Kostet onnistuu luomaan maailman, jossa reaalimaailma ja fantasia kohtaavat uskottavasti. Tuonelaa ja sen lauttureita ei korosteta turhaan, vaan ne ovast luonteva osa kirjan maailmaa. Kostetin esikoisessa on paljon hyvää ja lupaavaa, vaikka se ei suunnattoman omaperäiseltä tunnukaan. Pidin kuitenkin kirjasta, ja mikä tärkeintä: olen varma että nuorena olisin pitänyt Lautturista paljon. Kirjan lopetus oli kaunis ja onnistunut eikä sortunut kaikkein ilmeisimpiin ratkaisuihin. Se jätti jälkeensä hiukan surumielisen mutta kuitenkin hienoisesti hymyilevän olon.

Lautturista ovat kirjoittaneet esimerkiksi Tuijata, Morre, Reta Anna Maria ja Kirjaneito.

Jenna Kostet: Lautturi
Kansi: Johanna Lumme
Robustos, 2014