Emilia Stenius, Frostin suvun Suuri Persoonallisuus, viettää 75-vuotisjuhliaan. Emilia-täti on tottunut juhlimaan syntymäpäiviään suureellisesti, mutta nyt juhlien taso on laskenut. Ei nimekkäitä vieraita, ei iltapukuja, ei painettuja kutsukortteja. Mutta yllätysvieraan Emilia-täti aikoo sentään juhliinsa järjestää.
Syntymäpäivillä myös Frostin suvun serkukset kokoontuvat pitkästä aikaa yhteen. Myös italiassa asunut Leeni Morelli matkustaa Suomeen: toisaalta juhlistaakseen Emiliaa, toisaalta paetakseen epäonnistunutta avioliittoaan. Leenin on myös tarkoitus kirjoittaa Emilia-tädin elämänkerta – kirjoittamista vain vaikeuttaa se, ettei täti tunnu pysyvän totuudessa nuoruuttaan muistellessaan.
"Siitä sunnuntaista muistan vain ikkunoita rummuttavat sadekuurot, veriset vaahteranlehdet joita märkä tuuli liimasi ruutuun ja Emilian jatkuvan puheenpalpatuksen joka vyöryi ylitseni. (En ollut koskaan huomannut miten kimeä ääni Emilialla on. Se tuntui lävistävän rumpukalvoni kuin vanhanaikainen hattuneula. [...])
Eeva Tenhusen kirjat ovat mainiota luettavaa tällaiselle lukijalle, joka nauttii dekkarinsa mieluiten kotoisina mysteereinä, joihin kuuluu annos jännitystä mutta joissa ei mässäillä verellä, väkivallalla tai sarjamurhaajilla. Tenhunen on kuin kotimainen vastine Agatha Christielle: kertomuksissa liikutaan pikkukaupungeissa, pienen yhteisön jäsenistä kuka tahansa voi aina olla murhaaja, ja mukana on myös enemmän kuin ripaus huumoria.
Kolmen lukemani kirjan perusteella Tenhusen tarinoissa on tiettyjä toistuvia elementtejä. Minäkertoja on esimerkiksi kaikissa kirjoissa hyvin samantapainen nainen. Samankaltaisuutta on myös tarinoiden loppuhuipennuksissa, joissa murhaajan henkilöllisyys paljastuu väärillä jäljillä olleelle sankarittarelle. Tällaiset kaavamaisuudet voivat liian usein toistuessaan ruveta ärsyttämään, mutta toisaalta tällaisille kepeille dekkareille ne antaa helpommin anteeksi kuin vaativammille kirjoille. Ja samankaltaisuuksista huolimatta kolme lukemaani Tenhusta ovat olleet erilaisia tarinoita, ennen kaikkea tunnelmaltaan. Kuolema sukupuussa on niistä ehkä kaikkein perinteisin dekkari, jossa suvun salaisuudet paljastuvat pikku hiljaa, samalla kun murha-arvoituksen palapeliä ratkaistaan.
Voin suositella Kuolemaa sukupuussa kaikille jotka pitävät perinteisistä englantilaisista murhamysteereistä. Kirja nautitaan mieluiten pimeänä syysiltana, teekupposen tai sherrylasillisen kera.
Eeva Tenhunen: Kuolema sukupuussa
WSOY, 1985
Ahmaisin Tenhusen dekkareita jossain vaiheessa ja jätin parhaat omaan hyllyyn: Kuolema savolaiseen tapaan ja Mustat kalat. Mainioita viihdykkeitä!
VastaaPoistaElina, Tenhusen kirjat ovat tosiaan mainiota viihdettä. Ja yhden jälkeen tekee heti mieli lukea toinen, ja vielä kolmas... :)
PoistaTämän olen lukenut vuosia sitten enkä muista kirjasta enää oikein mitään. Olen nyt viime vuosina lukenut uudelleen joitakin Tenhusia, joten tämä menisi hyvin jatkona. :)
VastaaPoistaKatja, minä taas luen vasta nyt Tenhusia ensimmäistä kertaa, mutta nämä ovat kyllä juuri sellaisia dekkareita, joita voi helposti lukaista vuosien jälkeen uudelleen. Minä varmaan jatkan edelleen Tenhusten parissa aina kun mieli kaipaa pientä murhamysteeriä.
PoistaPidän hyvin paljon Eeva Tenhusen dekkareista, mutta Kuolema sukupuussa ei mielestäni kuulu kärkipäähän. Siitä tulee vähän sellainen vaikutelma, että kirjailija on jo käyttänyt parhaat ideansa.
VastaaPoistaKirjavuorenpeikko, kieltämättä Sukupuussa ei ollut samanlaista intensiteettiä kuin esimerkiksi Punahilkassa.Mutta minulla on vielä useampi Tenhunen lukematta - saa nähdä mitkä sijoittuvat kärkipäähän. :)
Poista