Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen

Odotellessani pääseväni lukemaan Lionel Shriverin viimeisimmän kirjan Jonnekin pois, päätin vihdoin lukea toisen Shriverini. Minua on nimittäin vaivannut Poikani Kevin-syndrooma, joka taitaa olla aika yleinen lukijoiden vaiva. Tähän syndroomaan kuuluu se, että luettuaan, järkytyttyään ja vaikututtuaan Poikani Kevinistä lukija ei uskalla ainakaan vähään aikaan tarttua kirjailijan muihin teoksiin: yleensä lukija pelkää, etteivät muut kirjat voi mitenkään olla yhtä vaikuttavia.

Uuden käännöksen ilmestyminen herätti kuitenkin innostuksen päästä lukemaan lisää Shriveriä. Ennen kehuttua uutuutta halusin kuitenkin lukea jonkun aikaisemmista romaaneista. Olin kuullut Shriverin kirjoista monenlaista mielipidettä. Toisten mielestä kirjat ovat Keviniä lukuunottamatta olleet suorastaan surkeita. Toiset ovat nostaneet Syntymäpäivän jälkeen- tai Jonnekin pois -kirjat jopa Kevinin yläpuolelle. Näin ristiriitaiset mielipiteet lisäsivät kiinnostustani tutustua kirjoihin.

Mikä sitten on oma mielipiteeni kun Syntymäpäivän jälkeen on luettu? Kirja oli minusta hyvä, mielenkiintoinen, koukuttava ja oivaltava. Poikani Kevinin kaltainen ravisteleva kokemus kirja ei ollut, mutta en sitä oikeastaan odottanutkaan. Kevinin teemat ovat hyvin rankkoja, kun taas Syntymäpäivän jälkeen käsittelee arkisempia ongelmia, minkä vuoksi Syntymäpäivän jälkeen oli paljon helpompi luettava. Molemmissa kirjoissa luodataan tarkasti ihmismieltä, kaihtamatta niitä alhaisimpia ja likaisimpiakaan kerroksia, ja juuri tässä tarkkanäköisyydessä piilee Shriverin viehätys. Kevin on edelleen minulle ainutlaatuinen lukukokemus, mutta Shriverin muiden teosten lukeminen ei enää pelota, vaan haluan lukea häntä mahdollisimman paljon.

Syntymäpäivän jälkeen perustuu yksinkertaiseen mutta kiehtovaan ajatusleikkiin. Lastenkirjojen kuvittaja ja vakaa avovaimo Irina McGovern viettää illan hurmaavan snookerpelaajan, Ramsey Actonin kanssa ja tuntee illan lopuksi vastustamatonta halua suudella Ramseya. Tämän jälkeen kirjassa seurataan vuorotellen kahta vaihtoehtoista tarinaa: toisessa Irina vastustaa kiusausta, toisessa hän suutelee Ramseya. On kutkuttavaa seurata sitä, kuinka tämä valinta toisaalta vaikuttaa ratkaisevasti Irinan elämään, mutta kuinka tietyt asiat toisaalta tapahtuvat kaikesta huolimatta.

"Valkoisen kylmyyden aalto hulmahti vasten Irinan kasvoja ja jätti kirvelevän tunteen hiusrajaan; oli kuin hän olisi sukeltanut neuloja täynnä olevaan napamereen. Hän ei ollut valmis tähän."

Shriver kuljettaa rinnakkaisia tarinoitaan hyvin uskottavasti, ja vaikka joukkoon eksyy muutama ylilyönti ja keinotekoinen ratkaisu, ne eivät häiritse kokonaisuutta. Tavallaan tällaiset pienet liioittelut jopa lisäävät kirjan viehätystä, koska se ei tunnu liian hiotulta ja hillityltä: sama äärimmäisyys kiehtoi minua Kevinissäkin. Suurimmaksi osaksi Shriverin ratkaisut kuitenkin ovat tyylikkäitä: Irinan kumpaankin tarinaan mahtuu niin hyviä kuin huonojakin puolia, ja lukijana oli mielenkiintoista pohtia, missä määrin Irina itse vaikutti elämäänsä, ja missä määrin tapahtumia ohjailivat muiden ihmisten valinnat tai puhdas sattuma.

"Mutta Irina oli joskus miettinyt - hän ei ollut varma milloin ja miksi- että onni on miltei ehdottomasti tila, josta ei sillä hetkellä ole tietoinen. Tyytyväisyys tarkoittaa täydellista läsnäoloa vailla ainuttakaan kiertelevää satelliittia, joka merkitsee muistiin kliinisiä lukemia maapallon tilasta." 

Ihailen näiden kahden lukemani Shriverin perusteella kovasti sitä, kuinka hän saa lukijan kiinnostumaan ja välittämäänkin henkilöhahmoistaan, jotka eivät todellakaan ole mitään kiiltokuvia. Inan Jonnekin pois -jutun kommenteissa on keskusteltu Shriverin naiskuvasta: siellä on käytetty sellaisia luonnehdintoja kuin kylmä, itsekeskeinen ja karmea. Shriverin ihmiskuva on kieltämättä välillä jopa inhorealistinen: miehet eivät hänen kirjoissaan minusta ole yhtään sen suloisempia kuin naisetkaan. Olen silti hiukan yllättynyt siitä, kuinka voimakkaan negatiivisiksi naishahmot koetaan. Kevinin Eva-äiti on toki monella tapaa varsin hyytävä hahmo, mutta minua kiehtoi Poikani Kevinissä kenties eniten juurin se, kuinka lukijana suhtautumiseni Evaan vaihteli: välillä kauhistelin, välillä samaistuin ja välillä taas sympatisoin häntä.

Tämän kirjan Irinaa puolestaan en kokenut millään tasolla epämiellyttäväksi henkilöhahmoksi. Irina kyllä tekee molemmissa tarinoissa kyseenalaisia ratkaisuja ja on välillä itsekeskeinen ja pikkumainen, mutta kukapa meistä ei syyllistyisi samoihin virheisiin. Minusta Irina oli henkilöhahmona suorastaan poikkeuksellisen normaali ihminen, johtuen Shriverin kyvystä kuvata ihmisen mielenliikkeitä parhaimmillaan ja huonoimmillaan. Irina ei ollut konnatai sankari vaan ihminen.

Snooker on Ramseyn ammatin myötä kirjassa esillä varsin paljon. En tiedä kuinka kiinnostavia pelikuvaukset tai mukana vilahtelevat oikeat snooker-pelaajat ovat lukijalle joka ei seuraa snookeria. Koska itse olen katsonut peliä paljonkin, snooker-elementti toi kirjaan yhden viehättävän lisämausteen: virnistelin itsekseni, kun Irina valittaa että Stephen Hendryn ongelma on se, ettei tämä ole seksikäs, tai kun Peter Ebdonia luonnehditaan luihuksi tyypiksi joka voittaessaan iskee nyrkillä ilmaan kuin idiootti.

Kirjan käännös ei minusta ollut ihan kaikkein onnistunein. Anglismeja oli jäänyt tekstiin häiritsevän paljon (joskus anglismi saattaa olla ainoa toimiva ratkaisu, mutta ei niihin voi jatkuvasti turvautua menettämättä tekstin luontevuutta), ja muutenkin kielenkäyttö oli välillä kankeaa. Kevinissä en huomannut käännöskömpelyyksiä, mutta suomentajakin on eri. Käännöksen arvosteleminen aluperäistä tekstiä lukematta on toki hiukan kyseenalaista, mutta tässä tapauksessa juuri nuo anglismit nousivat liiaksi esille.

Kirjan ovat lukeneet myös Booksy ja Jenni.

Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen (Post-Birthday World, 2007)
Suom. Inka Parpola
Avain, 2008