Blogistanian kirjapalkinnot 2019 - minun ääneni

Kirjabloggaajat ja -vloggaajat äänestävät tänään vuoden 2019 parhaista kirjoista. Osallistun äänestykseen kahdessa kategoriassa, Finlandiassa ja Tiedossa. Yleensä olen osallistunut myös Globaliaan, mutta jostain syystä lukemani käännöskirjauutuudet olivat viime vuonna aika laimeita kokemuksia, enkä halua äänestää niitä. Harmillista. Onneksi Finlandiassa ja Tiedossa kuitenkin riitti hyviä ehdokkaita.

Ääneni Blogistanian Finlandiaan:

1. Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? ( 3 pistettä)
"On vaikea kuvitella, että kukaan muu kuvaisi Bambin teemoja samalla tavalla kuin Fagerholm. Fagerholmin maailmassa asioita kuvataan usein yllättävästä kulmasta, vähän vinosti tai epäsuorasti. Bambissa päätarinan rinnalla kulkee monia pinnalta katsoen irrallisen tuntuisia kerronnan linjoja, jotka kuitenkin rakentavat sitä maailmaa, jossa henkilöhahmot elävät."

2. Aino Vähäpesola: Onnenkissa (2 pistettä) 
"Onnenkissa on myös kirja kirjallisuudesta, runoudesta ja lukemisesta. Tässä on kerrankin kirja, jota voisi mainostaa kirjana niille, jotka rakastavat kirjoja ja lukemista. Onnenkissassa kirjallisuus ei ole vain rekvisiittaa tai keino kuljettaa tarinaa eteenpäin." 

3. Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama (1 piste)
"Dioraaman lukeminen tuntui siltä, kuin joku olisi kutitellut aivoja höyhenellä – vähän ärsyttävältä mutta silti kiehtovalta. Sen äärellä tunsin olevani samaan aikaan valpas ja eksyksissä."

Ääneni Blogistanian Tietoon:

1. Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen (3 pistettä)
"Gustavssonin kirjan vaikuttavuus syntyy siitä, että hän onnistuu asettamaan yhden miehen teot laajempaan kulttuuriseen konteksiin. Yhdeksästoista jäsen ei ole mikään tahmea paljastuskirja Arnault'sta – Gustavsson nostaa esille kysymyksiä siitä, mitä kaikkea taiteen nimissä voidaan oikeuttaa; siitä kuinka kapea käsitys meillä edelleen on seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta ja kuinka vähän keinoja käsitellä niitä; siitä kuinka valtaa käytetään ja väärinkäytetään."

2. Katja Kallio: Valkokangastuksia (2 pistettä)
"Kyllä, kirja on aivan yhtä ihana kuin Elokuvamuistikin. Se soljuu samalla vaivattomuudella aiheesta toiseen, yhdistellen elämää ja elokuvaa, kepeää ja raskasta, triviaalia ja elämää suurempaa. Sydämeni pakahtuu, kun saan Kallion tekstien kautta palata Franzin, Phoenixin, Son of Saulin tai Kosketuksissa-elokuvan maailmaan."

3. Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita (1 piste)
"Esseistä voi poimia iskulauseita ja johtopäätöksiä, mutta niiden voima syntyy kuitenkin enemmän ajatusketjuista, joita Solnit kirjoituksissaan kuljettaa. Vaikka monet Solnitin käsittelemistä asioista ovat tuttuja, oivallukset syntyvät siitä, kuinka Solnit asioita yhdistelee." 

Äänestyksen tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa 2.3.2020 klo 10.

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen

Toimittaja Matilda Gustavsson  ei varmasti aavistanut, millaiset voimat lähtisivät liikkeelle, kun hän alkoi tutkia kulttuurivaikuttaja Jean-Claude Arnault'n ympärillä pyöriviä huhuja seksuaalisesta häirinnästä. Me Too -liike oli juuri lähtenyt vyörymään maailmalla, ja Harvey Weinsteiniin kohdistuvuvien syytösten määrä kasvoi päivä päivältä. Dagens Nyheter -lehden toimituksessa Gustavsson kollegoineen mietti, voisiko Ruotsista löytyä materiaalia samantapaiseen paljastukseen. Seksuaalista häirintää esiintyy, sen kaikki tiesivät, mutta Gustavsson oli aluksi sitä mieltä, että Ruotsissa häirintä ei kytkeydy samalla tavalla valtaan kuin Hollywoodissa. Laajamittainen seksuaalinen häirintä ei olisi mahdollista Ruotsin kaltaisessa pienessä maassa, jossa kaikki tuntevat toisensa, ja jossa kulttuurissa eivät liiku suuret rahat.

Nyt luonnollisesti tiedämme, mihin Gustavssonin tutkimukset johtivat. Hän paljasti vuosikausia jatkununeen kopeloinnin, häirinnän ja raiskausten ketjun. Gustavssonin artikkelin myötä Arnault tuomittiin lopulta vankeuteen kahdesta raiskauksesta. Lisäksi Ruotsin akatemia perinteineen ja valtarakenteineen natisi liitoksissaan vaikka ei hajonnutkaan. Vuoden 2018 Nobelin kirjallisuuspalkinto jäi jakamatta, ja palkinnon valitsemisen käytänteet uudistettiin.
 
Yhdeksästoista jäsen kuvaa. kuinka Gustavssonin artikkeli syntyi, ja mitä artikkelin julkaisemisen jälkeen tapahtui. Se antaa puheenvuoron Arnault'n uhreille mutta myös tämän tukijoille. Se kuvaa valtasuhteita ja seksuaalisuutta, ihmisen halua olla joku, Ruotsin kulttuurielämää ja taiteen suhdetta moraaliin.

"Kulttuurimaailman ihmiset eivät kuitenkaan useinkaan tunne, että heillä on valtaa. Monien taustalla on ulkopuolisuuden tunteita, jotka eivät koskaan häviä heistä kokonaan. Ehkä he eivät onnistu näkemään itseään toisin, koska kokemukset ovat niin syvällä. Tai ehkä heillä ei ole siihen haluakaan. He tarvitsevat vihaa ja ulkopuolisen katsetta luovassa työssään. He kapaavat sitä tyydytyksen tunnetta, kun saa iskeä altavastaajan asemasta."

Kirjaa lukee kuin trilleriä, eikä haittaa yhtään, että juonen pääpiirteet ovat jo ennalta tiedossa. Gustavsson kuvaa kiehtovasti niitä rakenteita ja käyttäytymismalleja, jotka mahdollistavat häirinnän ja vallan väärinkäytön. 80-luvun kulttuurieliitti, taidemaailman herrat ja hännystelijät ja Ruotsin akatemian kankeat seremoniat piirtyvät lukijan silmien eteen elävinä ja kiehtovina.

Gustavssonin kirjan vaikuttavuus syntyy siitä, että hän onnistuu asettamaan yhden miehen teot laajempaan kulttuuriseen konteksiin. Yhdeksästoista jäsen ei ole mikään tahmea paljastuskirja Arnault'sta – Gustavsson nostaa esille kysymyksiä siitä, mitä kaikkea taiteen nimissä voidaan oikeuttaa; siitä kuinka kapea käsitys meillä edelleen on seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta ja kuinka vähän keinoja käsitellä niitä; siitä kuinka valtaa käytetään ja väärinkäytetään.

Yhdeksästoista jäsen oli vangitseva lukukokemus. Gustavsson kirjoittaa hyvin: hän kuljettaa tarinaa taitavasti eri aikatasoissa ja saa tekstin elämään ja hengittämään. Lukiessa saa tuntea inhoa, surua, turhautumista, voitonriemua, iloa ja hämmästystä. Tietokirjallisuutta parhaimmillaan, kerta kaikkiaan.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirjaluotsi ja Tani.

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin akatemian romahdus. (Klubben - en undersökning, 2019)
Suom. Elina Lustig
Otava, 2019 

Kaksi kertaa feministi - Minja Koskela ja Rebecca Solnit

Kirjaston varausjonosta saapui samoihin aikoihin kaksi feminististä kirjaa: Rebecca Solnitin esseekokoelma Miehet selittävät minulle asioita  ja Minja Koskelan neljännen aallon femimismiä esittelevä Ennen kaikkea feministi. Feministisen kirjallisuuden lukeminen on yksi lempiasioistani, ja on hienoa että tällä hetkellä julkaistaan paljon erilaisia feministisiä kirjoja, kevyemmästä ja viihteellisemmästä pohdiskelevaan ja akateemiseen.

Näistä kahdesta kirjasta Koskelan teos on kepeämpi – ei ehkä aiheiltaan, mutta kirjoitustyyliltään. Ennen kaikkea feministi on toisaalta oppikirjamainen yleisesittely neljännen aallon feminismistä, toisaalta katsaus Koskelan henkilökohtaiseen feministiseen tarinaan. Tämä kaksijakoisuus näkyy myös tekstissä, joka on välillä asiallisen toteavaa ja neutraalia, välillä jutustelevan kepeää.

Koskela mainitsee yhdeksi innoittajakseen Caitlin Moranin Naisena olemisen taidon, ja kieltämättä lukiessa tuli paikoitellen Moranin kirja mieleen – tosin Koskela ei (onneksi) vitsaile yhtä paljon. Kirjan alkupuolella henkilökohtainen puoli korostuu, kun Koskela lähestyy aiheitaan oman opiskelu-, parisuhde ja ulkonäköhistoriansa kautta. Koskela toki laajentaa henkilökohtaisesta yleiseen, mutta kirjan alkupuolella tuntui, että henkilökohtainen jää vain henkilökohtaiseksi. Loppua kohti kirja terävöityy, ja erityisesti yhteiskuntaluokkaa käsittelevä luku ilahdutti.

Ennen kaikkea feministi antaa luultavasti enemmän niille lukijoille, jotka ovat tutustumassa feminismiin kuin niille, joille kirjan teemat ovat jo tuttuja. Juuri opaskirjaksi nykyaikaisen feminismin tiellä kirjaa voikin suositella lämpimästi.

***

Rebecca Solnit käsittelee esseissään sukupuolittunutta väkivaltaa, raiskauskulttuuria, avioliittoa, Virginia Woolfia ja valtasuhteita. Kunnon esseistin tavoin Solnit osaa katsoa käsittelemiään asioita yllättävistä kulmista. Hän solmii yhteyksiä ja löytää syy-seuraus-suhteita, mutta jättää ajatuksien väliin myös tyhjää tilaa lukijan omille ajatuksille.

Solnit on totta kai tunnetuin kokoelman nimiesseestä, josta miesselittämisen käsite on saanut alkunsa. Solnit kuvaa ilmiötä, jossa henkilö uskoo omaan auktoriteettiinsa niin paljon, että hän selittää asiantuntijalle asiaa, josta ei itse oikeasti tiedä mitään. Ilmiö on sukupuolittunut, koska Solnitin mukaan tällainen käyttäytyminen on tyypillisempää miehille kuin naisille. Miesselittämisen käsite on jäänyt elämään, mutta harvemmin mainitaan sitä, että Solnit asettaa esseessä selittämisen samaan jatkumoon muiden sukupuolten välisten valtasuhteiden kanssa, aina parisuhdeväkivaltaan ja murhaan asti.

Esimerkki kuvaa hyvin Solnitin tekstien kerroksellisuutta. Esseistä voi poimia iskulauseita ja johtopäätöksiä, mutta niiden voima syntyy kuitenkin enemmän ajatusketjuista, joita Solnit kirjoituksissaan kuljettaa. Vaikka monet Solnitin käsittelemistä asioista ovat tuttuja, oivallukset syntyvät siitä, kuinka Solnit asioita yhdistelee.

Ja yksi tekstin kerros on tietysti Solnitin kieli, joka on taidokasta ja tarkkaa. Näiden esseiden lukeminen oli myös esteettisesti tyydyttävää.

Solnitin kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Elina, Minna ja Omppu, Koskelan teoksesta kirjoittaa Marile.

Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi
Kansi: Bifu
Karisto, 2019

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita (Men Explain Things To Me, 2014)
Suom. Pauliina Vanhatalo
Kansi: Anna Mattsson
S&S, 2019

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Sisisimmät silmät oli Toni Morrisonin esikoisromaani, mikä tuntuu hämmästyttävältä, kun ajattelee kuinka vaikuttava, taidokas ja kypsä kirja on kyseessä. 20 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen kirjoittamissaan jälkisanoissa Morrison itse arvostelee joitakin kerronnallisia keinojaan ja moittii ratkaisujaan epäkypsän kirjailijan valinnoiksi. Se kertonee enemmän kirjailijalle välttämättömästä itsekriittisyydestä kuin kirjan virheistä. Esikoisuuden kirjassa voi aistia enemmän siitä välittyvästä kertomisen palosta kuin mistään kirjallisista ratkaisuista.

Morrison tarkastelee kirjassa rasismia ja valkoisuuden ihannetta, joka ilmenee myös rodullistettujen ihmisten sisäistettynä itseinhona. Tarinan keskushahmo on Pecola, nuori tyttö joka rukoilee itselleen sinisiä silmiä. Pecola on oppinut pitämään itseään rumana, ja hän on tottunut siihen, että ihmiset katsovat häntä eri tavalla kuin valkoisia tyttöjä. Rumuus yhdistyy Pecolan mielessä erityisesti silmiin. Kauneus on valkoisuutta, ja valkoisilla ihmisillä on siniset silmät, niin elokuvissa kuin lasten lukukirjoissakin.

Pecolan vastinpari kirjassa on häntä nuorempi tyttö, Claudia, joka ei ole vielä sisäistänyt rotuvihaa Pecolan lailla. Claudian viha ei kohdistu häneen itseensä vaan ulkopuolelle: hän tuhoaa lahjaksi saamansa valkoiset vauvanuket ja nipistelee valkoisia pikkutyttöjä. Avoin vihamielisyys ei kuitenkaan ole hyväksyttä, ja tytöt oppivat kääntämään sen valheelliseksi, valkoisuuteen kohdistetuksi rakkaudeksi. Tämä muutos on "sopeutumista ilman parannusta", Claudia toteaa.

Kirjan kaikki henkilöt tuntevat häpeää ja itseinhoa, mutta Claudiaa lukuunottamatta kukaan heistä ei edes yritä kohdistaa vihaa sen alkusyitä kohti. Viha ei kohdistu valtajärjestelmiin tai vallan käyttäjiin vaan heikompiin: naisiin, lapsiin, köyhiin, mustiin tai omaan mieleen.

Sinisimmät silmät on moniääninen ja moniteemainen kirja. Se on runsas mutta näkökulmien vaihdokset ja episodimaisuus tuovat siihen ilmavuutta. Se on julma ja vihainen mutta myös lempeä ja surumielinen. Se pitää sisällään paljon, ja paljon sellaista mitä olisi mukava olla katsomatta. Katsomatta jättäminen tai katsominen näkemättä on helppoa mutta vaarallista – kirjassa niin tehdään Pecolalle – tuhoisin seurauksin.

Sisisimmistä silmistä ovat kirjoittaneet myös Jonna, Zephyr, Jassu ja Hengityskeinu.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät (The Bluest Eye, 1970)
Jälkisanat, 1993
Suom. Seppo Loponen
Kansi: Aaron Douglas: Rise, Shine, For Thy Light Has Come
Tammi, 1994

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Huvilakaupunki, pieni yhteisö. Rikos ja uhri. Syyllisyys ja salaisuudet. Nuoret, kauniit ihmiset – teini-ikäiset ja myöhemmin jo aikuiset, menneisyyden vangit. Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? kuvaa maailmaa, joka tuntuu tutulta hänen aikaisemmista teoksistaan. Tällä kertaa yhteisöä järkyttää neljän teinipojan tekemä joukkoraiskaus – rikos, joka halutaan kuitenkin nopeasti unohtaa ja siirtyä eteenpäin. Rikoksen jälkeen huomio ei kiinnity uhriin (paitsi ehkä hänen hiukan epäilyttävään menneisyyteensä), eikä oikeastaan tekijöihinkään, vaan siihen kuinka yhteisö parhaiten pääsisi yli rikoksesta. Yhteisö valitsee selvitytymiskeinoksi vaikenemisen.

Fagerholmin kirjoitustyyli on omaääninen ja helposti tunnistettava, ja kirjoissa liikutaan samankaltaisen aihepiirin parissa. Luulisi, että myös lukukokemukset Fagerholmin kirjojen parissa olisivat samankaltaisia, mutta niin ei ainakaan omalla kohdallani ole ollut. Rakastan Fagerholmin tapaa kirjoittaa ja kertoa tarinaa, mutta välillä kirjojen maailmaan ja tekstiin on ollut helppo solahtaa mukaan, kun taas toiset kirjat ovat olleet haastavampia ja vaatineet enemmän keskittymistä. Haastavuus ei Fagerholmin kohdalla ole mikään moite – pieni takkuilu ja kipuilu tekstin kanssa on loppujen lopuksi saattanut vain lisätä kirjan viehätystä – mutta rakkaimmat teokset häneltä ovat kuitenkin olleet ne, joiden teksti on tuntunut eniten omalta, ja joiden maailmaan on ollut helpointa uppoutua. Amerikkalainen tyttö ja Lola ylösalaisin ovat minulle ne ihanimmat Fagerholm-kirjat.

Kuka tappoi bambin? oli tekstinä (joskaan ei aiheeltaan) ehkä vaivattomin lukukokemukseni Fagerholmilta: sanat, lauseet ja ajatukset virtasivat eteenpäin, ja minä heittäydyin virran vietäväksi, ja nautin. Teos on Fagerholmin kirjaksi hyvin tiivis (vain reilut parisataa sivua pitkä), mikä sekin ehkä osaltaan teki lukukokemuksesta niin intensiivisen. Kirjan tunntelma on painostava ja synkkä, mutta myös kummallinen, uneksiva ja välillä hauska.

On vaikea kuvitella, että kukaan muu kuvaisi Bambin teemoja samalla tavalla kuin Fagerholm. Fagerholmin maailmassa asioita kuvataan usein yllättävästä kulmasta, vähän vinosti tai epäsuorasti. Bambissa päätarinan rinnalla kulkee monia pinnalta katsoen irrallisen tuntuisia kerronnan linjoja, jotka kuitenkin rakentavat sitä maailmaa, jossa henkilöhahmot elävät. Varsinaiseen raiskaukseen viitataan suoraan vain muutaman kerran, mutta ne kohdat ovat sitäkin voimakkaampia. Mantramaisesti toistettu kysymys "Kuka tappoi bambin?" kuvastaa toisella tavalla sitä, kuinka julmasta teosta on kysymys.

Kuten aina Fagerholmin kohdalla, myös Bambista jäi sellainen olo, että kirja täytyisi ehdottomasti lukea uudelleen, jotta sen kaikki kerrokset avautuisivat paremmin. En tosin usko, että useampikaan lukukerta avaisi kaikkia kerroksia, enkä oikeastaan haluaisikaan sitä. Haluan, että Fagerholmin kirjoihin jää aina tietty mysteerin ja outouden tunne.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, Omppu, tuijata ja Kirjaluotsi.

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Vem dödade bambi?)
Suom. Laura Jänisniemi
Kansi: Christina Lax
Teos, 2019

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Rouva Swannin ympärillä (toinen kerta)

Luin joitakin vuosia sitten Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, ja erityisesti ensimmäisestä kirjasta pidin hyvinkin paljon. Sitten into vähän lopahti, ja Proust jäi tauolle. Viime vuonna Kadonnut aika alkoi taas kutkuttaa, ja päätin jatkaa siitä mihin jäin.

Tosiasiassa kävikin niin, että jatkamisen sijaan tuli vähän kerrattua. Luulin lukeneeni aikoinaan kaksi ensimmäistä kirjaa (mielestäni tarkistinkin asian), joten jatkoin kolmannesta kirjasta. Luin kirjan tyytyväisenä loppuun, vailla mitään mielikuvia siitä, että olisin lukenut kirjan joskus aikaisemminkin. Mahdollisia muita bloggauksia etsiessäni löysin sitten oman kirjoitukseni vuodelta 2012.

Täytyy sanoa, että naurattaa. Mikä olisikaan sopivampaa kuin lukea kirjaa, joka käsittelee muistamista, ja unohtaa lukukokemus täysin! Toki Kadonneessa ajassa ei ole varsinaista juonta käytännössä lainkaan, ja edellisestä lukukerrasta on seitsemän vuotta, mutta silti näin täydellinen unohdus huvittaa. (Varsinkin kun yleensä kehuskelen hyvällä muistillani...)

Minulla ei siis ole muistikuvia ensimmäisestä lukukerrasta, mutta koska on blogikirjoitus, voin kuitenkin vertailla kokemuksia. Viimeksi olen ilmeisesti ollut hiukan tuskastunut Proustin tapaan kuvata rakkautta: valitin ettei hän tunne muunlaista rakkautta kuin kärsivän ja omistavan. Tällä kerralla rakkausjutut eivät juurikaan häirinneet, ja ajoittain näissä rakastuneiden kärsimysten kuvauksissa tuntui olevan myös huumoria ja lempeyttä. Muutenkin tunsin löytäväni ihmissuhteiden kuvauksesta enemmän tasoja kuin aikaisemmin, eivätkä henkilöhahmot tuntuneet niin paperinmakuisilta kuin aikaisemmin.

Aikoinaan olin myös todennut että Proust väläyttelee rouva Swannin hahmossa "huumoria, joka tuntuu virkistävältä kaiken vakavuuden keskellä". Mielenkiintoista, koska tällä kertaa ajattelin lukiessani, etten muistanutkaan Proustin olevan näin hauska! Todellakin, Proust sai minut tällä kerralla useampaan kertaan hymyilemään jollakin havainnollaan tai ilmaisullaan.

Se, mistä olen koko ajan nauttinut Kadonnutta aikaa lukiessani, on ollut Proustin kieli ja ajatusten virta. Se vaatii kyllä keskittymistä ja on välillä raskassoutuista, mutta on se myös palkitsevaa. Merkitsin useita kohtia muistiin, ja loppuun päästessäni suorastaan huokailin tälle kirjan päättävälle virkkeelle:

"Ja koska keskimääräinen elinikä – elämän suhteellinen pituus – on huomattavasti laajempi runollisten tunnelmien kuin sydänsurujen kohdalla, niin vaikka Gilberten takia kärsimäni tuskat ovatkin kadonneet jo ajat sitten, niitä kauemmin on elänyt ja elää nautinto, jota tunnen joka kerta, kun haluan laskea ikään kuin aurinkokellon taulusta ne minuutit, jotka mahtuvat neljännestä yli kahdentoista ja yhden välimaille, kun kuvittelen keskustelevani taas kerran rouva Swannin kanssa hänen päivänvarjonsa alla ikään kuin sinipunakäynnöksen kajossa."

Niin kaunista! Ja kuinka tähän kaikkeen oli johdateltu koko kirjan ajan. Hienoa!

Tuntuu, että sain tästä kirjasta enemmän irti toisella lukukerralla. Luinko kirjaa eri tavalla, koska olen eri ihminen kuin seitsemän vuotta sitten, vai koska kirja kuitenkin jollakin tavalla oli säilynyt mielessäni, ja löysin siksi siitä eri tasoja? Kuka tietää, mutta jollakin tavalla tämä tahaton uudelleen luku sai minut innostumaan Proustista entistä enemmän.

Seuraavaksi voisin kuitenkin lukea sen neljännen kirjan.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 3. Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä (A la recherche du temps perdu. A l'ombre des jeunes filles en fleur. Autour de Mme Swann, 1919)
Suom. Inkeri Tuomikoski
Kannen maalaus: Claude Monet, Sininen ruuhi 
Otava, 1979/2004

Vuodenvaihteen kepeät - Moriarty ja Bourne

Halusin jouluksi jotakin helposti sulavaa luettavaa. Jotakin sellaista, johon pystyy vaivatta keskittymään silloinkin, kun puoli sukua hyörii ympärillä. Hyllyssä oli odottamassa Liane Moriartyn Hyvä aviomies, joka vaikutti juuri sopivalta. Moriartyn kirjoja on kehuttu vetäviksi ja nokkeliksi, ja takakansi lupaili tarinaa, jossa pitkään vaietut salaisuudet paljastuvat.

Hyvä aviomies palvelikin varsin hyvin tarkoitustaan lomapäivien viihteenä. Kirjaan oli helppo uppoutua, ja vaikka se olikin juonivetoinen, henkilöhahmot olivat kuitenkin keskiössä. Henkilöhahmot olivat myös mukavan särmikkäitä teoissaan ja ajatuksissaan. Juoni sen sijaan oli kaikkine "yllätyskäänteineen" minusta aika ennalta arvattava, enkä pitänyt kirjan lopetuksesta – suorastaan ärsyynnyin siitä, miten syyllisyyden ja vastuun teemoja lopussa käsiteltiin.

Vaikka en erityisemmin ihastunut Hyvään aviomieheen, sen lukeminen oli niin rentouttavaa, että kaipasin lisää jotakin samankaltaista. Kävin joulun jälkeen kirjastossa, ja palautettujen kirjojen kärryssä odotti sopivasti Moriartyn toinen kirja, Tavalliset pikku pihajuhlat, sekä Holly Bournen Katsokaa miten onnellinen olen.

En viitsinyt lukea peräkkäin kahta Moriartya, joten tartuin ensin Bournen kirjaan. Katsokaa miten onnellinen olen kuvaa kolmikymppisten naisten maailmaa, ja erityisesti niitä paineita joita naisilla on liittyen uraan, ulkonäköön ja ihmissuhteisiin.  "Todellisen elämän" ja sosiaalisen median kulissien välisillä ristiriidoilla on myös kirjassa suuri rooli.

Olisin halunnut pitää Bournen kirjasta enemmän kuin pidin, koska siinä oli ihan hyviä aineksia. Bourne kirjoittaa vetävästi ja käsittelee kiinnostavia teemoja. Kirjassa oli tosin makuuni liikaa vitsinvääntöä, mutta vastapainoksi löytyi kuitenkin yllätävän paljon kipua ja synkkiäkin kerroksia.

Lukiessani huomasin kuitenkin ärsyyntyväni koko ajan enemmän. Naiseuden ja siihen kohdistuvien paineiden kuvauksessa ei ollut lopulta kauheasti mitään uutta. Eniten ärsytti se, kuinka tutuilla kaavoilla naisten välisiä ystävyyksiä kuvattiin. Kateutta, kilvoittelua, kaksinaamaisuutta, kuppikuntia. Äidit vastaan lapsettomat naiset ja vaimot vastaan naimattomat. En väitä, ettei naisten välisiin suhteisiin liittyisi näitä ilmiöitä, mutta haluaisin lukea muunkinlaisia ystävyyskuvauksia – erityisesti kirjoista, jotka luokitellaan asenteeltaan feministisiksi. Lisäksi loppupuolella kirjaan hiipi opettavainen äänensävy, joka väänsi lukijalle rautalangasta päähenkilön elämänopit ja oivallukset. Lupaavasti alkanut lukukokemus päättyi harmistukseen.

Bournen tuottaman pettymyksen jälkeen palasin takaisin Moriartyn pariin. Tavalliset pikku pihajuhlat kertoo takautumien kautta kolmen pariskunnan ja heidän lastensa spontaaneista grillijuhlista, joissa on tapahtunut jonkinlainen onnettomuus. Kuten Hyvässä aviomiehessä, tässäkin kirjassa tapahtumat olivat jokseenkin ennalta-arvattavia, mutta Pihajuhlat keskittyy Aviomiestäkin enemmän siihen, miten henkilöt tapahtumiin suhtautuvat. Kirjan käänteet ja yllätykset eivät myöskään ole niin dramaattisia kuin Hyvässä aviomiehessä, mikä minun silmissäni oli vain positiivista.

Kepeiden kirjojen kolmikostani Tavalliset pikku pihajuhlat osoittautui omaksi suosikikseni. Vaikka kirjassa on dekkarimainen juoni, se on loppujen lopuksi aika arkinen tarina. Henkilöhahmot ovat tyyliteltyjä mutta kiinnostavia. Ja vaikka tässäkin kirjassa kuvataan naisten välistä ongelmallista ystävyyttä, ongelmat eivät yhdisty naiseuteen – ja loppujen lopuksi tässä ystävyydessä on jotakin koskettavaa.

Tavallisten pikku pihajuhlien parissa onnistuin viihtymään ärsyyntymättä, eli kirja täytti vihdoinkin onnistuneesti kepeän kirjan tarpeeni. Voin siirtyä eteenpäin, ja lukea jotakin muuta.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (The Husband's Secret, 2013)
Suom. Helene Bützow
WSOY, 2014

Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, 2016)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
WSOY, 2017 

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen (How Do You Like Me Now?, 2018)
Suom. Kristiina Vaara
Kansi: Sanna Mander
Gummerus, 2019

Vuosi 2019 kansien välissä

Vuoteen 2019 mahtui paljon. Oli odotusta, haaveilua, pettymystä, töitä, väsymystä ja onnea.

Menin naimisiin.

Odotin koko vuoden Japanin matkaa unelmia pullollani. Matka peruuntui viime hetkellä taifuunin vuoksi.

Matkustin Vaasaan, Turkuun ja Tampereelle.

Tein paljon töitä.

Olin usein väsynyt. Pää kävi ylikierroksilla. Ehkä siksi luin tänä vuonna mielelläni myös vähän kepeämpää kirjallisuutta. Ja vaikka ne kepeät kirjat eivät aina jättäneet kovin suuria jälkiä, ja vaikka ne välillä olivat suorastaan kehnoja, ne täyttivät tehtävänsä lukuhetkellä: mieli irtautui arjesta ja rauhoittui.

Kirjavuoteen mahtui myös hienoja kokemuksia, ihania kirjoja ja innostavia ajatuksia. Eri tavalla mieleen jääneitä lukukokemuksia. Kirjavuosi 2019 oli esimerkiksi:

Piristävä:  

Ossi Nymanin Röyhkeys oli terävä, hauska ja ajankohtainen. Kirjan ajatukset ja asenne virkistivät ja tuulettivat ajatuksia ilahduttavasti.

Tarinan juhlaa:

Luin Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päättävän Uuden maan hotkien ja tarinaan täysin uppoutuen. Sukelsin tarinaan niin syvälle, että todellisuuteen palaaminen otti hiukan voimille.

Myös Pajtim Statovcin Bollassa synkkä ja koskettava tarina rakentuu vaikuttavasti ja mukaansatempaavasti. Vaikutuin Statovcin taidosta kuvata epämiellyttävät päähenkilönsä myötätunnolla.

Ajatuksia herättävä:

Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu rakentaa moniäänisesti mosaiikkimaista kuvaa Nevostoliiton noususta ja tuhosta. Elisabeth Åsbrink puolestaan tiivistää vuoden 1947  tapahtumat pieniin, irrallisiin välähdyksiin. Erilaiset tavat kuvata lähihistoriaa – molemmat kirjat hurjan kiinnostavia.

Kiehtova:

Murasaki Shikibun Genjin tarinan ensimmäinen osa vei kauas menneisiin maailmoihin. Rakastin kirjan outoa, unenomaista tunnelmaa.

Innostava:

Alison Bechdelin omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit Hautuukoti ja Äideistä parhain olivat pullollaan erilaisia teemoja, tasoja ja viittauksia. Kirjat kertoivat hauskasti ja kipeästi yhden perheen tarinaa, ja samalla ne saivat pohtimaan tarinankerrontaa itsessään. Teosten intertekstuaalisuus oli jotenkin äärettämän inspiroivaa: teki välittämösti mieli uppoutua feministisiin klassikoihin ja lukea Proustia!

Innostuin myös Silvia Hosseinin esseistä. Pölyn ylistys kuljetti ajatuksia sulavasti ja luontevasti teemasta toiseen. Mikään ei innosta niin kuin kunnon essee!

Pettymys:

Kuten sanottua, luin jonkin verran kevyttä kirjallisuutta, joka ei aina ollut kovin hyvää. En kuitenkaan odottanutkaan niiltä kirjoilta kauheasti. Sen sijaan Jennifer Eganin Manhattan Beachiin petyin pahasti, koska kirja oli niin kaavamainen peruslukuromaani verrattuna hauskan kokeilevaan Aika suureen hämäykseen.

 Rakastettava:

Ihastuin Aino Vähäpesolan Onnenkissan raikkauteen ja vapauteen. Rakastin sen kirjallista luonnetta, runoanalyyseja ja akateemisuutta.

Ihana!

En rakastanut mitään kirjaa tänä vuonna niin paljon kuin Katja Kallion Valkokangastuksia. Rakastan Kallion tapaa kirjoittaa elokuvista ja elämästä. Valkokangastuksia sai itkemään ja hymyilemään – se sai sydämen pakahtumaan.


 Ihanaa kirjavuotta 2020!

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

"Elän jatkuvasti jäljessä, välimatkan päässä, kuin ääninauhana joka on synkronisoitu huonosti. Mutta kuvittelemalla pääsen lähelle nykyetkeä. Pääsen sen yli. Tulevaisuuteen. Ja joskus, hyvin harvoin samanaikainen nostalgisointi ja kuvittelu saavat aikaan sen, että olenkin hetken risteyskohdassa, havahdun, kauhistun, en uskalla räpyttää silmää. Tässä."

Rehellisesti sanottuna: en oikeastaan tiedä, mistä Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraamassa on kyse. Varsinkaan nyt, kun kirjan lukemisesta on aikaa useampi viikko, ja alunperinkin määritelmiä pakenevat mielikuvani ovat entisestään hämärtyneet ja loitonneet jonnekin horisonttiin.

Onko edes niin väliä, mitä Dioraamassa tapahtuu, tai mistä se kertoo? Ei, jos lukiessaan ja lukemisen jälkeen tuntee olevansa jonkin kiehtovan ja merkityksellisen äärellä. Ei, jos ajattelee jo lukiessaan, että tämän kirjan haluan ehdottomasti lukea joskus uudestaan. Haluan yrittää tavoittaa sen jonkun, mikä lukiessa tuntui häilyvän jossain melkein näköpiirissä mutta vilahtavan sitten taas piiloon. En ehkä tavoita sitä koskaan, ja ehkä juuri siinä on Dioraaman kiehtovuus.

Dioraama ei ollut minulle helppo lukukokemus. Voisin syyttää kiirettä ja väsymystä, mutta ehkä on kyse kirjasta itsestään. Dioraama on niin täysi ja moneen suuntaan kurottava, raskas ja kevyt, muistoja ja kuvitelmaa, lavastusta ja todellisuutta. Mutta aina ei tarvitse olla helppoa. Joskus voi viihtyä, vaikka ei tunnekaan olevansa ihan kotonaan.

Dioraaman lukeminen tuntui siltä, kuin joku olisi kutitellut aivoja höyhenellä – vähän ärsyttävältä mutta silti kiehtovalta. Sen äärellä tunsin olevani samaan aikaan valpas ja eksyksissä.

Dioraamasta ovat kirjoittaneet myös Omppu, Maisku, tuijata ja Katja.

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Kansi: Leena Oravainio
Tammi, 2019

Elisabeth Åsbrink: 1947 - Mistä historiamme alkaa?

Olen saanut lähiaikoina aika paljon lukuvinkkejä Sivumennen-podcastista. Vaikka Sivumennen-naisten kirjamaku ei ihan aina osu yksiin omani kanssa, he osaavat puhua kirjoista niin innostavasti, että podcastissa käsitellyt kirjat alkavat melkein poikkeuksetta houkutella. Elisabeth Åsbrinkin 1947 oli aiheena parin vuoden takaisessa jaksossa, jonka kuuntelin tänä syksynä. Innostuin niin, että varasin kirjan saman tien kirjastosta.

1947 osoittautui juuri niin kiinnostavaksi, kuin podcastin perusteella uskalsin toivoa. Åsbrink käy kirjassa läpi vuoden 1947 tapahtumia tammikuusta joulukuuhun lyhyiden, fragmentaaristen välähdysten kautta. Hän seuraa muutamia tapahtumaketjuja ja ihmisiä, ja rakentaa niiden kautta kuvaa yhdestä vuodesta, historiasta ja nykyhetkestä.

Vuonna 1947 YK yrittää ratkaista kovalla kiireellä Palestiinan kysymystä. Ihmiset toistelevat sanoja "Ei koskaan enää". Samaan aikaan eri puolilla maailmaa natsit kokoavat rivejään. Iso-Britannia ja USA eivät halua ottaa vastaan juutalaispakolaisia. George Orwell kirjoittaa kirjaansa Vuonna 1984, Simone de Beauvoir Toista sukupuolta. Se, miten toisen maailmansodan historiaa kirjoitetaan, alkaa määrittyä. Nürnbergin oikeudenkäynneissä tietyt tulkinnat korostuvat, ja toiset jäävät käsittelemättä.

Åsbrink käy läpi vuoden 1947 tapahtumia, mutta kirja ei ole mikään luettelomainen historiakatsaus. Keskiössä on koko ajan pikemminkin historian tulkinta kuin virallinen historiankirjoitus. Åsbrink tuo esille valittuja tapahtumia, joilla ei aina näytä olevan edes kovin paljon yhteyttä toisiinsa, mutta juuri tätä kautta kokonaiskuva laajenee. On selvää, että historiaa ei saa koskaan kuvattua täydellisesti, eikä yhtä vuotta voi mitenkään tiivistää vajaaseen kolmeensataan sivuun. Silti historia usein esitetään meille aukottomana, ehjänä kertomuksena. Se, millaista kertomusta kerromme, on valintoja – tiedostomattomia tai tiedostettuja. Toisen maailmasodan tarinat alkoivat muodostua heti sodan jälkeen, eivätkä kaikkien tarinat ole samanlaisia.

Muiden tarinoiden rinnalla kulkee myös Åsbrinkin oman suvun tarina. Natsien leireille kadonnut Unkarin juutalainen isoisä, joka on ollut Åsbrinkin elämässä läsnä vain poissaolona, kulkee kirjassa hänen rinnallaan. Isoisän tarina tuo kirjaan henkilökohtaisen kerroksen ja korostaa historian tulkintojen haurautta.

Mitä muistamme menneisyydestä? Miten valitsemme tarinamme? Ja voimmeko oppia historiasta – voimmeko sanoa "ei koskaan enää", vai rakennammeko aina raunioiden päälle uuden tuhon mahdollisuutta?

Kirjan ovat lukeneet myös Laura, Nanna ja Kirjavaras.

Elisabeth Åsbrink: 1947. Mistä historiamme alkaa? (1947, 2016)
Suom. Sanna Manninen
Kansi, Mika Tuominen
Siltala, 2017