Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

En ollut kuullut  Lucia Berlinistä mitään ennen kuin Siivoojaan käsikirja alkoi viime vuonna vilahdella kirjablogeissa. Ja vilahdella. Ja vilahdella. Ja sitten alkoi tuntua, että kaikki muut ovat lukeneet Siivoojan käsikirjan. Ja että kaikki ovat rakastaneet sitä. Harvemmin kirja tuntuu saavan osakseen niin yksimielistä ihailua kuin Siivoojan käsikirja.

Jos tämän alustuksen jälkeen luulette, että aion asettua vastavirtaan ja ilmoittaa, ettei Berlinin taika tehonnut minuun, olette väärässä. Kuinka näistä tarinoista voisi olla pitämättä!

Novelleissa esiintyy usein varsin samantyylinen päähenkilö, nainen tai tyttö. Hän on katolilainen koulutyttö, siivooja, opettaja, äiti, alkoholisti ja sairaanhoitaja, mutta hänessä on aina jotakin yhteistä: tarkka havainnointi, oivaltava tapa asetella sanat oikeaan järjestykseen, vähäeleinen huumorin ja melankolian yhdistelmä, joka tuo tarinoihin omalaatuisen tunnelman.

Berlin ammensi ilmeisesti tarinoihinsa paljon materiaalia omasta elämästään – myös hän oli katolilainen koulutyttö, siivooja, opettaja, äiti, alkoholisti ja sairaanhoitaja. Tämä omakohtaisuus näkyy kokoelmassa ehkä jonkinlaisena jatkumona erillisten tarinoiden välillä: kirjaa voi lukea melkeinpä kuin romaania, jonka luvut joku on mennyt sekoittamaan.

Kokoelmassa on monta herkkupalaa, joiden joukosta suurimpia suosikkeja on vaikea nimetä. Pidin pienestä julmasta novellista Hyvät ja pahat, jossa rikas koulutyttö viettää muutamia päiviä kommunistisen opettajansa kanssa. Pidin taianomaisesta Toda luna, todo ano, jossa nainen viettää yksin rantalomaa pienessä kylässä Meksikossa. Pidin kauheasta kotiäidin viinanhimon kuvauksesta Kaikki karkaa käsistä. Ja pidin Surusta, riipaisevasta sisarussuhteen kuvauksesta.

Lucia Berlinin tarinoista löytyynee jokaiselle lukijalle omansa.

Siivoojan käsikirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi riitta k, Tuomas, Laura, Suketus ja Omppu.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Women: Selected Short Stories, 2015)
Suom. Kristiina Drews
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Aula & Co, 2017

Eeva Tenhunen: Mustat kalat

"Olin usein ennenkin pelännyt iltakierroksella. Mutta tämä oli erilaista. Oli kokonaan toista pelätä päihtynyttä vanhaa herraa, joka pyrki lähentelemään tornin portaissa, tai latinalaista hurmuria, joka yritti suudella Neitsytkammiossa. Oli helpompi pelätä, jos tiesi ketä ja mitä pelkäsi." 

Eeva Tenhusen esikoisromaanissa Mustat kalat ovat jo läsnä monet myöhemmistäkin dekkareista tutut tunnusmerkit. Huumorin ja jännityksen kotoisa yhdistelmä. Kansantarut ja runot, jotka rinnastuvat mukavan hyytävästi murhamysteerin juoneen. Ja myös Tenhusen vakiopariskunta, Liisa ja Martti, jotka tässä kirjassa tapaavat toisensa.

Mustissa kaloissa Liisa on vielä opiskelija ja työskentelee kesätyöntekijänä Olavinlinnan oppaana. Muut kesätyöntekijät ovat suurimmaksi osaksi Liisan opiskelututtuja, joiden joukosta löytyy niin sydänystäviä kuin ihastuksen kohteitakin. Oppaiden mielessä pyörivätkin lähinnä ihmissuhdeasiat – ainakin niin kauan, kunnes eräs heistä löytyy murhattuna. Murhaa tutkimaan saapuu paikallisten poliisien lisäksi Martti Halla, mutta tomerana tyttönä Liisa selvittelee murhaa myös omin päin.

Tenhunen rakentaa tarinansa kaikkien klassisen dekkarin taiteen sääntöjen mukaan. Varsinainen murhatarina onkin aika ennalta-arvattava: Tenhunen kyllä hämää lukijaa mutta tekee senkin niin klassisesti, että ainakin minä näin hämäyksen läpi. Myöhemmissä kirjoissa Tenhusen ratkaiset ovat usein omaperäisempiä.

Ennalta-arvattava juoni ei kuitenkaan juuri haitannut lukukokemusta, koska kirja on muuten mitä viehättävin. Tenhusen raikas huumori, Liisan hauska (vaikka välillä toivottoman koheltava) kertojanääni ja 1960-luvun ajankuva tuovat kirjaan aivan riittävästi mielenkiintoa. Vaikka Mustat kalat ei kohoa aivan Tenhusen parhaimpien dekkarien tasolle, se on ehdottomasti suomalaisen salapoliisiromaanin klassikko ja erinomaista luettavaa vaikkapa joululoman leppoisiin hetkiin.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Kirjan ovat lukeneet myös MarikaOksa, Linnea, Jassu ja Minna.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat, 1964
Kansi: Jenna Kunnas
CrimeTime, 2013

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

"Työpöytäni yllä oli vuosien ajan muistilappu, jossa luki TYÖTÄ EI RAKKAUTTA! Sellainen onni vaikutti kestävämmältä."

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto kertoo mitä tavallisimman tarinan eräästä avioliitosta. Nainen tapaa miehen. Nainen ja mies rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat lapsen. Rakkaus muuttaa muotoaan ja parisuhde ajautuu kriisiin. Nainen ja mies yrittävät selvitytyä kriisistä.

Ei ehkä kuulosta kovin houkuttelevalta. Tarvitaan lisää perusteluja, miksi juuri tämä avioliittotarina olisi syytä lukea.

Perusteluja on onneksi annettu. On kehuttu kirjan fragmentaarista rakennetta ja hehkutettu Offillin nokkelia ja viiltäviä huomioita maailmasta ja ihmisistä. En enää muista, mikä tarkalleen ottaen oli se argumentti, joka sai minut välittömästi aavistamaan, että tämä kirja olisi minun makuuni, mutta aavistus ei mennyt vikaan. Pidin Syvien pohdintojen jaostosta tavattoman paljon.

Kirjassa viehättää ennen kaikkea Offillin tapa rakentaa tarina pienistä paloista, parin virkkeen kappaleista, joiden väliin jää paljon tilaa hengittää ja ajatella. Näennäisen irralliset sirpaleet rakentavat yhdessä kokonaisen kuvan henkilöhahmoista, parisuhteesta, vanhemmuudesta ja ajattelusta.

Viehätyin myös kirjan kertojaäänestä, naisesta jonka elämänasenne on enemmän älyllinen kuin tunteellinen. Etäisyydestä ja älyllistämisestä huolimatta on selvää, että ihminen on aina fyysinen ja emotionaalinen olento kohdatessaan sellaisia asioita kuin lapsen syntymän, pettämisen tai luteet.

On myös sanottava, että vaikka kirjan erityisyys syntyy tekstistä ja kielestä, Offill kertoo myös kehystarinansa harmittavan vetävästi. Harmittavan siitä syystä, että ainakin ensimmäisellä lukukerralla huomio kiinnittyy väkisinkin aika paljon henkilöhahmoihin, miehen ja naisen suhteeseen ja siihen, miten heille ja heidän lapselleen käy. Vaikka kuinka yritin lukiessani hidastella ja pydähdellä, jotta saisin tekstistä kaiken irti, huomasin välillä kiiruhtavani eteenpäin vain juoni mielessäni.

En nykyään lue kovin usein kirjoja uudelleen (tiettyjä lohtukirjoja ei lasketa), mutta tästä kirjasta tiesin heti sen lopetettuani, että haluan lukea sen uudelleen, antaakseni sen yksityiskohdille kaiken sen huomion, jonka ne ansaitsevat.

Kirjan ovat lukeneet myös Suketus, Hannele, Katja, tuijata ja Leena.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation, 2014)
Suom. Marianna Kurtto
Gummerus, 2018

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra - Sokeana hetkenä

Muistan, kuinka istuin yksiöni lattialla vuonna 1996 ja kuulin radiosta Ultra Bran kappaleen Kahdeksanvuotiaana. Se ei ollut ensimmäinen laulu, jonka yhtyeeltä kuulin: olin aikaisemmin kuullut ainakin kappaleen Ken Saro-Wiwa on kuollut, ehkä myös Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat! Kahdeksanvuotiaana oli kuitenkin kappale, joka pysäytti maailman hetkeksi: että joku yhtye kertoo tällä tavalla lapsuuden ydinsodan pelosta, nopealla poljennolla ja kuulaan kirkkaalla lauluäänellä!

Kahdeksanvuotiaana aloitti suhteeni Ultra Brahan. Suhde oli lämmin ja läheinen, joskaan ei koskaan niin kiihkeä kuin joihinkin muihin bändeihin. Toisaalta suhde ei ole koskaan päässyt väljähtymään, kuten joillekin intohimoisemmille suhteille on käynyt: Ultra Bran musiikki kuulostaa edelleen raikkaalta, omaperäiseltä ja hyvältä.

Ja nyt Ultra Bran tarina on koottu kirjaksi.Ville Similän ja Mervi Vuorelan Sokeana hetkenä kertoo yhtyeen tarinan: taustoittaa bändiläisten henkilökohtaista historiaa, kuvaa bändin perustamisen ja haparoivat alkuaskeleet, menestyksen ja konfliktit sekä hajoamisen.

Similä ja Vuorela kirjoittavat erittäin hyvin – napakasti ja vetävästi - mutta pelkästään se ei riitä selittämään sitä, miksi Sokeana hetkenä tuntui niin hienolta kirjalta. Sillä se tuntui hienolta, jotenkin erityiseltä. Ja varmasti se johtuu suurelta osin siitä, että kirja oli aikamatka omaan nuoruuteen. Ehkä Ultra Bra -kirja onnistuu niin hyvin viemään aikamatkalle, koska Ultra Bra oli yhtyeenä toisaalta niin omanlaisensa ja toisaalta niin kiinni omassa ajassaan. Sokeana hetkenä onkin bändihistoriikin lisäksi elävä kuva yhdestä aikakaudesta.

Ultra Bran jäsenet eivät aikoinaan kertoneet kovin paljon itsestään tai bändin ryhmädynamiikasta. Siksi olikin mielenkiintoista päästä nyt kurkistamaan heidän henkilökohtaiseen elämäänsä – luultavasti mielenkiintoisempaakin kuin se olisi aikoinaan ollut, koska nyt ultrabralaisetkin osaavat katsoa omaa nuoruuttaan tietyn välimatkan päästä. Kirjassa on hauskoja, huvittavia ja koskettavia hetkiä. En olisi arvannut, että Ultra Bra -kirja saisi minut itkemään, mutta se sai, pariinkin kertaan.

Ultra Bran tarina ei ole hirveän dramaattinen, mutta on siinä silti emotionaalisia huippuja ja laaksoja. Yksi vaikeimmista hetkistä on selkeästi ollut Anna Tuluston erottaminen bändistä: vuosienkin takaa kerrottuna on selvää, että erottaminen on ollut monille raskas asia, vaikka aika on pehmentänyt ja tuonut perspektiiviä niihinkin tapahtumiin.

Sanoitukset olivat aina erittäin iso osa Ultra Bran viehätystä. Ja totta kai erityisesti Anni Sinnemäen sanoitukset, jotka Kerkko Koskisen sävellysten ohella tekivät Ultra Brasta Ultra Bran. Olinkin iloinen siitä, että sanoitukset ja sanoittajat saivat kirjassa niin paljon tilaa. Oli kiinnostavaa lukea Sinnemäen kasvusta sanoittajaksi, ja Janne Saarikiven kommentit olivat muuten vain usein kirjan kiinnostavimpia.

Sokeana hetkenä on totta kai pakollista luettavaa kaikille Ultra Bra -faneille, mutta sen parissa voivat viihtyä myös he, jotka elivät nuoruuttaan tai varhaisaikuisuuttaan 90-luvulla ja 90-luvun musiikin tahdissa. Ehkä Ultra Bran musiikkia vihaten, mutta kuitenkin samassa ajassa varttuen.

Kirjan parissa ovat viihtyneet myös Katja, Paula ja Laura.

Ville Similä, Mervi Vuorela: Ultra Bra. Sokeana Hetkenä
Kansi: Joel Melasniemi
WSOY, 2018

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats

"The Rum Tum Tugger is artful and knowing, 
The Rum Tum Tugger doesn't care for a cuddle;
But he'll leap on your lap in the middle of your sewing,
For there's nothing he enjoys like a horrible muddle."  

Kissat ovat suuria persoonallisuuksia – senhän tietävät kaikki, jotka ovat päässeet tekemisiin noiden ihastuttavien ja salaperäisten olentojen kanssa.  Ja sen tiesi selvästi myös T. S. Eliot, joka kirjoitti nämä leikkisät kissarunot alunperin kummilapsilleen. Myöhemmin runot koottiin kirjaksi, mutta niiden tunnetuin versio on epäilemättä Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaali.

Eliotin kissarunot ovat tänä vuonna ajankohtaisia, sillä Old Possum's Book of Practical Cats on ilmestynyt ensimmäistä kertaa suomeksi Jaakko Yli-Juonikkaan suomentamana ja Jenna Kunnaksen kuvittamana. Minä luin runot kuitenkin alkuperäiskielellä, koska tämä englanninkielinen laitos oli lämmittänyt hyllyäni jo pidemmän aikaa, ja valitsin sen vuodenvaihteessa Hyllynlämmittäjät-haasteeseeni.

Runot ovat lystikkäitä ja nokkelia riimirunoja – viihdyttävää luettavaa niin lapsille kuin aikuisille. Kirjassa esitellään monia erilaisia kissoja: seikkailijoita, mysteerikissoja, sankareita ja hienostuneita kulttuurikissoja. Kissamaiset luonteet tulevat esille, vaikka monien runojen kissat ovatkin melko inhimillistettyjä. Nämä kissat saattavat esiintyä teatterissa tai kuulua herrainklubiin, mutta kyllä ne myös metsästävät hiiriä ja nukkuvat lipastonlaatikossa.

Suosikkirunoni kokoelmassa olivat kuitenkin ne, joissa ei seikkaile mikään yksittäinen kissa vaan joissa mietiskellään kissoja yleisesti. The Naming of Cats ja The Ad-dressing of Cats ovat runoista kissamaisimmat: niissä on sekoitus arvokkuutta ja leikkisyyttä ja ihmisistä piittaamattomuutta. Kissa voi elää ihmisen kanssa, ja ihminen voi kuvitella tuntevansa sen, mutta kukapa meistä tietäisi, mitä kissan mielessä liikkuu.

"When you notice a cat in profound meditation, 
The reason, I tell you, is always the same:
His mind is engaged in a rapt contemplation
Of the thought, of  the thought,of the thought of his name:
His ineffable effable
Effanineffable
Deep and inscrutable singular Name." 

Tälle hyllynlämmittäjälle on ilman muuta paikka hyllyssäni jatkossakin.

Eliotin kissarunoja ovat lukeneet myös kosminen k, Hande, Paula ja Hreathemus.

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats
Kuvitus:  Nicolas Bentley
Faber and Faber, 1939/1985

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Riikka Pulkkisen uutuusromaani on määritelty erokirjaksi. Frederikan ja Henrikin eropäätös tosiaan käynnistää Lasten planeetan tapahtumat: "rauhallinen sananvaihto hajotti perheen". Mutta Lasten planeettaa voisi kutsua myös vanhemmuuskirjaksi tai psykoosikirjaksi tai tyttöyskirjaksi. Ja jos Lasten planeetta on erokirja, se ei ole aviopuolisoiden välistä draamaa vaan eron toisen osapuolen päänsisäistä draamaa.

Frederikan ja Henrikin ero on hillitty ero, hyvinkäyttäytyvien aikuisten ero. Ongelmaton se ei ole, koska mukana on pieni lapsi, mutta kaiken kaikkiaan Frederika ja Henrik hoitavat eronsa sopuisasti ja keskustellen. Mutta vaikka ero olisi kuinka siisti, se merkitsee suurta muutosta. Vielä äsken Frederika oli puoliso, ydinperheen jäsen, aikuinen nainen. Nyt hän on sinkku, osa-aikainen yksinhuoltaja, puoliksi aikuinen ja puoliksi nuori tyttö. Äiti hän on silti koko ajan, myös silloin, kun lapsi on toisessa kodissaan.

"Kuka on tämä nainen, joka nyt näin vaivatta ja tyystin vailla uhriutumista haluaa tehdä lapsensa isälle syntymäpäiväkakun? Onko tämä paperinukke 50-luvulta, leninki ja leningin päällä brodeerattu esiliina, huulipunahymy, ei huolen häivää, ei syytöksen syytöstä."

Lasten planeetta jätti jälkeensä hyvin kaksijakoiset tunnelmat. Yleisesti ottaen pidän Pulkkisen kirjoitustavasta, hänen kauniista virkkeistään, tekstin rytmistä, jopa niistä sivistyssanoista ja suureellisuuksista, jotka joitakin lukijoita ärsyttävät. Tässäkin kirjassa on vaikka kuinka paljon hienoja kohtia, tekstinpätkiä joita tekee mieli maistella ja pyöritellä kielen päällä. Parhaimmillaan Pulkkinen kirjoittaa ihastuttavasti ja ilahduttavasti.

Pidin myös siitä, että eroa kuvataan yksilön prosessina eikä ihmissuhdedraamana. Monet kirjan parhaista hetkistä käsittelevät Frederikan yrityksiä rakentaa itseään uudelleen eron jälkeen. Ollako tyttö, äiti vai nainen – voiko olla niitä kaikkia? Ja sitten ovat herkän hienot hetket vanhemman ja lapsen välillä, kaikine arkisine riitoineen ruokakaupassa ja yhteisine iltapalahetkineen.

Mutta kokonaisuutena kirja ei toiminut. En saanut ollenkaan otetta Frederikan siskon psykoosikuvauksesta: se tuntui irralliselta ja turhalta. Muutenkin kirja oli hajanainen, täynnä kaikenlaisia sivupolkuja ja rönsyjä. Yksittäin moni kohta on hyvä ja kiinnostava, mutta niistä ei muodostu kokonaista kuvaa, vaan palaset jäävät irrallisiksi. Ja kun kokonaisuus ei toimi, alkavat yksityiskohdatkin ärsyttää, samoin kuin taidokas teksti.

Vaikka olen pettynyt Pulkkisen kirjoihin yhtä usein kuin ihastunut niihin, jokin hänen kirjoitustyylissään vetoaa minuun niin, etten ole vielä kertaakaan edes harkinnut, että jättäisin hänen seuraavan kirjansa lukematta. Enkä taida harkita Lasten planeetankaan jälkeen, vaikka sekin kallistui pettymyksen puolelle.

Lasten planeetasta ovat kirjoittaneet myös tuijata, helmikekkonen, Saila, Katja, Jonna ja Ideanus.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2018 

Piia Leino: Taivas

Vuonna 2058 eletään eristäytyneidyyden ja lamaannuksen aikaa. Nationalistinen Suomi on jossain vaiheessa irrottautunut muusta Euroopasta, ja sisällissodan jälkeen myös Etelä-Suomi on  eristäytynyt piikkilangoin ja raja-aidoin muusta Suomesta. Tai näin ainakin kerrotaan. Juuri ketään ei kuitenkaan kiinnosta, mitä Helsingin ulkopuolella oikeasti tapahtuu: lamautuneet ihmiset sulkeutuvat joka tapauksessa omiin koteihinsa, ja elävät vain sitä varten että saisivat viettää heille kuuluvan päivittäisen ajan virtuaalimaailma Taivaassa.

Tulevaisuuden Helsinki on ankea ja harmaa. Ihmiset syövät ruokaa, joka ei maistu miltään, pukeutuvat muodottomiin ja värittömiin vaatteisiin, eivätkä he ole kiinnostuneita toisistaan tai ympäröivästä maailmasta. Lapsia ei synny, koska edes seksi ei kiinnosta. Jotkut muistavat vielä entiset ajat, kun asiat olivat toisin. He muistavat myös kapinalliset, jotka vastustivat nousevaa nationalismia ja pakkovaltaa. Muistot eivät kuitenkaan herätä ihmisissä kaipuuta tai surua. Ainoa paikka, joka enää herättää tunteita, on Taivas.

Piia Leinon luoman maailman turtunut voimattomuus on kuvattu melkein ahdistavan onnistuneesti. Kirjan Helsingissä tyhjäkatseiset ihmiset raahautuvat pitkin katuja ja suorittavat mekaanisesti tehtäviään, jotka eivät tuota heille mitään tyydytystä. Kun päähenkilöt salaperäisen lääkekokeilun myötä alkavat herätä lamaannuksestaan, maailma tuntuu liian voimakkaalta. Suru, himo tai jopa ilo ovat liian repiviä tunteita verrattuna virtuaalimaailman pehmeän miellyttävään nautintoon.

Taivaan dystooppinen tulevaisuuskuva ei ehkä ole kaikin puolin uskottava, mutta sen tunnelma on voimakas. Pidin siitä, ettei kaikkea selitetty auki, vaan jotkut asiat jäivät tulkinnanvaraisiksi ja jopa ristiriitaisiksi. Kirjan maailman olisi kuitenkin mielestäni voinut viedä vielä pidemmälle, tai ainakin etäännyttää sitä hiukan omasta nykyhetkestämme: nyt jotkut viittaukset tuntuivat vähän liian osoittelevilta ja saarnaaviltakin.

Leino noudattaa Taivaassa varsin tarkkaan dystopian lajityypillisiä muotoseikkoja, eikä kirja tarjoa niihin hirveästi uutta ja yllättävää. Leino kirjoittaa kuitenkin hyvää, hillityn kaunista tekstiä, ja kun lähtökohtaisesti pidän dystopioiden lukemisesta, vei Taivas minut varsin voimakkaasti mukanaan. Jos kirjan tarina onkin vähän kaavamainen, niin tunnelma on kohdallaan, ja jos tulevaisuuden maailman taustoittaminen jääkin hiukan kepeäksi, itse maailmankuva tekee vaikutuksen.

Taivaasta ovat kirjoittaneet myös Opus eka, Suketus, Omppu, Arja, Laura, Aletheia ja Mila.

Piia Leino: Taivas
Kansi: Jussi Karjalainen
S & S, 2018

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys

"Patrick tähyili katua. Tämä oli kuin  ylikansoitusta käsittelevän dokumenttielokuvan avauskohtaus. Hän lähti kävelemään kadun vartta ja kuvitteli vastaantulijoiden  putoilevien päiden kierivän katuojaan vanavedessään."

Kovin epätasainen lukukokemus tämä Loistava menneisyys. Epätasaisuutta selittää varmasti osaltaan se, että kyseessä on itse asiassa kolme eri kirjaa. Viisiosaisen Patrick Melrosen tarinan kolme ensimmäistä osaa seuraavat yläluokkaisen Patrickin elämää lapsuudesta aikuisuuteen kolmen tiiviin pienoisromaanin muodossa. Vuorokausiromaanit nostavat Patrickin elämästä esiin välähdyksenomaisia merkittäviä hetkiä, joiden väliin jäävät vuodet ja tapahtumat lukija saa pääosin itse päätellä.

Ensimmäinen osa, Mitäs pienistä, on kirjoista raadollisin, vastenmielisin ja onnistunein. Siinä Melrosen perhe kestitsee vieraita loisteliaassa kartanossaan Ranskassa, Patrickin sadistinen isä David nauttii perheensä ja vieraidensa nöyryyttämisestä, ja viisivuotias Patrick joutuu ensimmäistä kertaa isänsä raiskaamaksi. Raiskaus on lapselle ahdistavuudessaan käsittämätön  tapahtuma, isälle uusi kiinnostava askel julmuuteen. Davidin julmuus tuntuu vetävän ihmisiä puoleensa: Davidin vieraat viihdyttävät toisiaan anekdooteilla tämän tekosista, kuten vaikkapa vaimon raiskaamisesta. Ihmisten tyhjänpäiväisyys ja itsekkyys tuodaan kirjassa esiin armottoman selkeästi.

Ikävässä jutussa parikymppinen Patrick matkustaa New Yorkiin hakemaan isänsä ruumista. Ankarassa huumeriippuvuudessa pyristelevä Patrick kanniskelee isänsä tuhkia, imee huumeita kuin sieni ja hallusinoi, kenties huumeiden takia, kenties sortuneen mielensä vuoksi. Kuten yleensäkin, huumehörhöilyistä lukeminen oli minusta pääasiassa pitkästyttävää. Kohtaukset, joissa Patrick etsii käsivarsistaan verisuonta, näkee veren tulvahtavan ruiskun säiliöön ja tuntee huumeiden vapauttavan vaikutuksen toistuivat kirjassa moneen kertaan ja kovin samanlaisina. Addiktin elämän ammottava tyhjyys on sinänsä ihan ansiokkaasti kuvattu, eikä välttämättä ole kirjan tai kirjailijan vika, että huumeodysseiat eivät minua kiinnosta. Ja on kirjassa kiinnostavat hetkensä, liittyen erityisesti Patrickin päänsisäisiin keskusteluihin kuolleen isän kanssa.

Luulisi,että huumehöyryinen Ikävä juttu olisi ollut kirjan sekavin osa, mutta kolmas kirja Toivon mukaan vie kyllä voiton. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä kirjassa on selkeä punainen lanka, kolmannesta sellaista on vaikea löytää. Keskiössä ovat isot syntymäpäiväjuhlat, joissa nähdään monia aikaisemmista osista tuttuja henkilöhahmoja sekä etuoikeutetun luokan äärimmäinen ilmentymä, kuninkaallisen perheen jäsen. Myös Patrcik osallistuu juhliin ja pyrkii niiden aikana tekemään jonkinlaista sovintoa isänsä ja menneisyytensä kanssa. Tämä sovinnonteko on epäilemättä kirjan keskeinen sanoma, mutta se on mielestäni kuvattu kovin kömpelösti ja suorastaan rautalangasta vääntäen.

Kaiken kaikkiaan Loistava menneisyys latistui lupaavan alun jälkeen pettymyksen asteelle. Sarjan neljäs osa on kuitenkin käsittääkseni kirjoista kehutuin ja palkituin, joten luulen kyllä lukevani Patrickin tarinan loppuun. Parasta toivoen.

Loistavasta menneisyydestä ovat kirjoittaneet myös Opus eka, Jassu, Kirjaluotsi, Omppu ja Katja.

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III (Never mind, 1992, Bad News, 1992, Some Hope 1994)
Suom. Markku Päkkilä 
Otava, 2018

Välähdyksiä kirjamessuilta

Oi kirjamessut! Hurmaat minut joka vuosi, vaikka välillä mietin, voiko taikasi kestää. Mutta niin vain tempauduin jälleen kerran messujen vietäväksi, eristäydyin muusta maailmasta messuhallin keinovalojen ja ylihinnoitellun ruuan pariin ja ajelehdin kaksi ja puoli päivää kirjojen ja kirjallisten keskustelujen vietävänä.

Perjantain tähtihetki oli epäilemättä Mia Kankimäki, jota Katja Kallio haastatteli. En ole vielä lukenut Naisia, joita ajattelen öisin, mutta olen varma että tulen rakastamaan kirjaa. Jo pelkkä yönaisten käsite kutkuttaa ajatuksia hurmaavasti. Ja ketkä voisivat olla omia yönaisiani – sitäkin messuilla haastettiin miettimään.

Kuuntelin myös puhetta äänikirjoista ja piipahdin ruokamessujen puolella kuuntelemassa Samassa liemessä -ohjelmasta ja -kirjasta tuttua, ihastuttavaa Meri-Tuuli Väntsiä. (Työparinsa Pipsa Hurmerinta oli kuulemma Pariisissa.) Ruokapuolelta mukaan tarttui Meri-Tuulin naurun lisäksi herkullisia karjalanpiirakoita ja sultsinoita.

Minä ja ihan muutama muu olimme saapuneet lauantaina kuuntelemaan Teemu Keskisarjaa, joka kertoi Aleksis Kiven elämänkertomuksesta. Keskisarjassa oli messujen supertähtiainesta: yleisö suorastaan ahmi miehen puhetta ja palkitsi tämän useasti taputuksin tai naurunpurskahduksin.

Seuraavaksi kuuntelin pari Suomen kirjailijaliiton ohjelmanumeroa, kirjailijoiden taloudellisesta tilanteesta sekä fiktion suhteesta todellisuuteen. Rahapuhe oli kiinnostavampaa, mutta kumpikaan keskustelu ei suuremmin ravistellut.

Yksi messujen ilahduttavimmista kokemuksista oli puolestaan lavarunobattle, jossa kriitikot arvostelivat lennosta Helsinki Poetry Connectionin jäsenten esittämää lavarunoutta. Olisin seurannut pidempäänkin! Aina, kun kuulen lavarunoutta, innostun siitä kovasti.

Ari Haasio kertoi mukaansatempaavaan tyyliinsä hikikomoreista eli koteihinsa lukkiutuvista nuorista. Sen jälkeen Minna Rytisalo kertoi viehättävään tyyliinsä Rouva C.:stä. Haastattelija haastoi Minna R:n ajatusleikkiin, ja kysyi, mitä Minna C tuumaisi kirjamessuista. Pitäisi varmaan, kuului vastaus, olihan Minna C kauppanainen.

Sitten oli vuorossa yksi etukäteen herkullisimman kuuloisista ohjelmanumeroista: Saara Turunen haastatteli Antti Majanderia. Harmi vain, että roustaus ja grillaus jäi vähän vaisuksi, koska Majander ei lähtenyt tosissaan tai edes leikillään mukaan Turusen tenttaukseen vaan piiloutui etäisen asenteen ja silmien pyörittelyn taakse.

Tie vei seuraavaksi messujen lukupiiriin, jossa keskusteltiin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -kirjasta. Pidin Savonlahden kirjasta hurjan paljon, ja niin tuntui pitäneen moni lukupiiriin osallistunutkin. Oli hauska kuulla, kuinka moni erilainen ja eri-ikäinen lukija oli samaistunut tähän nuoren naisen tarinaan.

Lukupiirin jälkeen olin jonkinlaisessa messuhurmiossa, enkä halunnut lähteä kotiin, vaikka väsytti. Vaeltelin ympäriinsä, katselin kirjoja, kävin syömässä. Kuuntelin Eveliina Niemistä, joka kertoi Late Bloomers -kirjastaan, ja pysähdyin seuraamaan KirjaKallion runoklubia, jossa esiintyivät Patricia Lockwood  ja Tuukka Pietarinen. Open mic -osuudessa omia runojaan lausuivat untuvaiset nuoret, ja olin liikuttuneen iloinen siitä, että runous elää ja kiinnostaa. Voi olla, että väsymyksellä ja kuohuviinillä oli osuutta liikutuksen tunteeseen.

Sunnuntaina herkistelin lisää. Kerkko Koskisen ja Anni Sinnemäen haastattelu vei Ultra Bran tarinan kautta omaan nuoruuteen. Eri tavalla herkistyin seuraavassa keskustelussa, jossa kysyttiin, mitä tapahtuu #metoo-vallankumouksen jälkeen. Pelkkä hashtag ei riitä eikä maailma ole tullut valmiiksi. Keskustelijat vaativat tekoja ja muutoksia: jokainen voi vähintään allekirjoittaa Suostumus2018-kansalaisaloitteen!

HS Esikoiset kuuluu ohjelmaan joka vuosi. Tänä vuonna tunsin itseni suorastaan valveutuneeksi, koska olin lukenut peräti kolme esikoispalkintoehdokkaista. (Eeva Turusen Neiti U on suosikkini.) Niistä, joita en ole lukenut, kiinnostuin eniten Silvia Hosseinin Pölyn ylistyksestä.

Messut päätti osaltani Saara Turusen Sivuhenkilöä käsittelevä lukupiiri. Sivuhenkilön moniulotteisuus nousi hyvin esiin kirjasta käydyssä keskustelussa, sen verran erilaisia ajatuksia ja tunteita se oli lukijoissa nostattanut. Kommenteista huomasi myös sen, että kirja oli onnistunut koskettamaan lukijoita voimakkaasti, olivatpa nämä sitten pitäneet kirjasta tai pitäneet sitä kamalana.

Voin tunnustaa, että olen tällä hetkellä aivan Saara Turusen lumoissa. Pidin paljon Rakkaudenhirviö-esikoisromaanista. Tavallisuuden aave -näytelmä oli aivan käsittämättömän upea. Sivuhenkilöön puolestaan rakastuin aivan täysillä. Turunen käsittelee niin monia aiheita, jotka koen läheisiksi ja tärkeiksi. Turunen saa siis loistaa näiden messujen kirkkaimpana tähtenä!

Paluu arkeen on sujunut yhtä kankeasti kuin aina messujen jälkeen. Onneksi kirjat ja lukeminen jäävät, vaikka messut ovatkin ohi.

Kiitos taas kerran kirjamessut! Kiitos messukeskus bloggaajapassista! Ja kiitos te kaikki, joiden kanssa vaihdoin messuhulinassa kirjallisen ajatuksen tai pari!

Kirjamessutärppejä ja lippuarvonta

Paras aika vuodesta. Syksy, lokakuu ja ruskan loisto parhaimmillaan. Ja Helsingin kirjamessut, jotka ovat täällä jo ensi viikolla!

Messuilla on tänäkin vuonna luvassa kaikenlaista mielenkiintoista. Esimerkiksi lukupiirejä, joista itse olen ajatellut osallistua Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -esikoisromaania ja Saara Turusen Sivuhenkilöä käsitteleviin keskusteluihin. Kaikki kirjamessujen lukupiirit löytyvät täältä.

Torstaina en ehdi messuille, mutta jos ehtisin haluaisin seurata ainakin näitä keskusteluja:

Livepodcast: Mitä Simone sanoisi? Sivumennen-livepodcastissa nykykirjailijat pohtivat, mitä annettavaa Simone de Beauvoirin Toisella sukupuolella on nykyfeminismille. 13.30-14-00 Hakaniemi-lava

HS Puheenaihe: Kulttuurinen omiminen Saako kirjailija puhua kenen tahansa äänellä. 15.00-16-00 Senaatintori-lava

Kolme muuta päivää aion messuilla sydämeni kyllyydestä. Ainakin näitä keskusteluja haluaisin ehtiä kuuntelemaan:

Perjantai:

Naiset joita ajattelen öisin Mia Kankimäki kertoo uudesta kirjastaan. 16.30-17-00 Esplanadi-lava

Tiedetori: Suomen kieli ja mieli Mistä Suomi tulee? Entä suomen kieli? Janne Saarikivi ja Juha Hurme keskustelevat. 17.00-17.30 Kruununhaka-lava

Lauantai:

Saapasnahka-torni - Aleksis Kiven elämänkertomus Teemu Keskisarjan elämäkerta Aleksis Kivestä. 11.00-11.30 Suomenlinna-lava

Lavarunobattle! Miten kirjallisuuskriitikoilta irtoaa lavarunouden analysointi livenä? 13.30-14-00 Töölö-lava

Kirjailija ja kriitikko kohtaavat Saara Turunen haastattelee Antti Majanderia. 15.00-15.30 Hakaniemi-lava

Sunnuntai

Ultra Bra Suomen mahtipontisimman yhtyeen tarina.11.30-12.00 Senaatintori-lava

#Metoo - mitä nyt? Miten metoo on muuttanut maailmaa? Senaatintori-lava

HS Esikoiset Perinteinen HS:n kirjallisuuspalkintokilpailun finalistien haastattelu. 14.00-15-00 Senaatintori-lava   

 Arvonta

Haluatko sinäkin mukaan kirjamessuille? Arvon yhden pääsylipun arvontaan osallistujien kesken. Lipun on lahjoittanut Messukeskus. Lippu on sähköinen, ja se oikeuttaa sisäänpääsyyn yhtenä messupäivänä.

Arvontaan voit osallistua kertomalla, mikä tänä vuonna lukemasi kirja on tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen. Kommentoi 23.10. klo 20.00 mennessä, niin olet mukana arvonnassa.

Arvonta on päättynyt. Lipun voitti Katriina.

Ihania messuja kaikille!