lauantai 15. syyskuuta 2018

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut



"Vielä kauan minun on salaperäisen mahdin käskystä pakko kulkea käsi kädessä omituisten henkilöitteni kanssa, katsella valtavana vyöryävää elämää, katsella sitä maailmalle näkyvän naurun ja sille näkymättömien kyynelten läpi!"

Jotkut klassikot tuntuvat iättömiltä ja ihastuttavat lukijaa ajankohtaisuudellaan. Toisten klassikoiden viehätys taas syntyy enemmänkin siitä, että niistä voi aistia menneen maailman kaikuja – siitä että niiden maailmankuvassa tai kerronnassa on jotakin selvästi vanhanaikaista. (Vanhanaikaisuus on tässä yhteydessä positiivinen piirre.) Nikolai Gogolin Kuolleet sielut osui itselläni jälkimmäiseen kategoriaan. Vaikka Gogolin ihmiskuvauksessa on ajattomuutta, oli kirja rakenteeltaan ja kerronnaltaan selkeästi menneen ajan tuote.

Hyllynlämmittäjät-haasteen kirjavalikoimani klassikko-osastoa edustava Kuolleet sielut kertoo tarinan kuolleita maaorjia ostelevasta Pavel Tšitšikovista. Kirjan juoni on varsin yksinkertainen: suurimmaksi osaksi kuvataan Tšitšikovin kaupankäyntiä erilaisten ihmistyyppien kanssa. Ja siinä kenties piileekin kirjan varsinainen tarina – ihmisluonteen kuvauksessa. Gogol kuvaa ihmisten ahneutta, pinnallisuutta, typeryyttä, laumasieluisuutta ja muita heikkouksia. Osansa satiirista saavat erilaiset virkamiehet ja byrokraatit.

Kirjan tarina on tosiaankin varsin simppeli, ja sen huumorikin tuntuu nykylukijasta hiukan hitaalta ja toisteiselta. Gogolin kielenkäyttö sen sijaan on verevää ja pitää tunnelmaa korkealla silloinkin, kun tarina tuntuu polkevan paikallaan. Sanavalinnat ovat herkullisia ja kuvailu osuvaa.

Varsinaista tarinaa enemmän minua taisi kuitenkin viehättää se, kuinka Gogol käyttää kertojanääntä. Välillä äänessä on ulkopuolelta tapahtumia tarkasteleva kaikkitietävä kertoja, mutta toisinaan lukijaa puhuttelee kirjailija, joka ohjailee lukijan tulkintoja ja kertoilee, miten kriitikot tai venäjän kansa tulee kirjaan suhtautumaan. Välillä hypähdellään Tšitšikovin seikkailuista sivupoluille pohdiskelemaan venäjän kieltä tai venäläistä kansanluonnetta. Hekittäin Gogol unohtaa myös tämän hiukan ulkopuolisen kirjailija-roolinsa ja vaihtaa suoraan minä-muotoon, esimerkiksi huokaillessaan kuinka  Italiassa asuessaan kaipaa Venäjälle.

Kuolleiden sielujen anti ei minulle niinkään syntynyt kehutusta huumorista tai ihmisluonnon kuvauksesta vaan siitä, millä tavalla Gogol kirjoittaa ja kertoo tarinaa. Gogolin tyyli on viehättävän vanhahtavaa ja tuntuu kertovan omasta ajastaan ja ihmisyydestä yhtä lailla kuin kirjan varsinainen juoni.

Kuolleet sielut oli kiinnostavaa mutta kieltämättä paikoitellen myös hiukan puuduttavaa luettavaa. Tämä hyllynlämmittäjä saa siis lähteä kiertoon.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Tuomas, Linnea, Amma, Jokke ja Jori.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut (Mertvyje duši, 1842)
Suom. Juhani Konkka
Esipuhe: Rafael Koskimies
Ex Libris, 1972 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti