torstai 29. kesäkuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


"Elämä on niin murheellista, hän ajatteli niillä hetkillä. Se on niin murheellista, ja silti kaikki elävät sitä. Kaikki me takerrumme siihen, kaikki me etsimme lohtua."

Pieni elämä alkaa vähän liiankin tunnistettavasti. Neljä ystävystä New Yorkissa; neljä nuorta, kaunista ja lahjakasta miestä, opiskelijaelämää, koristeellista opiskelijaköyhyyttä ja vastapainoksi satumaisen varakkaita vanhempia. Luin kirjan ensimmäistä jaksoa laimean kiinnostuneena, ja mietin jaksaisinko kokonaiset 900 sivua elottomia henkilöhahmoja ja jaarittelevaa kerrontaa.

Kirja kuitenkin herää eloon, kun tarina alkaa keskittyä ystävysjoukon traagisimman hahmon Juden ympärille. Jude on syvästi haavoittunut ja haavoitettu ihminen, mutta se kuinka syvälle hänen haavansa ulottuvat, selviää lukijalle vasta pikku hiljaa. Kirja kuljettaa päähenkilönsä nuoruudesta keski-ikään, ja takautumien kautta myös lapsuuteen, ja mitä pidemmälle tarina etenee, sitä intensiivisemmin kirja pitää otteessaan. Pienen elämän kohdalla enemmän on todellakin enemmän: kirjan voima syntyy yksityiskohtaisuudesta, kertauksesta, jopa jankuttavuudesta. Yanagihara sivaltaa lukijaa yhä uudelleen ja uudelleen aivan kuin kysyäkseen, kestätkö vielä tämän; miltä tämä sinusta tuntuu?

Juden kärsimyksen määrä on niin massiivinen, että lukiessa alkaa lähes väistämättä miettiä, miksi Yanagihara on halunnut kuvata jotain näin raadollista ja kasata tällaiset määrät seksuaalista hyväksikäyttöä, väkivaltaa, itseinhoa ja vihaa kirjansa sivuille. Onko kyse kurjuudella mässäilystä – vetoaako kirja siihen osaan meistä, joka saa nautintoa (fiktiivisistä) kauheuksista? Minusta Pienessä elämässä ei kuitenkaan ole kyse tästä. Kurjuuden maksimointi toimii pikemminkin etäännyttävästi, ja vie pikku hiljaa lukijan huomion muihin asioihin kuin siihen, mitä Judelle on tapahtunut. Luulen myös, että Juden kokemusten on oltava juuri näin kauheita, jotta lukija heräisi kysymään, voiko traumaattisista kokemuksista selvitä?

Fiktiossa olemme tottuneet siihen, että ihminen selviää. Hirvittävimpienkin tapahtumien ja suurimpien vääryyksien jälkeen pelastus odottaa rakkauden, itsetutkiskelun, terapian tai ystävyyden muodossa. Vaihtoehtoisesti tarina voi olla niin synkkä ja toivoton, että yleisölle jää nuhruisen likainen olo eikä missään näy toivon pilkahdustakaan. Pieni elämä tasapainoilee jossakin näiden vaihtoehtojen välissä. Se ei lupaa helpottavaa pelastusta mutta ei myöskään ole vailla valoa: toisinaan se loistaa niin kirkkaasti ja lämpimästi, että lukijaa pakahduttaa.

Kirkkaimmin Pieni elämä loistaa kuvatessaan rakkautta erilaisissa muodoissaan. Rakkaus voi olla romanttista rakkautta, ystävyyttä tai perheenjäsenten välistä rakkautta, ja kirjan muuten synkässä maailmassa rakkaus  lämmittää kuin liekki. Rakkaus ei ole virheetöntä: Yanagihara kuvaa hyvin sitä, kuinka pelko, häpeä tai itsekkyys voivat nakertaa myös niitä kaikkein tärkeimpiä ihmissuhteita. Eikä rakkaus aina riitä, edes rakkaus ei välttämättä pelasta ihmistä. Mutta varmaa on, että ilman rakkautta ihminen on hukassa.

Pieni elämä on vaikuttava lukukokemus, mutta täydellinen se ei minulle ollut. Olin loppuun asti sitä mieltä, että henkilöhahmot ovat melko yksiulotteisia (vaikka heihin kyllä kiintyy matkan varrella), eikä Yanagihara onnistu kuvaamaan heidän vanhenemistaan kovin uskottavasti: ystävykset tuntuivat minusta koko ajan parikymppisiltä. Kirjan kieli virtaa useimmiten kauniisti ja luontevasti, mutta dialogi on jotenkin kaavamaista. Kokonaisuudessaan kirja on kuitenkin niin vahva, etteivät puutteet suuremmin häiritse. Pieni elämä kuristi kurkkua, tunkeutui uniin ja – ennen kaikkea – se herätti ajatuksia, herätti ajattelemaan.

Pienestä elämästä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Lady Dandy, joka pohtii Yanagiharan tapaa käsitellä seksuaalisen hyväksikäytön teemaa; Sirri, jonka mielestä parasta olivat monisävyiset henkilöhahmot; Janne, joka ei uskonut kirjoitetun fiktion pystyvän tällaiseen lohduttomuuteen; Arja, joka oli vaikuttunut koko kirjan mitalta; Laura joka uskoo vasta sulattelun jälkeen tietävänsä kuinka paljon piti kirjasta; ja Katja jonka mielestä kirja on suuri rakkaustarina.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä ( A Little Life, 2015)
Suom. Arto Schroderus
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2017

4 kommenttia:

  1. Tämä kirja ystävyydestä sisälsi valtavasti tunnemyrskyjä ja tuskaa. Liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minulle Pieni elämä ei tuntunut tuskassaan liialliselta. Kirja oli oudosti sekä rankka että jotankin etäinen: en mennyt kovin syvälle henkilöhahmojen maailmaan, vaikka heidän elämäänsä niin perusteellisesti perehdyttiinkin.

      Poista
    2. Tämä toi liikaa muistoja tytöstä joka viilteli itseään. Laittoi ajattelemaan, että mitä sellaisen elämän takana on, mitä kokemuksia pitää yrittää peittää tuskan tuntemisella.

      Poista
    3. Ymmärrän hyvin, että tämä kirja voi tulla liian lähelle. Toisaalta arvostin juuri sitä, että viiltely ja tuska meni tässä niin syvälle, eikä yritettykään väittää että niistä voisi selvitä mitenkään helposti.

      Poista