Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet ja Neidonkenkä

Tuli sellainen olo, että pitää saada pienen tauon jälkeen lukea taas Kähkösen Kuopio-sarjaa. Poimin siis hyllystä sarjan neljännen osan Lakanasiivet, ja tunsin suurta jälleennäkemisen iloa tavatessani edellisistä osista tutut henkilöhahmot. Vanhojen tuttujen rinnalle Kähkönen tuo Lakanasiivissä myös monta uutta hahmoa ja nostaa sivuhenkilöitä aikaisempaa suurempiin rooleihin.

"Juopua. Tanssia. Miksi tosiaankin juuri se oli niin väärin, tällaisena aikana, jolloin jokaisen portin pieleen oli piirretty risti: tämä on ehken muraksi ja nuhjuksi menevä – ja jolloin jokaisen ohikulkijan otsassa oli musta merkki: tämän on äkkikuolema kumppanikseen varannut. Hilda laittoi ruusun rintapieleensä ja otti avaimen takkinsa taskusta. Hän ei ollut koskaan tanssinut, eikä enää tiennyt, miksi oli sen itseltään kieltänyt."

Lakanasiivet sijoittuu yhteen kuumaan kesäpäivään sotavuonna 1941. Ihmisiä painavat niin helle kuin väsymyskin: harva on nukkunut öitään kunnolla. Painostava tunnelma kulminoituu neuvostokoneiden pommitukseen, jota seuraavassa hädässä ja järkytyksessä ihmiset kohtaavat ja kadottavat toisensa, tekevät päätöksiä ja katsovat asioita uudesta kulmasta.

Kähkönen rakentaa yhden vuorokauden romaaninsa taiten. Tapahtumat ja tunnelma myötäilevät pommituksen dramatiikkaa: pysähtyneestä odotuksesta kuumeiseen toimintaan ja sitten rauhoittumiseen, jossa maistuvat niin suru kuin väkevä tunne elossa olemisesta. Voimia ja hermoja koetelleen päivän jälkeen väsyneet naiset voivat hetken istua rauhassa keittiössä, tanssia ja ottaa viinaryypyt.

Kirjan heikoin lenkki minulle oli uusi henkilöhahmo, tarinassa paljon tilaa saava kabareetanssija Mizzi. Verrattuna muihin, hyvin elävän tuntuisiin henkilöihin, Mizzin hahmo tuntui tarinalliselta ja ulkokohtaiselta. Piristäviä sen sijaan olivat yläluokkaiset herrasmiehet Mertanen, Kelo ja Lehtivaara, jotka kukin pohdiskelevat sotaa omasta kotirintaman miehen näkökulmastaan ja toimivat hyvinä vastavoimina sarjaa hallinneille työläisnaisille.

Paluu Kuopio-sarjan pariin tuntui niin hyvältä, että luin heti perään seuraavan osan, Neidonkengän.

"Tytön syytä, aina. Miehet olivat niin heikkoja, hyvän tytön piti osata varoa niitä. Mies kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, ja Mari valahti kylmäksi, niin kuin koko kesäinen notko olisi äkkiä hulvahtanut täyteen jäistä vettä, vyöryviä jäälohkareita ja puoleksi sulaa lumihyhmää."

Taas eletään sotakesää, nyt vuotta 1942. Sodasta on jo tullut osa arkea – sen ei enää odoteta loppuvan "ensi syksynä". On totuttu niukkuuteen ja perunankuorilla jatkettuun leipään. Kaupungilla liikkuviin saksalaisiin sotilaisiin on totuttu, tai yritetään tottua, vaikka äidit murehtivatkin tyttäriensä takia. Miten suojella nuoria naisia suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden imartelevalta mutta vaaralliselta huomiolta?

Sota-ajan yksinäisyys nostaa esiin kaipauksen, halun ja himon tunteet. Maailmalla käydään sotaa, mutta Kuopion kaduilla, metisssä, ravintoloissa ja makuuhuoneissa rakastetaan. Naiset ikävöivät rintamalla olevia miehiään, tai miehen kosketusta ylipäänsä. Kotirintamalla solmitaan suhteita ja avioliittoja nopein päätöksin, kenties pelkoa ja ikävää karkoittamaan. Jopa Hilda Tuomessa heräävät sellaiset seksuaaliset tunteet, joita hän ei ole aikaisemmin kaivannut – tai sallinut itselleen.

Neidonkenkä on sotaromaani, jossa kerrotaan rintamalla käytävästä sodasta vain muutaman kappaleen verran. Sen sijaan Kähkönen kertoo lomalle saapuvasta sotilaasta, jonka täytyy tuoda lähiomaiselle viesti kuolemasta. Hän kertoo kotona odottavista puolisoista ja lapsista. Venäläisten sotavankien kohtelusta. Kähkönen kuvaa ajatuksia ja tunteita, joita sota ja sen motiivit ihmisissä herättävät. Kaiken tämän hän kertoo kauniilla kielellä, vakavasti, inhimillisyyttä vaalien.

Kähkösestä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Maria, Salla, Amma, Katja, Maija ja Jonna.

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Kansi/kannen kuva: Eino Mäkinen/Piia Aho
Otava, 2007/2010

Neidonkenkä
Kansi/kannen kuva: Paavo Poutiainen/Piia Aho
Otava, 2009/2010