sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani


"Nyt minä lähestyn leiriä, ja liikkeeni ovat verkkaisia, ikään kuin näkisin unta, vaikken koskaan ole ollut näin hereillä. Tämä paikka on ollut sisälläni niin kauan, joten nyt kun kävelen täällä on kuin minä kävelisin itseni sisällä.

Nyt minä kävelen itseni sisällä."

Vuonna 1897 Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel nousevat vetyilmapallolla ilmaan Huippuvuorilla. Tarkoituksena on lentää Pohjoisnavan yli ja laskea alas poiju merkiksi tuntemattoman maanosan valloittamisesta. Mikä sankariteko se olisikaan!

Todellisuudessa retkikunnan ilmalento päättyi alle kolmen vuorokauden päästä keskellä ahtojäätä, kaukana Pohjoisnavasta. Kolmen kuukauden ajan miehet vaelsivat jäällä, kunnes nousivat maihin Valkosaarella, josta heidän ruumiinsa löytyivät 30 vuotta myöhemmin. Kukaan ei tiedä, mihin miehet kuolivat. He ovat merkinneet retkensä vaiheet tarkasti muistiin kolmen kuukauden ajan, mutta merkinnät loppuvat pian saarelle nousemisen jälkeen.Tiedetään, että Strindbergin kuoleman jälkeen ainakin yksi miehistä on ollut elossa, koska tämä on ainoana miehistä haudattu. Kuolemasta ei kuitenkaan ole tehty mitään merkintöjä päiväkirjoihin.

1990-luvun puolivälissä Bea Uusma lukee sattumalta kirjan Andréen naparetkestä. Siitä lähtien hän on pyrkinyt pääsemään yhä syvemmälle naparetken salaisuuteen. Hän haluaa tietää kaiken. Miltä tuntuu seistä Huippuvuorilla paikassa, jossa Kotka nousi ilmaan? Millaista on hengittää Pohjoisen jäämeren ilmaa? Hän haluaa nousta maihin Valkosaarella, vaikka sitä pidetään saavuttamattomana jatkuvien ahtojäiden vuoksi. Hän haluaa tietää, mitä Andrée, Strindberg ja Fraenkel matkansa aikana söivät, miten he pukeutuivat, mitä tunsivat. Ja tietysti hän haluaa vastauksen suurimpaan arvoitukseen: miten he kuolivat.

On vaikea sanoa, kumpi kirjassa kiehtoo enemmän – kuvaus epäonnisesta ilmapallomatkasta vai kuvaus Uusman omasta pakkomielteisestä uppoutumisesta retkikunnan vaiheisiin. Yhdessä ne joka tapauksessa muodostavat vastustamattoman kokonaisuuden. Uusma kertoo rinnakkain kahdesta tutkimusmatkasta, omastaan ja Andréen. Hän sekoittaa joukkoon Andréen ja Strindbergin päiväkirjamerkintöjä, valokuvia, ruumiinavauspöytäkirjoja ja aikaisempia tulkintoja retkikunnan vaiheista. Hän tutkii dokumentteja ja Valkosaarelta löytyneitä tavaroita. Hän käy jopa selvännäkijällä ja soittaa Nils Strindbergin vanhaan puhelinnumeroon.

Kolmesta miehestä juuri Strindberg nousee kirjassa keskeiseen rooliin. Hän on miehistä nuorin, ja myös se joka kuolee Valkosaarella ensimmäisenä. Hän kirjoitti naparetkellä muistiinpanoja ja päiväkirjamerkintöjä sekä kirjeitä kihlatulleen. Lainaukset näistä kirjoituksista tuovat Nilsin lähelle lukijaa, ja hän tuntuu olevan myös Uusmalle miehistä läheisin. Fraenkel jää taustahahmoksi (hänestä opimme lähinnä sen, että  fyysisistä voimistaan huolimatta hän ilmeisesti murtui henkisesti nopeimmin), kun taas Andréesta piirtyy kuva ylimielisenä jääräpäänä. Nuori, rakastunut Nils on retkikunnan sydän.

"Pikku Anna raukka, kuinka lohduton oletkaan, jos emme me pääse kotiin ensi syksynä. Mutta Ja saat uskoa, että raastaa minuakin asiaa ajatella, ei minun itseni vuoksi sillä nyt minua ei se kiusaa, että joudun pahoin raatamaan kunhan vain pääsen joskus kotiin ja saan nauttia onnesta että rakkautesi auringonpaisteessa saan jälleen lämmitellä."

Minun rakkaustarinani. Kirjassa kulkee rinnakkain useampiakin rakkaustarinoita. On Nils Strindbergin ja Anna Charlierin sydämeenkäyvä suhde: odottamaan jäävä nuori nainen ja kaipaavia mutta toiveikkaita kirjeitä jäätiköltä kirjoittava mies. On rakkaus jota naparetkeläiset tuntevat seikkailua, sankaritekoja ja uuden löytämistä kohtaan. Ja tietysti myös Uusman outo rakkaus: intohimo jota hän tuntee sadan vuoden takaista ilmapallomatkaa kohtaan. Ja mahdollisesti syntyy vielä yksi rakkauskertomus: se jonka lukija rakentaa mielessään tarinan edetessä. Tätä kirjaa kun on vaikea lukea lumoutumatta. Kirjan maailma vetää täysin mukaansa: minulla se tuli uniinkin, joissa kuljin pitkin jäälauttoja etsimässä kadonnutta retkikuntaa.

Kertoessaan huimapäisestä ja tyhmänrohkeasta ilmapallomatkasta Uusma onnistuu kertomaan paljon ihmisyydestä. Ihmisen halusta saada tietoa, löytää uutta ja tutustua maailmaan. Ihmisen kyvystä selvitytyä ja murtua. Rakkaudesta. Kirja hohkaa arktista kylmyyttä, se hohtaa valkoisena ja turkoosina kuin Valkosaari ja sitä ympäröivä jäinen meri. Ahdistusta, kaipuuta ja kauneutta – Naparetkestä löytyy kaikki.

Naparetkestä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Leena, Henna, Kaisa Reetta, Lukuneuvoja, tuijata, Arja ja Katja.

Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani (Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013)
Suom. Petri Stenman
Like, 2015

8 kommenttia:

  1. Naparetki on monella tapaa kiehtova kirja. Mietin, että kiinnostiko tässä enemmän Andreé-retkikunnan kohtalo vaiko Uusman oma innostus, pakkomiellekin. Ehkä molemmat.

    Hienosti laadittu kokonaisuus: kaunis ja koukuttava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Uusman intohimo toi kirjaan aivan oman ulottuvuutensa, mutta kyllähän Andréen ilmapurjehdus itsessäänkin on hurja ja kiinnostava tarina. Mutta näin kaksikerroksisena matkana kirjaan tuli ehkä juuri se erityinen sävy, joka tekee siitä niin hienon. Pidin tästä valtavan paljon!

      Poista
  2. Naparetki on kirja jonka uskon kiehtovan hyvin erilaisia ja eri lukuhistorian omaavia ihmisiä eli kirja parhaimmillaan. Draamaa, psykologiaa, jännitystä, historiaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Inna, aivan totta! Kirjan luulisi tosiaan vetoavan hyvin monenlaisiin ihmisiin. Ja monenlaisiin lukijoihin: luulen että siihen tarttuvat esimerkiksi ihmiset jotka eivät muuten lue paljon tietokirjoja.

      Todella paljon erilaisia elementtejä yhdessä kirjassa - ja paljon erilaisia mahdollisia tapoja lukea Naparetki.

      Poista
  3. Totta, kirjasta löytyy kaikki ääripäät, myös äärimmäinen hulluus ja äärimmäinen älykkyys. On vaikea tajuta, miksi eräitä asioita tehtiin ja eräitä jätettiin tekemättä; ja myös se kiehtoo. Tällaisia me ihmiset olemme. Hyvä oivallus tuo "vielä yksi rakkauskertomus"; se on totta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu: äärimmäinen hulluus ja äärimmäinen älykkyys. Monta asiaa oli retkikunnalla sellaista, mitä ei vain oltu testattu tai korjattu ennen nousuun lähtöä. Se kummastuttaa. Oliko se juuri hulluutta? Onko äärimmäisiä kokemuksia hakevilla aina jokin hulluuden piirre, jota heidän tulee ruokkia? Joka peittoaa älykkyyden? Jotenkin sain Bean ihmeellisestä tarinasta sen kuvan kuin retkikuntalaiset eivät olisi ymmärtäneet, että pakkolasku jäälle voi hyvinkin olla heidän kohtalonsa - ymmärtämättömyydeltä se näyttää, kun asiaa katsoo nyt modernina aikana kaikkien gps-paikentimien takaa (josko tosin nekään toimivat noilla leveyspiireillä...)
      Nykyään näitä retkikuntalaisia löytyy Mount Everestin huipulta tai edelleen napaseudulta, mutta olosuhteet ovat toiset ja totaalinen katoaminen ei samalla tavalla todellista kuin vuonna 1897. Tämä fakta jäi vaivaamaan tarinassa: miksi ja miten he uskalsivat edes lähteä? Ja sekin, että miksi muistiinpanot loppuivat lokakuussa kuin seinään? Miksei joku heistä jättänyt edes jotakin selitystä tuleville polville?
      Mikään (tieto)kirja koskaan aiemmin ei ole hypnotisoinut minua noin kuin tämä. Luin kirjan kahdessa illassa lähes pakonomaisella vimmalla! :-)

      Poista
    2. Niin kummastuttaa - he tekivät idioottimaisia virheitä, vaikka olivat fiksuja ja osaavia; mutta hulluja. Jonkinlainen pakkomielle, kuten Katja sanoo, ja äärimmäisen kokemuksen kaipaus, kuten sinä Tani sanot. Samoin minä sain käsityksen, ettei epäonnistuminen ollut heille vaihtoehto. Jonkinlaista miehistä uhoa ja nuoruuden yli-itsevarmuutta myös olin tässä näkevinäni. Jossain vaiheessahan ihminen kuvittelee pystyvänsä ihan mihin tahansa. Muistiinpanojen lopppumisen selitin itselleni niin, että pettymys ja todellisuus olivat liian kova isku sanoiksi puettaviksi. Aivan huikean hypnoottinen tarina, samaa mieltä!

      Poista
    3. Retkikunnan (tyhmän)rohkeus ja jääräpäisyys jaksoi tosiaan lukiessa ihmetyttää. Valmistautuminen matkaan oli käsittämättömän huonoa, ja myös päätökset retken aikana tuntuivat usein suorastaan surkuhupaisilta. Epäonnistuneen lähdön jälkeen teki mieli huutaa miehille, että tehkää nyt ihmeessä pakkolasku!

      Ja toisaalta tuossa jääräpäisyydessä ja traagisessa lopussa on jotakin hirveän kiehtovaa. En yhtään ihmettele Uusman pakkomiellettä retkikuntaa ja sen vaiheita kohtaan. Tarinassa on mukana niin paljon äärimmäisiä tunteita ja kokemuksia, ja lisäksi vielä ratkaisemattomia arvoituksia.

      Poista