Sirpa Kähkönen: Graniittimies

"Puheiden jälkeen duhovyi orkestr nousi ylös ja yleisö seurasi kohahtaen esimerkkiä. Internationalen sävelet kajahtivat ilmoille, ja yhdyimme kaikki lauluun. Yllättävän monta venäjänkielistäkin laulajaa oli joukossamme, pojat ja Dunja tietysti, mutta myös eturivin miehet melkein kaikki, ja taaempaa kaikui useita naisääniä. Minä olin hämmennyksissä ja lauloin milloin suomeksi, milloin venäjäksi – sanat tuntuivat pakenevan, sillä olin liikuttunut ja ajattelin jotain sen suuntaista, että nämä rinnallani seisovat lapset saisivat jo nähdä sen ajan, jolloin orjuus, nälkä ja sorto olisi poissa ja ihmisten välinen veljeys totta ja arkea eikä harvojen unelmaa."

Ihmisten välinen veljeys ja tasa-arvo. Noiden kauniiden ihanteiden perässä moni suomalainen lähti aikoinaan Neuvostoliittoon, jonka piti olla ihannevaltio. Niin lähtevät myös Graniittimiehen Klara ja Ilja Tuomi, jotka jättävät taakseen koko entisen elämänsä etsiessään maata, jossa työläinen saa elää vapaana. Kotimaa on kääntänyt selkänsä Klaralle ja Iljalle, joten sitä he eivät jää juurikaan kaipaamaan. He rakastavat toisiaan, ja vallankumousta.

Petrograd ottaa uudet tulokkaat töykeästi vastaan. Asutaan ahtaasti pannuhuoneessa, ja usein jäädään ilman leipää ja maitoa. Petrograd on jähmeä ja hyljeksivä eikä todellisuus oikein vastaa kirkkaita ihanteita. Mutta ihminen sopeutuu ja oppii katsomaan asioita erilaisin silmin.

Ja kaupunki tarjoaa kuitenkin myös kauneutta. On ystäviä, joista tulee Klaran uusi perhe. On juhlia ja hilpeitä iltoja sirkuksessa. Ja on Ilon sepät, jossa Klara tekee katulasten parissa omaa työtään paremman tulevaisuuden eteen. Elämä on raskasta ja vakavaa mutta ei toivotonta. Ei vielä. Toivo kuolee hitaasti ja vähitellen, kun ystävät muuttuvat pettureiksi, vapaus vankeudeksi ja edistys taantumukseksi.

Sirpa Kähkönen kertoo Graniittimiehessä vavisuttavasti yhden utopian kuolemasta, siitä kuinka vilpitön usko parempaan huomiseen törmää katkerasti todellisuuteen. Kähkönen kuvaa tapahtumia ilman suurta dramatiikkaa, ikään kuin syrjästä katsoen. Hänen päähenkilönsä eivät ole historian merkkihenkilöitä vaan pieniä ihmisiä suuressa kaupungissa, historian pyörteissä. He ovat voimattomia niin vallankumouksen kuin sen seuraustenkin edessä, mutta arkea täytyy silti elää.

Traagisimpiin ja julmimpiin tapahtumiin viitataan usein vain sivulauseessa tai kiertoilmaisuilla, mutta ehkä juuri siksi ne iskeytyvät niin syvälle mieleen. Kähkönen ei kuvaa suoraan vangitsemisia, kuulusteluja tai vankileirejä. Hän kertoo, kuinka toiveikkaista nuorista tulee murtuneita aikuisia; kuinka entisen toverin äänessä kuuluu laskelmoitu puolueen puhe; kuinka aikuinen kuulee lasten sanovan: "Petitte luottamuksen".

Graniittimies on julma mutta myös kaunis kirja. Siinä on harmaata toivottomuutta mutta harmauden vastapainona hetkiä auringossa, mansikoita, maitoa ja sokeria. Perusvireeltään kirja on surumielinen. Se tuntuu kysyvän: miksi emme onnistuneet tämän paremmin, vaikka tahdoimme vain hyvää.

Graniittimiehen ovat lukeneet myös jaana, Amma, Minna, Katja, Anneli, Jonna, Pirjoliisa, Maija, Marja-Liisa, Arja ja tuijata.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Kansi: Timo Numminen
Otava, 2014