tiistai 25. maaliskuuta 2014

Charles Dickens: Suuria odotuksia


"Voi minua! Luulin niitä yleviksi ja suuriksi tunteiksi. Mutta mieleenikään ei johtunut, että pysytteleminen loitolla Joesta, koska tiesin Estellan häntä halveksivan, oli halpaa ja pikkumaista. Vain yksi päivä oli kulunut siitä, kun Joe oli saanut kyyneleet kihoamaan silmiini. Ne olivat kuivuneet pian, antakoon Jumala minulle anteeksi – kuivuneet pian."

Teki mieli upottaa kirjalliset hampaat oikein kunnolliseen, paksuun klassikkoon. Dickensin Suuria odotuksia vastasi tähän tarpeeseen paremmin kuin hyvin. Kirjassa on kaikkea, mitä voi klassikonjanossa toivoa: värikkäitä henkilöhahmoja, suuria tunteita, moraalinen opetus, tapainkuvausta, salaisuuksia ja arvoituksia ja reilusti pituutta.

Suuria odotuksia on ennen kaikkea kasvukertomus. Kirjan minäkertoja Pip on orpopoika, joka kasvaa kiivasluontoisen sisarensa ja tämän lempeän aviomiehen kasvattamana - pienessä sepän pajassa synkillä suomailla. Elämä ei tunnu lupaavan Pipille kovinkaan suuria, mutta hän pääsee kuitenkin kurkistamaan ylemmän luokan oloihin, kun paikkakunnalla asuva omalaatuinen ikäneito Miss Havisham kutsuu hänet pitämään seuraa itselleen ja kasvattityttärelleen. Miss Havisham on kuin kauhukertomuksen hahmo: rakkaudessa pettynyt vanhapiika, joka pukeutuu edelleen vanhaan morsiuspukuunsa ja jonka hautukammiota muistuttavassa talossa hääkakkukin on jätetty homehtumaan pöydälle. Kasvattitytärtään Estellaa hän kasvattaa tunteettomaksi sydäntenmurskaajaksi, kostona koko miessukupuolelle.

Miss Havishamin luona Pip oppii häpeämään omaa taustaansa ja köyhiä elinolojaan. Tähän on syynä etupäässä kylmä ja kopea Estella, johon Pip on ensi silmäyksellä ihastunut. Koska Estella halveksii Pipin köyhyyttä, täytyy Pipinkin sitä halveksia. Kun Pip sitten saa yllättäen kuulla, että tuntematon hyväntekijä haluaa tehdä hänestä herrasmiehen ja rahoittaa hänen elämänsä Lontoossa, Pip jättää tyytyväisenä ja hieman pöyhkeänäkin vanhan elämänpiirinsä. Lontoossa Pip katselee ympärilleen, elää velaksi ja huvittelee. Sitten tapahtuu jotakin, mikä muuttaa täysin Pipin suuret odotukset.

Dickensin lukeminen muistutti minua taas kerran siitä, miksi luen mieluummin vanhoja romaaneja kuin  historiallisia romaaneja. Kun lukee 1800-luvulla kirjoitettua kirjaa, kirja vie paitsi sisällöllään, myös muodollaan menneeseen aikaan. Kun nykyajan kirjailija sijoittaa kirjansa 1800-luvulle, hän katsoo väkisinkin menneisyyttä nykyisyyden silmin, eikä lopputulos useinkaan tavoita samanlaista menneen maailman tuntua. Nykyajan kirjailija ei luultavasti laittaisi henkilöhahmojaan repimään tuskissaan hiuksia päästään, tai kyynelehtimään yhtä vuolaasti kuin Pip ja kumppanit. Monet Dickensin henkilöhahmoista ja juonenkäänteistä tuntuisivat nykyaikana kirjoitetussa historiallisessa romaanissa yliampuvilta, mutta Suurissa odotuksissa ne ovat kiehtovia.

Tuskin Dincensin aikaankaan ihmiset olivat jatkuvasta hiustensa repimisestä kaljuuntuneita, eivätkä vanhat kartanot luultavasti kätkeneet sisäänsä elävältä hautautuneita, kostonhimoisia ikäneitoja. Tällaiset asiat ovat vanhoissa kirjoissa kiinnostavia sen takia, että ne kertovat aikansa maailmankuvasta, ihanteista ja estetiikasta – eivät siksi että ne suoraan kertoisivat, millaista elämä oli. Samalla tavalla Dickensin koukeroiset, pitkät lauseet ja henkilöiden puheenparsi kuvaavat omaa aikaansa.

Mutta ei Dickens suinkaan ole pelkkää menneisyyttä ja ajan kuvaa. Kuolemattomia klassikkoja hänen kirjoistaan tekee tietysti se, mikä on ikuista: ihmisluonnon tarkka kuvaus. Vaikka jotkut hahmot ovat karrikoituja ja toiset on kuvattu ironisesti, on henkilökuvaus tarkkaa, oivaltavaa ja totta. Dickens kuvaa tarkkanäköisesti niin ihmisten heikkouksia – turhamaisuutta, oman edun tavoittelua, vallanhimoa – kuin heidän parhaimpia puoliaankin. Päähenkilö Pipistä löytyy niin heikkouksia kuin sympaattisuuttakin: hän on pohjimmiltaan hyväntahtoinen mutta heikkoluonteinen; ystävyteen kykenevä mutta uskollisuudessa pettävä; hän valehtelee itselleen mutta tulee myös muiden huijaamaksi. On helppo kiintyä päähenkilöön, joka tuntuu niin inhimilliseltä kuin Pip. Ja on helppo uppoutua kirjaan, joka on sisällöltään niin rikas kuin Suuria odotuksia.

Kirjan ovat lukeneet myös Jokke, sheferijmappple ja π.

Charles Dickens: Suuria odotuksia (Great Expectations, 1860-1861)
Suom. Alpo Kupiainen
Kannen kuva: Stanhope Alexander Forbesin maalauksesta
Karisto, 2008

8 kommenttia:

  1. Hienosti kerrot kirjasta ja lukukokemuksistasi. Minulle Dickens on kirjailijana tärkeimpiä ja omassa lukupinossani odottaa hänen Nicholas Níckelbynsä, joka on Suuriin odotuksiin verrattuna vielä paksumpi teos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Aino. Minulle on vielä monta Dickenisä lukematta, mikä on tietysti vain hyvä, koska hyviä lukukokemuksia on varmasti vielä edessä.

      Poista
  2. Suuria odotuksia oli minustakin pari vuotta sitten yllättävän nautittava lukukokemus! Luin sen englanniksi ja jotenkin pelkäsin kielen olevan vaikeammin ymmärrettävää. :) Havisham on jäänyt elävästi mieleen, mutta myös omalaatuinen kirjanpitäjä Wemmick. Minustakin kirjoitit kirjasta osuvasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maukka, kiitos.

      Wemmick oli mainio hahmo. :) Tässä lukemassani käännöksessä kieli oli osittain hiukan jäykkää eikä aina ihan helposti seurattavaa - käännös on kai aika vanha. Alkuperäisen lukeminen oli siis ehkä ihan hyvä ratkaisu.

      Poista
  3. Olen nähnyt tämän tv-sarjana ja tämä olisi varmasti kirjana antoisa! Dickens on kyllä mahtavaa luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sallan, niin on. En ollut lukenut Dickensiä moneen vuoteen, ja jälleennäkeminen oli todella virkistävä.

      Poista
  4. Minäkään en pidä historiallisista romaaneista, tämä on minusta klassikko. David Copperfieldin lukemista olen harkinnut lähinnä mistä hankin kirjan pohdituttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, minuakin kiinnostaisi Dickensiltä erityisesi juuri tuo David Copperfield. Se voisi olla seuraava Dickensini, sitten kun tulee taas klassikonnälkä.

      Poista