lauantai 22. helmikuuta 2014

Anne B. Ragde: Erakkoravut


"Hän ei purskahtanut itkuun ennen kuin oli kotona, alasti peilin edessä hammasharja suussaan. Hän harjasi hampaita mekaanisesti, ja leuankärjestä valui valkoista vaahtoa. Hän pillahti itkuun kun näki peilistä olkapäänsä. Ne olivat niin kovin kapeat ja kalpeat. Yksinäiset, eikä kukaan pidellyt niistä kiinni, kukaan ei pidellyt häntä sylissään tai silittänyt. Ne olivat hänen olkapäänsä, hänen olkapäänsä. Ne saisivat yöpaidan verhokseen ja solahtaisivat kylmän peiton alle, ja hän heräisi aamulla ilman yhtäkään ilonaihetta nämä kapeat, valkoiset olkapäät seuranaan."

Vuosi sitten ihastuin kovasti Anne B. Ragden Berliinipoppelit-trilogian ensimmäiseen osaan, ja oli heti selvää että lukisin jossain vaiheessa myös toisen ja kolmannen osan. Ensimmäinen kirja oli erinomainen sekoitus viihdettyvää kerrontaa, vakavaa asiaa ja lämmintä tunnelmaa, ja ajattelin että sarjan toinen osa Erakkoravut voisi olla juuri sopivaa luettavaa tässä kiireiden keskellä.

Erakkorapujen takakannessa kirjan sanotaan olevan itsenäinen jatko-osa Berliinipoppeleille, mutta minusta tämä kirja oli aika vahvasti kirjasarjan keskimmäinen osa. Ensinnäkin henkilöhahmojen välisiä jännitteitä ja suhteita voisi olla hiukan vaikea hahmottaa, jos ei olisi lukenut ensimmäistä osaa – toiseksi Erakkoravut loppuu melkoiseen cliffhangeriin, mikä tarkoittaa että kolmaskin osa täytyy lukea, jos haluaa tietää, kuinka henkilöhahmoille tarinassa käy.

Erakkoravut lähtee hiukan vaisusti käyntiin. Kirjan alussa Neshovin veljekset sekä veljentytär Torunn  eroavat hautajaisten ja joulunvieton jälkeen, ja kunkin elämää seurataan vuorotellen. Jännite, joka syntyi luonteeltaan erilaisten sukulaisten kohtaamisesta ja vanhojen salaisuuksien esiin kaivamisesta teki Berliininpoppeleista voimakkaasti tunteisiin vetoavan, mutta erillään Neshovin perheenjäsenten vaiheet eivät temmanneet samalla tavalla mukaansa.

Jossain puolivälin vaiheilla kirja alkoi vetää paremmin, mutta varsinaisesti kirja tempaisi  kuitenkin mukaansa vasta siinä vaiheessa, kun Torunn palaa isänsä sikatilalle, ja Ragde pääsee taas kunnolla ristiriitojen ja ääneen lausumattomien ajatusten pariin, sillä niiden kuvaajana hän on ehdottomasti parhaimmillaan.

Erakkorapuja on kuitenkin hiukan vaikea arvioida juuri sen vuoksi, että se on niin selvästi osa laajempaa kirjasarjaa. Berliininpoppelit oli erinomainen aloitus, jonka tasolle Erakkoravut ei minun mielestäni noussut. Kolmas osa Vihreät niityt saa ratkaista, millainen trilogiasta kokonaisuudessaan muodostuu.

Anne B. Ragde: Erakkoravut (Eremittkrepsene, 2005)
Suom. Tarja Teva
Tammi, 2008

13 kommenttia:

  1. Oih, nyt minunkin tekisi entistä enemmän mieleni lukea tämä! Berliininpoppelit oli mainio lukukokemus, hyvä tietää etukäteen ettei tämä välttämättä yllä aivan sen tasolle... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, minulle kakkososa tosiaan jäi vähän ensimmäistä osaa vaisummaksi kokemukseksi, mutta kyllä Erakkoravutkin oli mieluisaa luettavaa. Vähän hajanainen olo tästä jäi, mutta toivottavasti kolmas osa kokoaa langanpäät yhteen. Kolmonen pitääkin varmaan lukea piakkoin, koska tarina jäi tässä niin kesken...

      Poista
  2. Pidin koko sarjasta kovasti, enkä ajatellutkaan kirjoja erikseen, en edes muista mitä missäkin osassa tarkalleen tapahtui. Koko sukusaga oli mainiosti kerrottu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, luitko kirjat peräkkäin vai oliko välissä pidempiä taukoja? Minulla oli tässä melkein vuoden tauko, joten ainakin nyt lukiessa Erakkoravut tuntui selkeästi omalta lukukokemukseltaan verrattuna Berliininpoppeleihin. Mutta toki ajan kuluessa kirjat saattavat sulautua mielessä enemmän toisiinsa.

      Poista
    2. Luin kaksi ensimmäistä aivan putkeen, mutta viimeisen sitten vuoden tauon jälkeen. Ehkä veljeksistä ja tytöstä syntyivät niin selvästi omat persoonansa, että juoni sekoittui. Ainakin nyt näen heidät edelleen selvästi mielessäni.

      Poista
  3. Minä luin kirjat sarjana ja pidin todella paljon kokonaisuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonna, mielenkiintoista kyllä nähdä, miltä kokonaisuus minusta tuntuu sitten, kun kolmaskin osa on luettu.

      Poista
  4. Kannattaa jatkaa Liisa, kolmas osa on vetävä ja työ yllätyksiä. Kakkososa ottaa vauhtia siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, aion totta kai lukea kolmannenkin kirjan. :)

      Kakkososat trilogioissa ovat usein vähän ongelmallisia, koska niissä nimenomaan otetaan vauhtia aikaisemmista tapahtumista kohti loppua: kokonaisuuden kannalta niiden arvo voi olla suurempi kuin yksittäisinä osina.

      Poista
  5. Liisa, minä luin tämän trilogiana ja niin se toimii. Pidin paljon!

    Samaa mieltä kuin Marjatta, viimeinen osa yllättää todella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, ykkösosa oli mainio, ja toivon että kolmonen yllättää minutkin. Kakkonen voi silloin ollakin enemmän teeman kehittelyä.

      Poista
  6. Tunnen yllättävän kovaa "vastenmielisyyttä" kyseisen kirjailijan tuotantoa kohtaan ja siis mitään en ole koskaan häneltä lukenut ja en ole tainnut yhtäkään arvosteluakaan hänen kirjoistaan lukea. Kumma juttu, miten vahvasti silti reagoin. Ehkä se liittyy kirjojen kansikuviin, jotka eivät vetoa minuun vaan kielivät tarinan mahdollisesta armottomasta realistisuudesta, joka ei myöskään ole minun juttuni kirjallisuudessa. Pitäisi varmaan ihan piruttain lukea häneltä joku kirja, jotta pääsisin tästä yli:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonja, kansikuvat vaikuttavat kyllä ainakin minulla yllättävän paljon. Mutta ne voivat tietysti myös johtaa ihan harhaan. Ragden kirjat ovat jänniä siinä mielessä, että niissä on toisaalta melkeinpä inhorealistinen puoli - toisaalta ne ovat myös aika kepeitä ja viihdyttäviä. Kannattaa kyllä kokeilla.

      Useimmat taitavat kyllä olla sitä mieltä, että tämä trilogia on ehdottomasti kirjailijan parasta tuotantoa, joten ehkä kannattaa kokeilla nimenomaan Berliininpoppeleita.

      Poista