torstai 18. huhtikuuta 2013

Salla Simukka: Punainen kuin veri




"Tyttö luotti niin kuin luottavat ne, joiden alta maa ei ole vielä pettänyt, joita kukaan ei ole koskaan pettänyt. Hän roikkui pää alaspäin ja luotti siihen, ettei putoaisi. Tai jos putoaisi, joku ottaisi kiinni.

Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Sadut eivät ala näin. Näin alkavat toisenlaiset, synkemmät tarinat."

Lumikki Andersson on tyttö, joka on oppinut pelkäämään. Tyttö, joka on oppinut varomaan ja tekemään havaintoja ympäristöstään. Tyttö, joka  oppinut huolehtimaan itsestään ja joka ei sotkeudu muiden asioihin. Mutta kun Lumikki löytää lukion valokuvauspimiöstä kuivumaan ripustettuja seteleitä – seteleitä jotka pesusta huolimatta haisevat verelle – uteliaisuus vie voiton, ja Lumikki alkaa selvittää seteleiden taustaa. Pian Lumikki huomaa sotkeutuneensa perusteellisesti muiden asioihin: huumediilereiden, korruptoituneiden poliisien ja luokkatovereiden, joihin Lumikki on tarkoituksella pitänyt etäisyyttä.

Salla Simukan Punainen kuin veri on nuorille suunnattu jännäri, joka ammentaa dekkariperinteen lisäksi inspiraationsa satujen maailmasta. Vaikka päähenkilön nimi on Lumikki, kyseessä ei ole Lumikki-sadun suora uudelleentulkinta, vaan viittaukset satuihin löytyvät pienistä yksityiskohdista ja kerronnon keinoista. Lumikin lisäksi mieleen nousee vahvasti myös ainakin Lumikuningatar, sillä Simukan Lumikki liikkuu talvisen hyytävissä maisemissa, jossa jää, lumi ja pakkanen vallitsevat.

Luen mielelläni vanhoja nuoruuden suosikkikirjojani uudelleen näin aikuisiälläkin, mutta uusi nuortenkirjallisuus on minulle varsin vieras alue. Pari viikkoa sitten osallistuin Tammen järjestämään Marmeladia ja proosaa -tapahtumaan, jossa Salla Simukka kertoi Lumikki-trilogiastaan, ja sain kiinnostavan kuuloisen avausosan myös omakseni. Nyt oli siis hyvä tilaisuus kokeilla uuden nuortenkirjallisuuden lukemista.

Yritin lukiessani olla miettimättä liikaa, miten olisin lukenut kirjaa nuorena tai arvailla miltä se vaikuttaa nykyisten nuorten lukijoiden silmin: halusin suhtautua kirjaan vain kirjana. Näin luettuna Punainen kuin veri osoittautui hyvinkin viihdyttäväksi lukukokemukseksi. En ole maailman suurin dekkareiden ystävä, mutta Simukan kirjassa oli hiukan samanlaista herttaista jännärihenkeä kuin esimerkiksi Agatha Christien mysteereissä. Juoni ei ehkä ole täysin uskottava, mutta jännite pysyy hyvin yllä, ja huomio on enemmänkin siinä, miten Lumikki arvoitusta ratkoo kuin siinä, mitä oikeastaan on tapahtunut.

Kirjan heikoin lenkki on dialogi, joka ei aina soinnu kovinkaan luontevasti. Sen sijaan muun kerronnan Simukka taitaa hyvin. Pidin erityisesti siitä, miten Lumikin menneisyyttä – koulukiusaamista ja salaperäistä ihastusta – valaistiin: näihin jaksoihin Simukka tuo runollisuutta ja sadunomaisuutta, josta pidin kovasti. Lumikki henkilöhahmona oli myös hyvin rakennettu: hän on sellainen hiukan ulkopuolinen tarkkailija ja "erilainen nuori", johon monen lukijan on luultavasti helppo samaistua. Seuraavien osien pariinkin houkuttelee ennenkaikkea Lumikin persoona ja siihen liittyvät arvoitukset: mitä salaisuuksia Lumikin perheeseen liittyy, ja kuka on salaperäinen ihastus, jonka Lumikki yrittää unohtaa?

Erityiskiitoksen ansaitsee kirjan ulkoasun suunnitellut Laura Lyytinen. Punainen kuin veri on esineenä kaunis ja houkutteleva punaisine sivunreunoineen ja kohokuvioineen.

Kirjaa on luettu kirjablogeissa paljon. Esimerkiksi Suketus, Valkoinen kirahvi, Jenni ja Amma ovat kirjoittaneet kirjasta.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2013

5 kommenttia:

  1. Minä tykkäsin tästä paljon. Erityisesti ihastuin Tampere-kuvaukseen, joka sai kaipaamaan takaisin tuohon suuresti rakastamaani kaupunkiin (sitä kaipuuta on edelleen aika ajoin, vaikka hyvin olen Helsingissäkin viihtynyt).

    Hyvä huomio tuo tiettyjen jaksojen runollisuus ja sadunomaisuus, sitä ne juuri olivat!

    Odotan innolla seuraavia osia, onneksi ne tulevatkin aika pian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, minä en tunne Tamperetta niin hyvin, että olisin tunnistanut tapahtumapaikkoja, ja näinkin päässäni enemmän mielikuvitusmaiseman kuin Tampereen.

      Seuraavia osia odotan myös mielenkiinnolla. :)

      Poista
  2. Kirja, joka piti otteessaan. Nyt jälkeenpäin mietin, että kirja muistuttaa mielestäni kovasti elokuvallista kerrontaa, joka on hyvi juonivetoista ja tiivistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valkoinen Kirahvi, kirjassa oli tosiaan paljon elokuvallisuutta, varsinkin kohtauksissa joissa Lumikki pakenee tai on kiipelissä. Yllättävän hyvin se elokuvamaisuus kyllä toimi tässä kirjassa.

      Poista
  3. Liisa, haastoin sinut. :) http://www.anna.fi/kirjavakammari/kirjavan-kammarin-top11/

    VastaaPoista