Kjell Westö Taiteiden yössä

Eilen vietettiin Taiteiden yötä, ja lähikirjastoni Vallila oli taas kerran vahvasti mukana juhlahumussa. Kirjasto oli yhdessä Vallilan kirjaston ystävien kanssa järjestänyt ohjelmaa koko päiväksi: aamu alkoi kirjaston mukaan nimetyllä ratikkapysäkillä kahvitarjoilulla ja huipentui illalla kirjailijavieras Kjell Westön haastatteluun. Minäkin lähdin kuuntelemaan kirjailijaa, jonka uraa olen seurannut tiiviisti lähes kaksi vuosikymmentä.

Westötä haastatteli Harri Sahavirta ja myös yleisö sai esittää kysymyksiä.

En muista nähneeni Westötä koskaan puhumassa – en ainakaan livenä, mutta en myöskään televisiossa. Radiossa olen kuullut häntä Leijat Helsingin yllä -esikoisen ilmestymisen aikoihin, ja se pitkä haastattelu oikeastaan saikin minut aikoinaan tarttumaan kyseiseen kirjaan. Nyt Westötä kuunnellessani olin vaikuttunut hänen hiljaisesta charmistaan, ja oli myös hauskaa huomata, kuinka paljon mies muistuttaa kirjojaan. On helppo kuvitella Westö astelemassa jonkun kirjansa maisemissa.

Westö kertoi mm. työskentelytavoistaan ja kirjailijalaadustaan. Hän on tarina- ja henkilöhahmolähtöinen kirjoittaja, eli noiden kahden elementin on oltava hyvin valmiiksi mietittyjä ennen kuin varsinainen kirjoitusprosessi voi alkaa. Joskus nuoruuden kärsimättömyys on saanut hänet aloittamaan kirjoittamisen ennen kuin tarina ja henkilöt ovat valmiita, ja tuloksena on ollut "yksi keskinkertainen romaani ja joitakin huonoja novelleja". Westö ei kertonut, mikä tuo keskinkertainen romaani on. Veikkauksia?

Vaikka Westö lähtee liikkeelle tarinasta ja henkilöistä, hän hioo myös kielen vivahteita tarkasti. Kielen rytmi ja sointi ovat tärkeitä, ja oikean muodon saavuttaminen voi vaatia tavuntarkan ilmaisun hakemista. Ruotsiksi kirjoittaminen on Westölle tärkeää, mutta hän on myös tarkka suomennoksien laadusta: omien sanojensa mukaan hän "kuluttaa kääntäjiä loppuun". Esimerkkinä hän kertoi, että kirjoittaessaan nuorten ihmisten käymää dialogia, hän kuulee sen yleensä päässään suomeksi (koska hänellä oli nuoruudessa paljon suomenkielisiä ystäviä), ja hän joutuu kirjoittaessaan kääntämään puheen ruotsiksi. Kun sitten tulee kääntäjän vuoro tulkita sama keskustelu takaisin suomen kielelle, saattaa käännös olla Westön mielestä aivan vääränlainen. Tästä seuraa sitten tiukkoja keskusteluja kirjailijan ja kääntäjän välille.

Uusi romaani Kangastus 38 sijoittuu jälleen Westön rakkaaseen Helsinkiin, ja nimensä mukaisesti vuoteen 1938. Joku kysyi kirjailijalta, voisiko hän koskaan kuvitella kirjoittavansa esimerkiksi tulevaisuuteen sijoittuvaa romaania. Westö vastasi, että hän on itse asiassa suunnitellut seuraavan kirjansa sijoittamista lähitulevaisuuden Helsinkiin, vaikka sellaisen kirjan kirjoittaminen olisi hänenlaiselleen kirjailijalle iso riski. (Muistan muuten Westön sanoneen myös edellisen romaaninsa jälkeen, että seuraava kirja sijoittuisi jonnekin muualle kuin Helsinkiin ja sen lähihistoriaan, mutta ilmeisesti tuo ei-Helsinki kirja jäi vielä muhimaan kirjailijan mieleen.)

Westö ehti illan aikana kertoa mm. suhteestaan musiikkiin ja vanhaan Helsinkiin sekä muistella kirjailijanuransa ensiaskelia. Viimeisen kysymyksen esitti eräs nainen yleisön joukosta: "Mitä sä teet ettet sä ihan sekoo?" Tähän Westö vastasi, että nuorena hän vietti mielellään taiteilijaelämää ja istui ravintoloissa tupakkaa polttaen. Leijojen ilmestymisen aikoihin hän kuitenkin tajusi, ettei hän kirjoittaisi kunnon kirjoja enää viisikymppisenä, jos jatkaisi samaan malliin. Nykyään Westö ottaakin etäisyyttä kirjoittamiseen – eli päänsisäiseen teatteriin – liikkumalla ja lähtemällä luontoon. "Niin banaalilta kuin se kuulostaakin", sanoi Westö, "kirjoittamisen jälkeen lähden nykyään lenkille."

Kirjallinen ilta Westön seurassa oli siis erittäin antoisa, ja sen kruunasi se, että uskalsin käydä pyytämässä omistuskirjoituksen Leijoihin. Olin ihan tärisevä fanityttö omistusta pyytäessäni, mutta nyt yhtä kaikkien aikojen lempikirjaani koristaa sen kirjoittajan nimikirjoitus. Ja nyt odotan myös entistä suuremmalla innolla uuden Kangastus 38:n lukemista.